Aurinkosirkus

Ostin Tyärelle nimpparilahjaksi liput Cirque du Soleil´hin. Esitys oli tänään. Olihan se mahtava, uskomaton, henkeäsalpaava. Show´n nimi oli Varekai, ja tarinana oli Ikaroksen taru. Ikaros putosi metsään, missä kohtasi kaikenlaisia olioita ja henkiä sekä rakkauden. Taisi olla kerran elämässä-kokemus, ei ole tämä poppoo tainnut paljon Skandinaviaa kiertää. Harmi, kun vasta viime vuonna huomasin, että Aurinkosirkus tulee tänne joka vuosi. Olisin saanut kolme kertaa nähdä sen, jos aikaisemmin olisin hokannut. Viime vuonna ei lippuja enää saanut.

On kyllä aivan omaa luokkaansa koko Cirque. On livemusiikkia, ja lhullun hyvät aulajat, jotka laulaa käytännössä kaikkien esiintymisnumeroiden taustalla. Puhe esityksessä on hauskaa siansaksaa, eli siis kansainvälistä sirkuskieltä. Ja siis puhetta ei ole paljon. Ne laulutkin oli sillä sirkuskielellä, kuinka hauskaa! Puvustus ja maskeeraus on hienoa fantasiatyyliä, voihan vaude mitä ideoita taas oli toteutettu. Ilma-akrobatiaa oli melkoisen paljon, sehän on näyttävää ja vaikeaa ja hurjaa. Koko tila oli kekseliäästi käytetty, ja esitystä oli kyllä nautinto katsoa.

Tommonen 8-vuotias on just hyvää seuraa sirkukseen. Nuorempaa lasta ois ehkä pelottanut, ja tietenkään  Vompatin ikäiselle tuollainen ei sovellu. Liikaa meteliä ja välkkyvää valoa. Onpa kiva, kun Tyär on jo tuon ikäinen ja voidaan käydä kaikenlaisissa riennoissa.

Jaa, nyt huomasinki, että Cirque tulee Suomeen maaliskuussa 2015.  Menkää katsomaan! Liput on puolet kalliimpia kuin täällä, mutta kyllä kannattaa.

Kun joulu on

Rauhallinen aatto takana. Miesi ja Tyär saunovat vielä ystävien luona, me Vompatin kans jo tultiin kotiin. Vomppikselle on tulossa kaksi yläposkihammasta, ja eka MPR-rokote pitää kuumetta, eli aika sippi on hän.

Aamulla käytiin Vompatin kummien luona viemässä pari lahjaa. Oli hauska pieni teehetki. Niin on mukavaa porukkaa. Tyär jäi sinne leikkimään, kun lähdimme nukuttamaan Vomppiksen päiväunille.Eivät ole leikkineet pitkään aikaan. Vietin tuon ajan keittiössä, valmistelin laatikot ja leivoin pari piirakkaa naapurin iltamia varten. 

Leikin joulupukkia, kun Tyär tuli kotiin. Jaoimme osan lahjoista tänään, loput huomenna. Täällä ulkomailla saa kaksi joulua, kun viettää sekä suomalaista että amerikkalaista joulua. Kaverini eivät ollenkaan ymmärrä, kun selitän millainen show se joulupukki on suomalaisissa kodeissa. Sehän on ihan erilainen perinne täällä. No, yritetty on.

Lunta ei ole ollenkaan, mutta kyllä ihan joulumieli tuli kun nuita ruokia teki. Miesi viritti joulutähden ikkunaan ja vielä kuistille hienon pyöränrengas-valotsydeemin. Ai että. Valoista ja ruoista se joulu mulle tulee. Riisipuuro syötiin lounaaksi tänään. Sain mantelin. Eka kertaa moneen vuoteen. En kerro toivetta.

Illalla söimme tajuttoman hyvää kotitekoista korealaista ruokaa. Ystävien nuorempi tytär on Koreasta adoptoitu ja laittaa aivan ältsin hyvää  ruokaa. Kasvisnyytejä, kimchi-pannukakkuja, sushia ja kimchiä ja kalakakkuja. Ja kaikenlaista lihaa, mitä en maistanut. 

Huomenna menemme päivällä kavereiden luo syömään. Vien laatikotkin sinne. Voi olla aika eksoottista heille. 

Suomen ihmisiä on ikävä näin jouluna, mutta mukava kyllä on olla ihan omalla perheelläkin ja ystävien luona. Jouluvieraat olisivat saaneet hyvin riisutun joulun, kun en ole ehtinyt kokata enkä leipoa enkä paljon siivotakaan. Mutta siis molempi yhtä hyvä valinta.

Piparkakkutönö

Mulla on usein liian suuret luulot itsestäni. Yleensä se kostautuu. Niin kävi tänäänkin. 

Jostain syystä kuvittelin, että ihan sujuvasti voidaan tehdä piparkakkutalo niin, että olen yksin lasten kanssa kotona. Miksihän unohdin, että yleensä meillä on siihen puuhaan mennyt neljästä kuuteen tuntia, ja kun viimeksi tehtiin talo, niin lapsia oli vain yksi.

Oho. Talo ois ihan söpö, jos sen ois lapset keskenään tehneet. Mutta kun tietää, että aikuinen on ollut tekemässä, ei voi muuta kuin ihmetellä kädenjälkeä. Niin kauhea se on. Pikeeri oli liian löysää, ja minä hyppäsin vähän väliä Vompatin perässä yläkerrassa tai kissanvessan suunnalla tai jossain. Tsihii, ei ole tätä naista kädentaidoilla nakattu!

No, onneksi tönö (taloksi sitä ei voi sanoa) levittää makiaa tuoksua kotiin, Tyärellä ja yökyläkaverilla on huomenna puuhaa talon koristelussa ja joulun jälkeen saahaan nauttia talon syömisestä. Sehän on tärkeintä. Hyvältä se maistuu, vaikka ulkonäkö on, no, kuin rakentajallaan: joka nurkka vinossa ja kaikki vähän valahtanutta. Tsihihii.

Rouva Kaaos

Jokainen luonani vieraillut tai kanssani asumaan joutunut tietää, että en ole erityisen siisti ihminen. Koti menee epäjärjestykseen erittäin helposti. 

Pitkään ajattelin, että mulle on ihan ok asua sotkun keskellä. Pieni epäjärjestys on kodikasta, ajattelin. Julistin olevani kasaihminen: kaaoksessa oli logiikka ja järjestys. Ne yhdet jutut tuossa kasassa, toiset sitten tuossa. Tykkäsin kuitenkin pitää lattiat siisteinä ja vessat ja keittiön puhtaina, eli siivosin kohtalaisen säännöllisesti. Ihailin ikisiistejä koteja, mutta en koskaan oppinut sellaista itse ylläpitämään.

Nyt, kun muistini on hapertunut ja vastuullani on kaksi ihmistä, ei hommat toimi ihan niin sujuvasti sekaisessa huushollissa. En enää muista, missä kasassa mitäkin on. Tavaroiden ainainen etsiminen tekee elämästä säätämistä ja huonolla tavalla hidasta. Oon miettinyt, että ei se lapsille ainakaan mitään lisäarvoa tuo, että kotona puuttuu järjestyksen tunne. Eihän siisteyttä opi, jos ei sitä kotona näe.

On turhauttavaa, kun kaaostila vain jatkuu ja jatkuu, vaikka se ei itsestä enää tunnu miellyttävältä tai edes siedettävältä.

 Tiedän, että se, että tavaroilla on paikkansa helpottaa siisteyttä. Tai siis se, että ne tavarat laitetaan sinne paikoilleen. En tiedä, miksi tavaroiden palauttaminen paikoilleen on mulle niin vaikeaa. Nyt se puute on oikein korostunut, kun on huusholli muuttanut joka vuosi. Ei ole mikään vakiintunutta. Mutta ihan sama ongelma oli kyllä jo Suomessa. Asiat ja tavarat unohtuilee, kun kasamuisti ei enää toimi ja tekee monta asiaa yhtä aikaa.

Tää elämäntilannekin on nyt vähän sellainen, että en vain saa siivottua kunnolla. Kun ei ole aikaa. Vaikka halu olisi. En siis tarkoita sellaista siivoushullun maanista imurointia ja jynssäämistä, vaan ihan vain säännöllistä lakaisua tai imurointia ja vessanpesua. Musta tuntuu, että keittiön päivittäinen (tai joka toisena päivänä) siivoaminen ja pyykkihuolto (joka sekin laahaa hitaasti perässä) vie sen kaiken varsin vähäisen ajan, mitä jää lastenhoidolta, kokkaamiselta ja kaupassa käynniltä. Kyllä mää ihan mielelläni oisin se siivoava henkilö meidän perheessä, jos mulla ois aikaa ja rauhaa siivota.

En musta ikinä mitään siivousmaanikkoa tule, mutta ihan tää perussiivous ois niin kiva saada toimimaan. Nyt vinkit kehiin, te ikisiistien kotien asukit Maire, Kate, Bob, Sikkot, Anoppi, äiti ja muut lukijat! Miten ihmeessä a) saatte kodin pysymään järjestyksessä kuitenkaan koko ajan siivoamatta ja järjestelemättä, ja b) löydätte aikaa siivoamiselle kaiken muun elämän lomassa?

Milloin joulu alkaa?

Joulu kulutusjuhlana on samanlainen kaikkialla, mutta jouluun valmistatutumisessa on eronsa.

Täällä joulukuusi laitetaan kiitospäivänä, ja tuo marraskuun lopun harjoitusjoulu on muutenkin lähtölaukaus jouluvalmisteluille. Jouluvalot ilmestyvät pihoille, sukat takanreunustoille ja mainoksia alkaa tippua enemmän kuin muina kuukausina (postimainonnan määrä on tosin yllättävän vähäinen. Suomessa tulee varmaan kolme kertaa enemmän mainoksia kuin täällä). Mulla on tässä kohtaa huono havainnointiaineisto, mutta tänä vuonna kuulin eka kerran joulumusiikkia kaupassa vasta marraskuussa. Mua ei ne joulumusiikit haittaa oikeastaan, vain se ärsyttää, jos kaupassa luukutetaan jotain musiikkia niin, että omaa ääntään ei kuule.

Täällähän pitäisi alkaa niiden joululaulujen laulajien kulkea ovelta ovelle, jos telkkaria on uskominen. En ole kertaakaan nähnyt lauluporukkaa, puhumattakaan sellaisesta oman oven takana. On niitä kuulemma joinain vuosina ollut tälläkin alueella. Mielelläni kyllä kuuntelisin lauluja. En tiedä, miksi ne on muka niin ärsyttäviä aina elokuvissa.

Mulla alkoi joulunodotus ihan oikeasti, kun kävin viime viikonloppuna laulamassa suomalaisia kauneimpia joululauluja. Ah. Molempina Amerikan-jouluina on jäänyt välistä, viime vuonna hyvästä syystä kylläkin. Joka tapauksessa siellä ihan tippa linssissä lauloin, ja lujaa tietenki. Anteeksi vain kanssalaulajat, mulla on into isompi kuin taito.

Naapurimme valmistelevat myös joulua, nimittäin tänään saimme purkillisen suussa sulavia keksejä ja toffeita ihan yks kaks yllättäen. Nää on niin ystävällisiä nää jenkit. Jos saan tehtyä pipareita itte, niin vien kyllä vastalahjan.

Niin, tänä vuonna tuo leipominen on semmonen epävarma juttu. Mulle tärkeintä jouluvalmisteluissa on kyllä aina ollut se leipominen, mutta pari kertaa oon nyt kokeillut, eikä oikein onnistu tuon Vili Vilperin kanssa. Tai siis poskihampaita tekevän ja siksi sylissä viihtyvän Vilpertin kanssa. No, jos en saa leivottua niin käyn hurrien riistotavaratalossa piparkakkuostoksilla ja teen tortut joskus toisena jouluna. Vaikka siis eihän se yhtään ole sama asia jos ei ite leivo pipperskakkuja. Se tekeminen ja taikinan maistelu on tärkeintä.

Joulunodotus varmaan nousee Tyärellä huippuunsa, kun koulu loppuu perjantaina. Kyllä niitä päiviä jo nyt lasketaan. Pitää tilata vielä kirjoja ja elokuvia lahjaksi, niin aika kuluu sitten joulun jälkeen hyvin. Ehkä saamme päivät kulumaan myös ennen juhlapäivää. Mulla on oikeastaan haaveena joulu, jota vietettäisiin elokuvien ja popkornin kera. Ehkä 10 vuoden päästä.

Amerikkalaisiin tapoihin palatakseni, täällä ei niitä piparkakkuja yleensä leivota jouluksi. Semmosia vaaleita ja aika mauttomia pikkuleipiä vain. Ja hedelmäkakkua ja kovaa maapähkinätoffeeta. Uusia makuja, pitääkin koittaa opetella tuo toffee täällä.

Nyt alkaa ajatus harhailla pahasti. Nukkumaan, siis.

Tekee mieli luovuttaa

Nämähän on ihan kauheaa kuraa, kun silmät ristissä ja usein myös ärsyyntyneenä kirjoitan. Saiskohan sitä viikottain kirjoitettua, jos nyt tämän joulukalenterin jättäis tähän.

Migreeni on tulossa, siksipä nukkumaan puuduttavien ja piiitkien nukuttamissessioiden jälkeen.

14 päivää jouluun on

Kiva on odotella joulua, kun tulee niin vähän käytyä kaupoissa. Ja tänä vuonna erityisen vähän käyn sillain joulustressissä, ku en voi ostaa lahjoja. Ei tarvi niitä miettiäkään sitten ja vaeltaa paniikissa löytämättä mitään. Ja kuunnella niitä joulurenkutuksia. Oma laulanta kotioloissa ei tietenkään ole minusta ärsyttävää, vaan vetelen Sylviaa ja muita täällä päivisin. Iltaisin Tyär pyytää lopettaan aika pian. Useimmiten en lopeta. Eeen eeetsi valtaa, loistooa ja niin edelleen.

Semmosta kulutusjuhlaa tekis mieli viettää, että ulkovalot ois mukava laittaa. Mutta miksipä laittaisimme, kun täällä on eri jännite sähköverkossa kuin Suomessa. Tänä vuonna niitä käyttäisimme vain, jos lähtö tulee ensi kesänä. Täällä meän alueella on ihan hyvällä maulla tehtyjä jouluvalaistuksia pihoissa. Kyllä ne mukavasti valoa tuo, kun lumet on nyt melkein lähteneet. 

Kummallisesti ois myös ruotsalaiseen riistotavarataloonkin nyt päästävä. Piparkakkutaikina on siellä tarjouksessa. Ite tekisin mieluiten, mutta ei nyt oikein saa tehtyä ku aina on jottain. Vomppis sai piparitalopakkauksen lahjaksi, siihen pitäs se pohja tehdä. Ja talon pihalle piparkakkuhahmoja.

Tällaisia hajanaisia ajatuksia taas. Viime yö oli pitkän illan jälkeen levoton, ja Muumikissa herätti Vompatin kello 6.30. Joo joo, tuo on myöhäinen ajankohta herätä monelle lapselle, mutta kun uni on tullut myöhään niin on aika aikanen tuo. 

A-naisten päivä

Monta nimipäiväsankaria oli tänään. Kaikki A:lla alkavat naiset melkein. Onnea heille, joita en muistanut onnitella. Kaksi siskoani muistin, ja anopin.

Juhlin tänään kyllä jo Lucian päivääkin ystäväni Lucyn kanssa. Miksihän olin muka ihan katsonut, että se oli tänään. Vasta lauantaina se oikeesti on. Hups. No, hyvää oli sushi ja teki kyllä hyvää jutella ystävän kanssa ihan rauhassa. Heillä kyllä oli ollut mahatautia kotona, että saapa nähdä, saadaanko me kaikki yrkkätauti tällä viikolla.

Unettomat lapseni ovat tehneet tänään illasta melkosta sirkusta. Isompi ei anna unen tulla ja pienempi heräilee puolen tunnin välein. Huoh. Rutiinia on ja rauhoittumista koitetaan saada aikaan, mutta eipä vain auta. Huoh.

Kahdeksas joulukuuta: liian makeaa

Kuten kaikki tietävät, Yhdysvalloissa on varsin paljon kansanterveydellisiä ongelmia. Kakkostyypin diabetesta sairastaa hyvin suuri osa ihmisistä, sydän- ja verisuonitaudit tappaa ihmisiä hyvin paljon vuosittain (anteeksi, en jaksa nyt etsiä tilastofaktaa. Etsisin, jos tämä olisi kolumni tai muu lehtijuttu).

Paikallisia tuotteita maisteltuani en enää yhtään ihmettele, että ylipainoa kertyy helposti ja elintasosairaudet iskevät. Onhan täällä kaikki ihan överiä. Siis makeaa, ja myös rasvaista ja suolaista. Annoskoot ovat isoja, jopa minä suursyömäri en aina saa tuhottua kokonaista ravintola-annosta. Juomissa pieni koko vastaa minusta eurooppalaista keskikokoa. Ja kaikessa pitää liioitella. Makukahvi ei voi olla vain kahvi maidolla ja makusiirapilla, vaan siinä pitää olla kauhia määrä kermavaahtoa ja suklaakastiketta päällä. Suklaakakku ei voi olla vain suklaakakku, vaan se pitää valella toffeekastikkella ja päällystää pähkinärouheella. Jäätelöissä on todella monimutkaisia makuja ja sitä sokeria tietenkin enemmän kuin kermaa. Monia juttuja mainostetaan intensiivisyydellä,  mikä useimmiten tarkoittaa rutkaa sokeri- tai suolamäärää.

Kun makuaisti on tottunut tuollaiseen intensiivisyyteen, varmaan jotkut "tavalliset" ruoat maistuu pliisuilta. Ja helposti sitten näitä ruokia syöden kertyy kiloja, kun joka paikkaan on mentävä autolla. Tai ei ole pakko, mutta kaupungin skaala on sen verran iso, että moneen paikkaan on pakko ajaa, jos ei halua käyttää kahta tuntia matkustamiseen. Olen tämän valitettavasti huomannut omassa elämässänkin. Housut löpöttää, kun pakaralihakset on hävinneet autoilun takia, ja elopainoa on kyllä kertynyt liikaa rehellisen läskin muodossa.

En edes aloita teollisista valmisruoista, jotka on useimmiten ihan kauheaa höttöä. On ne joka maassa, mutta täällä eritoten. Onneksi kuitenkin löytyy myös yksinkertaisempia ja vähäsokerisempia (ei kuitenkaan makeutusaineilla pilattuja) ruokia. Myös ravintoiloista, jos ei aina jaksa itse kokata. Ja ravintolasta ruoan hakeminen on paljon halvempaa kuin Suomessa, joten sitä ainakin meillä on harrastettu.

Ei siis ihme. että "aitojen ruokien liike", Whole Foods Movement on alkanut juuri täällä. Ja että luomu on ollut kovassa nosteessa koko 2000-luvun. Kunpa se rantautuisi yhtä voimallisena Suomeenkin, missä kyllä on myös ongelmia. Vaikka kaikkihan toki hokevat, että suomalainen ruoka on puhdasta ja turvallista. Sitä mantraa sietäisi vähän ravistella ja tuulettaa.

Seitsämäs luukku: juhlat

Nyt ei hyvin mene joulukalenterilla, kun nukahdan joka ilta ja herään vasta puolenyön jälkeen. Sinnittelen silti.

Pidimme tänään pienet synttärit Vomppikselle. Vain Amerikan kummit olivat kylässä. Ikätoveri oli kutsuttu, mutta hän sairastui. Ei ollut erityisemmin ohjelmaa, sen kun hengattiin. Vomppis oli onnessaan. Ei ole kummeja pitkään aikaan nähty.

Paketteja tuli paljon, Suomesta kaksi ja kummeilta kolme. Konttaustunneli ja teltta olivat etenkin isosiskon ja ystävän suosiossa, Vomppis vasta suunnitteli tunneliin menoa. Muumikissa tuolla parhaillaan laukkailee teltassa ja ja tunnelissa. Meidän ollessa hereillä kissa vain viattoman näköisenä makoili tunnelin sisällä.

Söimme persikkapiirakka (ostin kaupasta), pinaattipiirasta, pipareita ja suomalaista minttukarkkia. Juhlien jälkeen mietimme Tyären kans, mitä ruokia kaipaamme Suomesta. Kauraleipää ja Oltermannia, ruisleipää ja auraa. Täältä tulee ikävä root beeriä, bageleitä ja hyvää appeksiinimehua. Tyär parka itkasee joka kerta, kun mahdollinen muutto tulee puheeksi. Kyllä se minunkin kurkkua kuristaa. Puuh.

Hups

Itsenäisyyspäivän päivitys. Hieman nukahdin.

Kylmään varautumisesta

Olen tästä jo joskus aikaisemmin kirjoittanut, mutta edelleen jaksaa ihmetyttää, miksi täällä ei panosteta lämpiminä pysyviin taloihin. Lämmityslaskut on isoja, kun kaikki talot vuotaa kuin seula. Aikaisemmin tuli todettua, että energian ja huterien talojen näennäinen halpuushan tässä on taustalla. Silti on kummallista, että ihmiset asuu ihan mielellään vetoisissa taloissa ja palelevat talvet läpeensä.

Autoiluyhteiskunnassa ei vaatteidenkaan tarvi olla niin kauhean lämpimiä. Oletuksena lienee, että esimerkiksi vauvat ei käy ulkona, vaan ajelevat autossa ja ovat sisätiloissa. Vauvoille ja taaperoille on vaikea löytää hyviä toppapukuja ja kenkiä. Söpöjä, joo, mutta ei käytännöllisiä ja lämpimiä. Ja jarrusukkahousuja ei löydy edes Hanna Anderssonilta. Ylipäätään sukkahousut poikalapsilla on kauhistus. Vähän mietin, että miten ne lapsosen sääret pysyy lämpimänä. Kai se pitää sitten mieluummin karaista kuin pukea sukkahousuihin. Hoo hoo jaa jaa, onko sukupuolittuminen aloitattava jo näin aikaisessa vaiheessa? 

Talvet on kyllä muuten täällä aivan mahtavia. Tää valo, tää valo. Täällä on niin paljon valoa ja aurinkoa, että veikkaan, että aurinkoenergialla saisi vaikkapa kaikki käyttövedet lämpimiksi. Kuitenkin aurinkokennot on kummajaisia, enpä ole tainnut kovin monta kertaa nähdä. Kaasulla kaikki toimii. Todella outoa.

Jos palaamme Suomeen jo ensi talveksi, kyllä tulee vaikeuksia kaamoksen kanssa. Mutta murehtikaamme siitä vasta sitten.

Voi hyvät ihmiset

Voi hyvät ihmiset, että on vaikeaa herätä, kun on nukahtanut lasten kanssa. 

Ei tämä tällainen päivittäinen kirjoittaminen blogia paranna, onhan se tullut jo useaan kertaan todettua.

Joulua olen tänään kuitenkin ajatellut, kun paikkautin hampaani ja mietin, kestääkö paikka piparkakun nakertamista.

Ja olihan se kuin pikkujoululahja, kun viimeinkin yksi ihminen tajusi sukunimivitsini ja nauroi ääneen. Tähän asti vitsiä on saanut vaivaantuneesti selitellä. 

Älkää nut kuitenkaan sanoko mun sukunimeä kommenteissa, hyvät ihmiset. Ollaan paranoideja, tip-tap.

Kolmas luukku: kohteliaisuudesta vielä

Telkkarista oppii joitain asioita. Tai ainakin pitäisi oppia. How I Met Your Mother opetti mulle, kuinka epäkohtelias olen ollut.

Nimittäin kiitoskortteja en ole lähettänyt koskaan täällä. Omien häiden kiitoskortit sentään silloin muinoin lähetin, mutta vissiin puoli vuotta juhlien jälkeen, mutta se oli Suomessa, missä se ei ole niin painava asia. Yksistäkään Tyären juhlista en oo laittanut kortteja perään. Uups. Oon aatellut, että se vieraille annettava lahjapussi ois riittävä, mutta sehän on aivan eri asia. Synttärien jälkeen pitäs laittaa kortti, jossa lukee "Kiitos, kun olit juhlissani ja kiitos lahjasta". No, ehkä saan tämän anteeksi, kun olen osaamaton ulkomaalainen.

Mua on jäänyt vaivaamaan, kun tuossa kohteliaisuustekstissä sanoin, että saatan jopa joskus lirkutella jotain epämääräistä, koska se on kohteliasta ilman, että tarkoitan sitä. Niin siis puolitutuille ehkä teen niin, en varsinaisille kavereille ja ystäville. Heidän kohdalaan olen vielä suomalainen: jos sanon, niin tarkoitan. Niin että ei tarvi luulla, että jos sanon soittavani tai muuta, ihan oikeasti aion. Se on jämpti niin! 

Uuh, nyt nukkumaan. Väsyttää ja olen hajanainen. Huomiseen.

Toinen luukku

...ja jokainen How I Met Your Motheria katsonut tietää, miksi tuo otsikko naurattaa.

Kirjoitusteni kommenttiosassa on ollut jotain häikkää. Oon koittanut muutella asetuksia, mutta ei se tunnu auttavan. Kommentoida voi asetusten mukaan kuka vain, eikä ole edes sitä robottitarkastusta, mutta siltipä vain ei meinaa kommentit tulla läpi. Toivotaan, että homma korjaantuu itsestään.

Tällä joulukalenterillahan ei ole oikeastaan mitään tekemistä joulun kanssa. Muuta kuin se, että joulu on päivittäin kirjoittamisen päätepysäkki. Todettakoon kuitenkin, että kun Tyär kysyi, että mikä on lempijuhlani niin sanoin, että joulu. Tykkään niistä ruoista, perheen kanssa olosta ja kauneimmista joululauluista. Ja kynttilöistä ja kuusesta. Niin ja torttujen ja piparkakkujen leipomisesta (keu keu!).

Apropos joulukalenteri, niitähän ei täällä harrasteta yhtään. Mulla jäi hoksaamatta koko kalenteri, kun ei kaupassa osunut silmiin, joten Tyärellä ei nyt (vielä) ole joulukalenteria. Meillä on Ikeasta ostettu täytettävä kalenteri, täytän sen jahka pääsen kauppaan. Tänään oli tarkoitus käydä kaupassa, mutta kun olin lähdössä, Vompatti nukahti syliin ja nukkui melkein siihen asti, että Tyär tuli koulusta. Niin että typy saa sitten neljä luukkua kerralla. Tämän kalenterin kanssa koetan olla ryhdikkäämpi, en jätä kirjoituksia oottamaan tehtailua.

Suomen telkkarin joulukalenteri vaikuttaa kyllä aika hyvältä. Katottiin tänään kaksi jaksoa. Kaikkien aikojen paras on tietenkin The Joulukalenteri. Pitäs hommata se dvd.

Julkalendar

Tehhäänpä tällanen joulukalenteri. Kirjoitan jotain joka päivä jouluun asti. Kiinnostaa kiviäki, mutta tuleepa jotain kirjotettua itelle muistoksi.

Joulukuu puhalteli tänään hyisiä tuulia Minneapolisiin. Aamulla oli 20 astetta pakkasta ja melkoinen vinkka. Kyllä sai henkeä haukkoa Tower Hillin päällä, kun kouluun käveltiin. Myöhemmin päivällä auton ratin kylmyys tuntui ranteissa asti. Onneksi kotona on nyt lämmin, ainakin ajoittain myös keskikerroksessa kun on tuo uusi lämpökattila.

Koko päivä meni liikkeellä. Aamulla Tyär kouluun, päivällä fysioterapiaan hänen kanssaan nilkkaa näyttään, pikkumutka kauppaan, koululle kaveria hakemaan ( tuli hoitoon meille), nopea ruoka, voimisteluun, kotiin, lapset suihkuun ja nukkuun. Huomenna vähän rauhallisempaa. 

34, Kiitospäivä ja muuta pientä

Tästä tulee nyt sekava teksti, kippaan monia mielessä olleita aiheita samaan. Niin, että miksi? Siksi, kun tuntuu niin harvoin olevan aikaa kirjoittaa. Nytkin kyllä pitäisi olla tyhjentämässä tiskikonetta sen sijaan, että kirjoitan vasemmalla kädellä ja oikealla silitän kissaa sängyllä, jolla nukkuu myös Vompatti.

Täällä on nyt Kiitospäivän viikonloppu. Kiitospäivä on merkittävin juhla amerikkalaisessa vuodessa. Lomaakin on yleensä se neljä päivää, kuten Suomessa joulun aikaan, jos se sattuu hyvälle viikonlopulle. Lomaa ei ole tietenkään kauppojen työntekijöillä, jotka on töissä Kiitospäivän jälkeisenä yönä tai jo illalla. Kiitospäivää seuraa Black Friday, kulutuskarnevaali vailla vertaa. Maanlaajuiset hullut päivät kaupassa kuin kaupassa.

Meillä oli aikaisemmista vuosista poikkeava Kiitospäivä. Olemme viettäneet sitä ystävien kanssa, mutta tänä vuonna olimme keskenämme, ja vieläpä Tyär toisaalla. Hän pääsi kaverinsa mökille, lähtivät keskiviikkona ja tulevat tänään. Koko porukka ei olisi mökille mahtunut. Mulla on ollut kova ikävä, mutta nopeaan tämä kuitenkin meni. Eka kertaa on Tyär noin pitkään kotoa pois ilman meitä. Kauheat pelot mulla tietenkin, mutta ei saa antaa pelon hallita. Pitää antaa lasten mennä, lintujen lentää.

Miesi laittoi ruoat Kiitospäivänä. Olipa hemmottelua mulle, kun sattui synttärit samalle päivälle. Menussa oli punajuuri-vuohenjuustovuokaa, vihreitä papuja paahdettujen mantelilastujen ja valkosipulin kera, ruusukaalia ja tofua. Njam! Aamupäivällä sain herkullisen brunssin: paistettuja munia, lämpimän kasvisleivän ja soijamakkaraa ja salaattia. Voi että oli hyvää. Ihana mies tuo Miesi.

Osallistuimme Black Fridayhin sillä lailla. että kävimme ostamassa Vompatille uuden turvaistuimen. Vanha kaukalo oli auttamattoman pieni, piti kirvata ite ja huuattaa lasta, kun turvavöitä kiinnitti. Uusi vie kyllä enemmän tilaa pienellä takapenkillämme, mutta näillä nyt mennään. Kapein ja pienin malli me ostettiin. Oli kyllä tosi isoja suurin osa istuimista, sellaisia että pitäs olla joku citysaasturi ja hummer autona, jos haluais sellaisia ostaa. Kaikki on täällä isoa (paitsi sängyt).

Äh, nyt huomaan, että kiitospäivä kirjotettaan varmaankin pienellä suomeksi. Anteeksi, en jaksa nyt korjata.

Meillä oli viime viikonloppuna suomalaisia tai suomensukuisia kavereita kylässä. Olipa mukavaa, lapset leikki ilahduttavasti suomeksi ja me aikuiset syötiin ja raatattiin. Sai ne lapsetki ruokaa, mutta mun tekemät falafelit ei olleet menestys. Me oltiin myös edellisenä iltana illallisella edellisvuoden vuokranantajien tykönä. Ei ole Vompatti vielä tai enää illalliskutsuiässä, tulin huomanneeksi. Perässä saa mennä ja seurustelu jää kyllä minimiin.

Jaa, nyt loppuu koneesta akku. Palataan!

Minusta tulee isona

Mulle on näköjään vain nää biisiotsikot mahdollisia.

Tänne muuttaessamme mulla oli tavoitteena, että miettisin, mikä musta tulee isona. Yllätys, yllätys, en vieläkään tiedä vastausta tuohon kysymykseen. Olen miettinyt ja miettinyt, koittanut kuunnella sydäntäni ja järjen ääntä. Kuulen vain epämääräistä kohinaa.

Olen melkoisen vakuuttunut, että akateeminen maailma ei ole mua varten. Mulla ei ole tarpeeksi älliä eikä keskittymiskykyä. Musta voisi tulla vain keskivertoa huonompi tutkija, ja sellainen ei oikein saa rahoituksia. Mikä sitten aiheuttaisi jatkuvaa stressiä. En myöskään ole ollenkaan näinä vuosina kasvanut akateemiseen kritiikkikulttuuriin, vaikka kyllä olen koettanut opetella ja kasvattaa itsetuntoani aikuisen tasolle. Mun on vaikea saada kerta toisen jälkeen turpaan omista tai yhteisistä teksteistä, ja en yhtään kestä, että mulle huudetaan että tää on paskaa. Se on mun ongelma ja itse voitettavissa, mutta jotenki tuntuu, että kun sitä ei vuosien varrella ole saanut ratkaistua, saako sitä koskaan.

Tärkein syy urapohdintoihin on se, että kaikki nämä väitöskirjaa yrittäessä tuhlatut vuodet eivät ole opettaneet mulle mitään. Oon tehnyt kaiken ihan kauhean huonosti, yhtä huonosti kuin gradua tehdessä. Teoriakenttä ei ole todellakaan hallussa. Mulla ei ole mitään hajua keskusteluista, mitä esimerkiksi sosiaalisen oppimisen kentällä on käyty. En ole lukenut tarpeeksi, en lähellekään. Oon mä koittanut, mutta ei ole mitään jäänyt mieleen. Luen yhtä artikkelia viikon, ja voisin seuraavana maanantaina aloittaa alusta, koska kaikki pyyhkiytyy mielestä heti. Enkä useimmiten ymmärrä puoliakaan siitä, mitä luen. Ei ole nämä aivot mitkään hyvät. Tai siis ihan hyvät tavisaivot, mutta ei sellaiset tohtorinaivot. En sano tätä itsesäälistä, vaan ihan vain totean. Eikö sekin ole ihan hyvä, että tajuaa olevansa sopimaton alalleen.

Mille sitten alkaisin? En tiedä, onko se geneettistä, että kerta toisensa jälkeen mietin hoitoalaa. Kätilöä tai teho-osaston hoitajaa tai saattohoitoa. Tai ensiapua. Jotenki tällaiset ääripaikat kiehtoo. Mutta mitäpä minä keskittymiskyvytön ruoja siellä tekisin. Kuolemia tuottaisin. Ja mulla on niin kömpelöt näpit, että joku tikkien laitto ei kyllä onnistuisi, tai pistäminen, vaikka haluaisinki. Ei voi ihmislihaan tehtyä ommelta purkaa ja laittaa uudestaan ja uudestaan, kuten vaikka neuloessa tai virkatessa.

Oishan jokin hierojakin sellainen mahdollisesti mulle sopiva ala. Kun joskus on jotku sanoneet että mun kädet on hyvät hieromaan. Tai siis jotenki intuitiivisesti osaan tehdä sitä vaikka millään kursseilla en ole käynyt. Mutta mistäpä rahat kouluun ja yrityksen perustamiseen? Ja kuinka päästä markkinoille, joilla on muutenkin ylitarjontaa varsinkin Helsingissä.

Kyllä mulle jokin osa-aikainen kauppatyökin kävis. Eihän se mikään hohdokas elämänura ole, mutta pitääkö uran olla  hohdokas, jos ei ole kunnianhimoa? Siis en tarkoita, että kaupassa työskentelevät ois jotenki kunnianhimottomia ja ei-hohdokkaita, vaan että kun oon opiskellut sen seitsämän vuotta niin pitäisi tehä ehkä jotain "isompaa" sillä koulutuksella. Pitäisi ja pitäisi. Jos ei kykene, ei pitäisi.

Kaikki uudelleenkoulutuspohdinnat on kuitenkin aika turhia niin kauan, kuin tää mun keskittymiskyky on niin olematonta. En mä muussakaan koulussa yhtään mitään opi, kun en saa luettua ja vaan jumitan ja häärään olemattomia juttuja. Argh. Olen solmussa.

Moniosaaja

Pienenä tähän postaukseen liittymättömänä huomautuksena mainittakoon, että nautin tästä, että voin ihan pokkana kirjoittaa mitä vain tässä muiden voimisteluvanhempien kanssa istuessani, eikä kukaan ymmärrä yhtään, mitä kirjoitan. Muistanpa tämänki pienen ulkomaanautinnon sitten, kun taas asumme Suomessa ja suomessa.

Niin, asiaan. Joka päivä olen ihastuksissani tuosta pienestä Vompatista. Mitä kaikkea hän osaakaan, vaikka on ollut tässä maailmassa vasta 11 kuukautta. En muistanut, että kehitystä tapahtuu näin paljon näin nopeasti ensimmäisen vuoden aikana. Huikeaa.

Pieni moniosaajamme (käytän tarkoituksella tuota sanaa, koska se on niin ärsyttävä työpaikkailmoitussana. Positiivisessa yhteydessä käytettynä sanan ärsyttävyys ehkä vähenee) liikkuu jo varsin nohevasti kontaten, kääntyillen, kiipeillen ja portaita laskeutuen. Liikuttavasti hän aina kääntyy peruuttamaan kuin portaita laskeutuessa, kun siirtyy kokolattiamatolta parketille. Kävely ei ole ihan vielä tulossa, mutta tuettuna Vomppis etenee jo ihan hyvin kahdellakin jalalla. Tyärhän oppi kävelemään viikkoa ennen ekaa synttäriään. Katsotaan, onko Vomppiksella sama tahti. Mulla on hytinä, että ei ole, koska muussakin liikkumisessa hän on ollut siskoaan jäljessä. Ja hampaitakin tekee huomattavasti hitaammin kuin siskonsa.

Kaikenlainen ymmärrys on viime aikoina kehittynyt tosi paljon. On jo monta sanaa, mitä Vomppis ymmärtää. Ei, älä, oota, mennään, tule, vilkutetaan, heippa, ja syömään nyt ainakin. Ja perheenjäsenten nimet, samoin naapureiden. Ja koira, kissa ja lintu. Meillä on myös muutamia leikkejä, kuten kurkistusleikki ja esineen piilotus kämmeneen ja sen riemukas löytäminen kerta kerran jälkeen. Ihanan yksinkertaisia iloja.

Vomppis osaa ja haluaa leikkiä ja tutkia taloa omin päin. Jos Vomppiksen keskeyttää hänen omassa jutussaan, saa vähän ihmettelevän katseen. Että mitä sää siinä höpötät, anna mun leikkiä. Tietenkin Vompatti myös hakee välillä seuraa ja läheisyyttä, mutta onneksi on kuitenkin into ja kyky leikkiä yksinkin. Tuntuu, että tuota ekaa lasta on tullut jatkuvasti viihdytettyä vähän liikaakin. Ehkä kaikki ekat on sellaisia. Mulla ainakin oli Tyären kanssa ihan kauhea paine siitä, että pitää jutella vauvalle ja ottaa katsekontaktia ja pitää koko ajan mukana sitä lasta. Nyt mulla on enemmänki sellainen asenne, että pysyn taustalla ja olen läsnä, kun on tarvis.

Myönnän odottavani, että tuo moniosaajan osaamisalue laajenee myös puheen suuntaan pian. Vomppis vaikuttaa niin hauskalta tyypiltä, että jutteleminen on sitten varmasti huippua. Siinäkin nämä lapset on olleet erilaisia, että Tyär oli aika hiljainen vauvana, mutta kun alkoi puhua, niin oli erittäin sujuva. Vompatti on todella äänekäs ja äänteleväinen, katsotaan, tuleeko varsinainen puhe sitten vastaavasti myöhemmin.

Tuleekohan tästä lukijalle sellainen fiilis, että äiti palvoo sokeasti poikaansa. Jos tulee, kerronpa, että minusta kaikki nuo 1-vuotiaat on aivan uskomattomia laidasta lukien. Joo, lapset yleisesti on uskomattomia, mutta vauvakuumeessa ertiyisesti 1-vuotiaat sai sydämen mykkyrälle.

Vakain askelin

Kirjataanpa nyt tännekin viime viikko, johon mahtui pientä epäonnea.

Sunnuntaista viikko sitten jo raportoinkin. Tiistain Tyär meinas jäädä kaupan parkkipaikalla kaahaavan teinikaksikon auton alle. Jos hän ois horjahtanut toiseen suuntaan, en tiedä, kuinka pahasti ois käyny. Teinit vain hymyili ja painoi kaasun pohjaan. Perkeleen siat!

Keskiviikkona havahduin siihen, että hamsterin häkistä ei ole kuulunut hetkeen mitään. Tsekkasin, ja Rainy oli käpertynyt häkin nurkkaan ja kuollut. Tyären sydän on murskana, itkettää ajoin tosi paljon. Hautasimme Rainyn pihalle ja söimme keksiä seuraavana päivänä. Keskiviikkona Tyär halusi mennä voimisteluun suru-uutisesta huolimatta.

Torstaina aloin haistaa kaasun hajua kellarissa käydessäni. Iltapäivällä soitin kaasulaitoksen hätänumeroon, kun sain pikapäänsäryn käydessäni kellarissa. Siellä oli kaksi vuotoa, jotka heti korjattiin. Koti oli käynyt päivän aikana kohtalaisen kylmäksi, ja sama kaasuputken korjaaja sanoi, että lämmityspömpeli on niin rikki, että se pitää uusia. Onhan se jo 110-vuotias. Vedenpaine ei pysy pattereissa ja pömpelin sisälle vuotaa vettä. Käyttökielto napsahti, tosin sitten seuraavana päivänä joku toinen tyyppi sanoi voivansa korjata väliaikaisesti sen lämmityssysteemin, jotta ei vesiputket jäädy. Se tehtiin, mutta ei kyllä ole kauhean luottavainen olo lämmityksen suhteen. Tai siis se kaasuvuoto pelottaa. Täytyy sanoa, että kyllä on keskuslämmitys ihanan huoleton!

Onneksi on nuo naapurit vielä täällä. Pääsimme sinne evakkoon, kun oma talo jäähtyi 12-asteiseksi. Vietimme siellä kaksi yötä. Oli mukavaa, vaikka tietenkin toisten nurkat on aina toisten nurkat. Kasikymppiset väsyy aika nopeasti liikkuvaisten ja äänekkäiden lasten ja heidän epäselvää englantia mongertavan äitinsä seurassa. Mutta siis kyllä oli onnellista ja rentoa olla siellä, ei tarvinnut jäätyvänsä kuin torakka yöllä tai saavansa häkämyrkytystä.

Lauantaista sunnuntaihin olimme Wisconsinissa ystävien mökillä. Ihana hiljaisuus, lintujen muutto ja puimattomassa maissipellossa toisiaan pelottelevat lapset. Parasta. Minä reippaasti ajelin sinne ja takaisin, hahaa! Kauniita on maisemat siellä suunnalla. The rolling hills of WI.

Epäonnekkaiden tapahtumien seuratessa toisiaan tulee näköjään piste, jossa on ihan rauhallinen. Ei stressaa ja pelkää seuraavaa epäonnea. Tämä on hyvä muistaa. Vakain askelin vain seuraavaan kriisiin. Muistaa arvostaa tavallisia, rauhallisia hetkiä. Kaipa tämän kaiken tarkoitus oli muistuttaa, että osaan mä jotain. Osaan elää olosuhteisiin nähden normaalia elämää, mitä vain tapahtuukin. Niin että kiitos vain, universumi, tästäkin muistutuksesta. 

Heitä vaivaa unettomuus

Otsikon tarkoitus on saada lukijalle se Ultra Bran biisi päähän soimaan. "Näkivät sittenkin unta, joka muistutti valvojan ajatuksia...". Olkaa hyvät.

Minä valvon pidempiä pätkiä öisin vain täydenkuun aikaan. Kuten viime yönä. 2,5 tuntia tuijotin kattoa ja kuuntelin jonkin oudon yöeläimen huutelua. Villikalkkunoita tai pöllöjä meidän pihassa, arvelen. Muumikissakin niille huusi olkkarissa, mutta olin niin tiukasti lasten välissä, että en noussut katsomaan.  

Mutta siis muuten nukahdan aina alle viidessä minuutissa. Illalla ja yöllä imetysten ja muiden herätysten jälkeen. Kumpikaan mun lapsista ei ole perinyt tätä hyväunisuutta. Nukkumaan meno vie aikaa, vaikka olisivat kuinka sippejä. Tyärellä noin tunnin tai puolitoista, Vompatilla vähintään puoli tuntia. Tyär kyllä osaa nukahtaa itsekseen, mutta asiaa on monesti ja pissalla pitää käydä ja juoda vettä ja vähän venytelläkin. Ja usein otan hänet meidän sänkyyn nukahtamaan, kun en voi jumpata samaan aikaan Vompatin kanssa ja huudella Tyärelle, että ei ole Minnesotassa mustekaloja eikä maapallo suistu mustaan aukkoon lähiaikoina. 

Oon koittanut järjestää päiviin sellaisia rauhallisia läsnäolon hetkiä, että voisi huolista ja ajatuksista puhua päiväsaikaan. Ei tulisi kaikki sitten nukkumaan mennessä mieleen. Mutta jotenkin ne vain silloin illalla purkautuu, ei päivällä. Tykkään kyllä jutella Tyären kanssa ja kuulla, mitä milloinkin on hänellä mielessä. Ja iltarupattelut on kivoja jos kumpikin on hyvällä tuulella. Joskus ei olla, ja sitten menee äsehtimiseksi, mikä ei kyllä edesauta kenenkään hyvää unta. No, tällaista meillä on, ja kaipa tuokin asia joskus muuttuu.

Vannoin raskausaikana, että tätä lasta en nukuta tissille. Olenpa vain taas nukuttanut ja siihen opettanut. Tissiposkemme nukkuu parhaiten sylissä tai vieressä tai kantorepussa, mikä on kyllä ihanaa (kaikkihan tietää, että sylissä tuhiseva lapsi on onnea puhtaimmillaan), mutta mun kotitöiden teko jää tosi vähälle kun sylinukutan. Päiväunet jää puoleen tuntiin, jos nukkumapaikkana on jokin muu kuin syli tai reppu ilman tissiä lähellä. Sylinukuttamisesta kärsii siis välillisesti kodinhoito ja kaaoshuushollista etenkin Miesi.

No, vanha raamattuni The No-cry Sleep Solution tähän taas auttaa. Ohjelma alotettaan viikonloppuna. Vaan millä parantaisi kuuhulluuden?

Elämäni toiseksi pisin päivä

Tämän päivän piti olla leipomis- ja ruoanlaittopäivä. Tiistaina on Elsan koululla myyjäiset, joihin piti leipoa. Miesi on lähdössä viikoksi Suomeen, joten olisi ollut hyvä tehdä muutama laatikkoruoka pakkaseen.

Aina ei mene kuin Strömsössä.

Aamulla Vompatti heräsi kuudelta, koska kellot on siirretty talviaikaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että vihaan jokaista kellon siirtoa. Pysytään kesäajassa! Aamu oli pitkä, ja Vomppis päätti taas pärjätä puolen tunnin päikkäreillä. Ja olla sylissä koko ajan, kun väsytti.

Pöpelikköön tämä päivä rupesi menemään, kun Muumikissa raapaisi Vompattia korvasta. Verta tuli aika paljon. Tavallisesti kissi vain kohottaa käpälänsä lyöntiin uhkaavasti ja juoksee sitten pois. Ei tänään. Ja ei Muumikissaa edes provosoitu. Olimme vain liian lähellä sohvalla. Olisin voinut tän estää. Paskamutsi.

Voimatorkkujen jälkeen Vomppis putosi kaksi porrasta. Olin vieressä, mutta en saanut kiinni. Hän löi päänsä kynnyksestä töröttävään naulaan, jonka olin aikonut aamulla naulata syvemmälle, mutta unohdin. Verta tuli paljon enemmän kuin korvan haavasta, ja ventti näytti syvältä. Hoitsukonsultaation jälkeen lähdin näyttämään haavaa lääkärille. Että jos tikit tarvis. Siellä sai odottaa kohtalaisen väsyneen vauvan kanssa 1,5 tuntia. Tiedän, olen hemmoteltu, kun olen tottunut pääsemään nopsaan lääkäriin. Suomessa päivystyksessä olisin odottanut kuudesta kahdeksaan tuntia. Mutta tää oli yksityinen klinikka, jossa toiminnan pitäisi olla sujuvaa. Kun oletuksena on 20 minuutin odotus, puolitoista tuntia tuntuu melkoisen pitkältä. 

Tilkejä ei tarvittu. Haavaan laitettiin sidos, joka pitää pitää paikallaan neljä päivää. Lisäksi kissanraapaisuun pitää ottaa antibioottikuuri; Vompatin lämpö oli nousussa lääkärissä, ja raapaisu punoittaa isolta alueelta. Vomppishan ei tykkää lääkkeenotosta, vaan sylkee kaiken ulos. Mulla on edessä mielenkiintoiset neljä päivää, kun saan yksin taistella lääkettä kurkusta alas kolmesti päivässä. Tänään tuli kaikki rinnuksille vaikka Miesin kanssa koitettiin lääkkeet antaa. 

Apteekissa en heti löytänyt lääkevakuutuskorttia, ja meinasi antibiootit jäädä saamatta. Kun tulin kotiin, katsoin sähköpostini. Se oli itsestään tyhjännyt itsensä. Vuosien sähköpostit hukassa. Löytyivät ne sitten, kun kirjauduin myöhemmin sisään tehdäkseni valituksen. Mikä lie bugi siinä ohjelmassa. Pieni säikähys tuli siitäki.

Tyär tuntui olevan flunssassa ja valitteli kipeää kurkkua. Ja että olen unohtanut hänet. Ja minähän onnistuin olemaan paskamutsi jälleen, kun lapsia nukuttaessani olin kuin perseelle ammuttu karhu ja äksyilin Tyär-paralle. 

Että näin. Huomenna on parempi päivä.

Please ja muuta kohteliasta

Englannin kielessähän on tämä please-sana, jota pitäisi aina pyyntöjen perään lisätä. Oon ollut täällä kaksi vuotta mutta meinaapa aina tuo please unohtua. Kuulostan varmaan tylyltä, vaikka ei ole tarkoitus. Lapsiakin pitäs kouluttaa sanomaan "please", mutta on se vaikeaa, kun itse ei ole esimerkki.

Samoin on vaikeaa muistaa puhutella ihmisiä nimeltä, pelkkä "you" ei riitä, vaan pitäs vaikka sanoa, että "Can I go with you, Chloe?". Usein oonkin huomannut, että ihmiset ei tiedä kenelle puhun kun ollaan porukassa - vilkaisu silmiin ja puheen osoittaminen sille "youlle" jota silmiin katsoo ei riitä. No, voinhan olla tunnettu Rude Riikkana.

Kaikkea muutakin kohteliaisuutta on, siis erilaista kuin Suomessa. Kuten se, että pitää kysyä "how are you" samalla kun tervehtii. Ja siis siihen ei pidä vastata, mitä oikeasti kuuluu, vaan että hyvää. Tästä joskus kirjoitinkin. Kohteliasta on myös erotessa sanoa kaikenlaista, mitä ei tarkoita. Siis että soitellaan ja tavataan taas pian ja mentäskö vaikka leffaan. Ei kukaan sitä koskaan tarkota. Uudessa-Seelannissa ollessani olin kauhean surullinen tästä, tuntui yksinäiseltä kun kukaan ei sitten kuitenkaan soittanut. Ja jos minä soitin, oltiin ymmyrkäisiä, että mitäs helvataa sä mulle soittelet, vieras ihminen. Nyt oon onneksi oppinut, että en ota mitään kohteliaisuuksia tosissani. Ja osaan jopa liverrellä jotain soittamisesta ja näkemisestä tietäen, että toinen ei odota soittoa tai näkemistä. Vaikka itse tosin vielä mielelläni uusia ihmisiä tapaisin ja tutustuisin.

Se mulle vielä on epäselvää, että mistä tietää, että englanninkielinen ihminen on tosissaan. Miten erottaa kohtelias heitto tosissaan sanotusta asiasta? Siis mistä tietää, että joku ihminen haluaisi oikeasti vielä nähdä tai jopa tutustua? Ja miten itse saan viestini perille, kun tarkoitan sitä? Joskus oon sanonut saman asian moneen kertaan (siis eri kerroilla, en jankuta!), ja vielä perään lisännyt että I mean it eli tarkoitan sitä. Mutta tiedä häntä, tuleeko siitä sitten outo ja epätoivoisen ihmisen kuva niille toisille. 

Kotona onneksi on tää suomenkielinen oma perhe jonka kanssa möllöttää ilman turhia liverryksiä ja joka tietää, että sanat tarkoitetaan oikeasti. 

Turh, turh, turhauttaa

Mulla oli viime viikolla kaksi migreeniä. Veemäistä. 

Mulle tulee migreenejä osaksi siksi, että en liiku.

Jos liikun, mulle tulee migreeni, tai ainakin sitkeä päänsärky.

Koita siinä sitten pitää liikettä lääkkeenä. Jokainen päänsäryn vähättelijä voi kuvitella, kuinka helppo on pirtsakkana lähteä juoksulenkille, kun silmiä ei voi pitää päänsäryn takia auki, oksettaa, raajat on puutuneet ja puhe sammaltaa. Tai kuinka motivoitunutta liikunta voi olla, kun mielessä on tuo ihana migreenitila. Eilen tein todella hitaan ja matalasykkeiden treenin salilla, ja aamulla heräsin nasakan päänsäryn kanssa. 

Mulla ei painonhallinta onnistu ollenkaan, jos ja kun en voi liikkua. Hienosti oonkin onnistunut itseni turvottamaan oikein valaaksi. Estolääkkeitä ei nyt voi harkita, koska haluan imettää vielä ainakin puoli vuotta.

Jotain tarttis tehä.

Hiipivä pelko, piilotettu paniikki

Eilen tuli uutiset, että Yhdysvalloissa on eka kertaa tarttunut ebola ihmisestä ihmiseen. Siis ebolapotilaasta hoitajaan. Kauhistuttaa. Täällä jo melkein itkeä tirautin, ku mietin, että mitä meän perheelle käy, jos se yltyy epidemiaksi se tauti. 70 prosentin kuolleisuus. Meistä jäisi ehkä yksi eloon. Mitä jos se on jompi kumpi lapsista? Kuka niitä auttaa ja pitää huolta, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympärillä on romahtanut? Miten mä voisin elää ilman lapsia ja Miesiä jos ite jäisin eloon? Yyyyh. Iiiiik.

Järki tietenkin sanoo, että ei siitä länsimaissa tule epidemiaa, ja oon niitä rauhoittelujuttuja kyllä lukenut. Mutta silti kylmää,  varsinkin kun täällä tää terveydenhuoltosysteemi on mitä on. Siis jos jollain on ebola ja hän hakeutuu lääkäriin ilman vakuutusta, hänet lähetetään kotiin. Kuten tälle ebolaan täällä kuolleelle ekaksi tehtiin, ja sai virus vapaasti levitä (joo, se siis vielä ei ole ilmassa leviävä, vaan vaatii ruuminnesteiden koskettamista, että sen saisi). Saihan Thomas Duncan sitten lopulta hoitoa, mutta ei tuollaisia tapauksia tarvi olla kauhean monta, kun jo tapauksia alkaa tulla kuin sieniä sateella. 

No, eihän asioista kannata etukäteen murehtia, vaan nauttia jokaisesta hetkestä nyt kun kaikki on hyvin. Itketään sitten, jos tulee aihetta. Mietin kyllä jo paniikin keskellä, että nyt pitää tehdä sellainen testamentti, missä määrätään mitä lapsille tehdään, jos me kuollaan. Kun täällä saattaa asiat mennä tosi kummallisesti, jos testamenttia ei ole. Vaikka tuskin testamenttia kukaan alkaa etsiin jos ihmiskunnasta 70 prossaa on kuollut tai kuolemassa. 

Planeetan kannalta toivon, että ennen kuin kaikki ollaan mennyttä kalua, ydinvoimalat ajetaan alas ja ohjukset tehdään toimimattomiksi. Ekosysteemin kannalta tietenkin ois hyvä, jos ihmisistä suurin osa pyyhkiytyis pois, mutta kukapa haluaa olla mukana siinä pyyhkiytymisvaiheessa. Myönnän, että em minä ainakaan.

Tässä talossa

Nykyinen ja ehkä viimeinen Amerikan-talomme on koti. Edellinen oli paikka, jossa asuimme. On tässäkin puutteensa, mutta ne eivät ole niin suuria kuin viime vuoden talossa, huonejärjestyksestä alkaen.

Meillä on siis neljä makuuhuonetta, kaikki yläkerrassa. Kaksi isohkoa ja kaksi pienempää. Minä, Miesi ja Vompatti nukumme yhdessä, Tyär viereisessä. Haluaisin koko perheen nukkumaan samaan huoneeseen, mutta huoneet on sen mallisia, että ei saada mahtumaan kaikkien sänkyjä samaan huoneeseen. Ja mun ja Miesin sänky on niin kapea, että on ahdasta kun Vomppis aina jossain vaiheessa siirtyy mun kylkiäiseksi. 

Niin, siis ne huoneet. Yksi makkari on vieras- ja telkkarihuone, missä lähinnä Miesi viettää iltojaan ja urheilujuhliaan. Haaveilen kuntopyörästä, jota voisin polkea, kun taas alan jaksaa kesittyä tv-sarjoihin. Pienin makuuhuone on nyt pikkulegohuone, missä Tyär voi leikkiä legoillaan ilman koko ajan paikalle konttaavaa ja legoja syövää Vompattia. On meillä siellä vielä muutama laatikko purkamatta. Pidetiin nää siellä meidän romppeet kun asettautuduttiin taloksi. Kylppäri on tietenkin kans tässä yläkerrassa, pieni se on mutta valoisa. Vessanpönttö on ärsyttävän äänekäs vesisyöppö, mutta ehkä sitä sietää. 

Alakerrassa on iso olkkari ja ruokailuhuone, leikki-ja varastohuone (siis leikkihuoneen kaapeissa varastoimme tavaraa, ja vuokraemäntä varastoi kans). Niin ja pikkuvessa on kans alakerrassa. Keittiö on toimiva, pienempi kuin edellinen muttsa tilankäytöltään hirveän paljon parempi kuin edellinen. Matalampi se on, ylettyy kaappeihin tämmönen persejalakaki. 

Kellari on sellainen viimeistelemätön, siis haiseva, kostea betonilattiainen läävä. Älllöä, kun siellä on pyykkikone ja kuivuri. Minä innokas pyykkääjä oon tullut todella huonoksi pyykinpesijäksi, koska kellariin meno inhottaa. Onneksi saatiin nyt kosteudenpoistaja, mikä on vähentänyt hajua ja märkyyttä. Ämpärillinen vuorokaudessa sieltä tirsuaa siihen pömpeliin, eli tosiaankin on ongelmia kosteuden kanssa. Kauhean hyvän asuttavan kellarin siitä saisi, jos sen rakentaisi huoneiksi. Korkeutta on ja lattiatilaakin paljon. Remppa vain maksaisi paljon, kun pitäisi salaojittaa ja varmaan uusia seinät ja lattia.  Se varmaan on syy, miksi kellaria ei ole rakennettu.

Pihalla on keinu ja kiipeilyteline, tosin aika vanha setti mutta toistaiseksi toimii. Tämän valaan vain on vältettävä siinä keinumista, ettei vanha puuhökötys romaha. Naapurissa on aivan ihana vanha pariskunta, jotka on antaneet Tyärelle erityisoikeuden vattupuskiin (niistä tulee vielä satoa) ja muutenkin ovat tosi herttaisia. Vompattikin on aivan tohkeissaan naapureista. Kiljuu rienusta, kun näkee. Naapurin setä sanoo Vomppista Finnish Giantiksi, ja lupasi juottaa Vomppikselle viskiä, kun mun silmä välttää. Harmi,  kun lähtevät Meksikoon talvelsi.

Järkevintähän tämä talon esittely olisi tehdä kuvien avulla, mutta mulla ei nyt oo resurssia kuvata ja ladata ja saikata Bloggerin kanssa. Voin Facebookissa tai sähköpostilla antaa osoitteen, niin saa kiinnostuneet Googlemapsista katsoa ulkopuolta. Joka siis ei kerro mittään siitä, kuinka kiva koti se on!

No niin, no niin

Yks, kaks, tsöt tsöt tsöt, toimiiko? Blogi täällä senkun pölyttyy, kun Ame-Riikka häröilee, nukahtelee, ymmärtää väärin ja jaksaa puhua englantia vain vähän sinne päin.

Täällä sitä on taas oltu parisen kuukautta. Loppuaika Suomessa meni juostessa. Kaikki asialliset hommat jäi hoitamatta, kun oltiin kuin Ellun kanat. Sinne tänne pyräheltiin. Onneksi joitain ihmisiä sentään ehti näkeen pikaisesti. Etenkin pienen Kaneli Manuelan, mun siskontytön. Hää on aikamoinen mussu. Flunssa kaatoi mun bestiksen Katen petiin ku ois pitäny nähdä. Ens vuonna asia korjataan sitten, ikävä jäi.

Se siitä Suomesta. No ehkä vielä, että hei kuule, oot kaunis maa ja Helsinki on ihan mahtava ja olihan siellä kuuma ja Stadika ihastutti jälleen. Ja Savo ja Oulu ja voi että, onhan niitä mahtavia paikkoja siellä. Ja ihmisiä. Jotka puhuu sitä kieltä missä mulla ei ole tönkköä aksenttia. Kuvittelen, että jos ja kun palaamme, niin vietän aikaa näitten kaikkien kaipauksen kohteiden luona ja kanssa niin että mut kannetaan ulos, mutta tietäähän sen. Kaikilla kiireensä ja itellä saamattomuus. Omassa lenkurassa sitä taas vaan hiissataan ees kahtaalle.

Tyär käy tokaluokkaa ilmeisen tyytyväisenä. Yhet perhosentoukat on jo luokassa kasvatettu aikuisiksi ja vapautettu luontoon, nyt vuorossa jauhomadot. Niitä ei sitten vapauteta, tai keittäjä saa slaagin. Eka koekin jo oli, niitähän täällä riittää, mutta koitan sanoa, että ei niistä kauheena tarvi huolta kantaa. Luokkakavereilla tuntuu olevan oma pikku jengi siellä vaihtelevalla kokoonpanolla, ja välitunnilla ja lounaalla on hauskaa. Hyvä on tuo koulu meillä.

Minähän tässä jo kävin baarissakin eka kertaa sitten, hmmm, enpä ees  muista. Olipa hyvvää mussiikkia, harmi ku ei voinut tanssia ku migreeninhän se tietenki lykkäs juuri tuoksi päiväksi ja yöksi. Tuo pikaratikka on kyllä hieno asia, ku sillä pääsee äiti-ihiminen tuulettuun helposti.

Niin, uusi talo on kiva ja kotoinen. Tilaa on vähän liikaakin. Siitä joskus toiste lisää. Niin ja isovanhemmat kävi kylässä ja olihan se hirveän mukavaa. Orpo olo, kun kukaan muu ei tunnu olevan tulossa. Mut keskitytään nyt tähän tässä näin. Eloon Ameriikassa.

Nyt lukemaan iltasatua Tyärelle. Palaan kyllä asiaan pian!

Kotikonnuilla

No niin. Nyt ollaan Suomessa. Paluu Jenkkeihin on jo lähempänä kuin Suomeen tulo.

Pakkaamisessa meni taas aikaa. Ja viimeistely ei kyllä mulla onnistunut hyvin, vääriä arvioita tuli monta peräkkäin, ja sitten oltiinkin ihan kaaoksessa. Ihan syystä Miesi mulle vähän huusi pari kertaa, kun en saanut hommaa eteneen tarpeeksi nopeasti. Levällään on taasen koko immeinen. Plää. Olen ihan oikeasti alkanut epäillä minulla olevan keskittymishäiriö ADD (Attention Deficit Disorder). Sen verran on hommat huonosti reilassa ja ihan koko ajan, sama juttu oli töissä. Tein epävirallisen testinki netissä, ja siinä tuli aika korkeat pojot, eli ehkä on hakeuduttava hoitoon syksyllä. Lääkityksellä sen kuulemma saa aika hyvin hallintaan. Se onkin ainoa mun häiriöistä, jonka lääkkeillä voisi hoitaa.

Mutta, mutta. Takaisin Suomeen. Lennot Reykjavikin kautta menivät jouhevasti, Poeka nukkui käytännössä koko ajan ja Tyärki Reykjavikista eteenpäin. Pohjoisessa olemme viettäneet aikaa tähän asti. Pohjoinen merenrantakaupunki on kyllä kiva. Ei eksy täällä vanha asukki. Ja tulee tuttuja sattumalta vastaan.Saa pyöräillä ja kävellä melkein paikkaan kuin paikkaan. Ilimahan oli ihan järkyttävän kylymä aluksi, mutta nyt on ollut parasta kesäilmaa: tuulista ja puolipilvistä, lämpöä parinkympin kieppeillä. Ah. Kavereita on nähty, ihana A:kin vieraili kaukaa Stadista, on nautittu ihanasta ruoasta ja Suomen herkuista, käyty pizzalla paljon. Tyär on uinut järvissä ja meressä. Poeka oppi konttaamaan ja nousee nyt jo seisomaan.

Poeka oli hurjassa kuumeessa Oulussa tällä viikolla. Onneksi se meni nopeasti ohi. Onneksi on hyvä päivystyspoli OYS:ssa. Ihanaa, kun hoitoon pääsee ilman, että pitää selvittää, mikä sairaala ois se mihin vakuutus sallii mennä. Toivottavasti tämä sairaus on kuitenkin ainoa tällä reissulla.

Perhe katsoo tuossa jalakapallon MM-finaalia. Pitää ehkä iteki alakaa vahtaamaan. Tosin nyt tajuan, että mielenkiintoisempia olisivat olleet nuo alkupään ottelut, kun nyt jotenki tuntuu paljon verkkaisemmalta ja intohimottomammalta kuin aikaisemmin. Olen katsonut vain pienen pieniä pätkiä peleistä pitkin turnausta.

Sketsihahmo seikkailee

Sain tänään jollain tapaa kokea, miltä tuntuu hoitaa asioita, jos käytöksestä huomaa, että mielenterveys on järkkynyt tai muut pitää muuten vain hulluna.

Nimittäin. Olin taas liikkeellä oman elämäni sketsihahmona ja kaupan päälle hyvin tunneturbulentissa tilassa. Postissa piti käydä palauttamassa netistä tilatut kengät ja viemässä paketti vauvanvaatteita siskontytölle. No mullapa ei ollu mukana palautusplankettia (en ees muista sitä saaneeni), ja eivät siksi ottaneet vastaan palautusta ilmaiseksi. Romahin. Aloin itkeä, ku kaikki vastoinkäymiset aamulla oli ollut muutenki jo liikaa. Postin työntekijän ilme oli näkemisen arvoinen, ja hän vetaisi päälle henkiset silkkihansikkaat. Koitti pysyä ite rauhallisena ja toivoi, että toi hullu ei ala riehumaan. No mua sitten itketti sekin, että nyt mulla on hullun leima ottassa, ja en voi enää asioida lähipostissa. Huoh. Onneksi Manuelan pakettia piti vähän teippailla, ja sain koottua itteäni sen verran, että räkä ei enää tursunnut (hihaan piti seki pyyhkiä, ku ei saatana ole kleenexiä postissa tarjolla!) eikä kyyneleet valuneet enää vuolaina. Sain maksettua molemmat paketit, mutta kykenin vain muutamaan sanaan. En saanut sanottua, että anteeksi, mulla on vain vähän huono päivä. Että kiva mennä sitten seuraavan kerran sinne postiin.

Voiskohan seuraavan kerran muistaa, että jos on itkuinen raunio (tokenin kyllä iltapäivään mennessä, toim. huom), vois vaikka jäähä kotiin tai itkeä vaikka siellä autossa. Hah hah. Tuskin, olenhan virastoitkijä!

En ihan ymmärrä

Yhdysvalloissa yli puolet syntyneistä poikalapsista ympärileikataan. Mulla oli tiedossa, että se on tapana myös ei-uskonnollisissa piireissä, mutta sittenkin tuli yllätyksenä, kuinka yleistä se tosiaankin on. Tuolla joogassa kun käy, niin huomaa todella monen valinneen lapsensa ympärileikkauksen (minähän oikein mustalla ympyröin sairaalan kaavakkeissa, että ei sitä ympärileikkausta). Oma lapseni on vähemmistössä, vaikka luulisi, että etenkin joogavat äidit ajattelisi oikeuden päättää omasta ruumistaan ulottuvan myös lapsiin. Mutta ei, leikattu on, vaikka ilmeisesti uskonnollinen perinne ei sitä ole määrännyt.

Mun on vähän vaikea ymmärtää, mikä siinä ympärileikkauksessa muka on niin erityisen tärkeää ja hienoa. Uskonnollisen ympärileikkauksen joten kuten tajuan, siis että jotkut tyypit uskoo, että ympärileikattu penis on merkki liitosta jumalan kanssa. Vaikka ei siinäkään kyllä minusta ole kauheasti järkeä. Jos tämä jumala on ihmisen luonut, miksi jumalanluomaa kehoa sitten pitää leikata paremman yhteyden saamiseksi? Ja miksi naisille ei ole osoitettu mitään merkkiä tästä liitosta, tietääkseni mekin olemme uskontojen mukaan jumalan luomia ja liittolaisia? Siis en todellakaan tarkoita, että tyttöjen sukupuolielimiä pitäisi silpoa uskonnon tai muun perinteen nimissä, koska pojiltakin poistetaan pieni pala ihoa. Ihmettelen vain, että jos jollain rituaalilla lunastetaan paikka jumalan joukkueessa, eikö rituaalin pitäisi ulottua kaikkiin ihmisiin. Ympärileikkauksen sijaan se rituaali voisi olla jokin muu juhla lapsen syntymän kunniaksi.

Jotkut perustelevat ei-uskonnollista ympärileikkausta sillä, että pojalla pitää olla samanlainen pippeli kuin isillä, muuten tulee identiteettiongelmia. Etenkin täällä Jenkkilässä tuo perustelu  minusta ontuu, koska eihän perheenjäsenet koskaan näe toisiaan ilman vaatteita. Ei ole saunakulttuuria, ei uimahallissa suihkuttelukulttuuria. Aina kääriydytään pyyhkeisiin ja puetaan alkkarit ja käydään yksin suihkussa. Niin että miten se identiteettiongelma syntyy, kun kukaan ei edes tiedä, miltä muut ihmiset näyttää ilman vaatteita (se on monelle uutta, että kaikki on erilaisia ja kirjo on valtava)?

Amerikan lastenlääkärijärjestö on muutellut kantaansa ympärileikkauksiin vuosien varrella. Nyt se varovasti suosittelee ympärileikkausta hygieniasyistä. Hmm. Kai jokainen nyt tietää, että alapää on pestävä tarpeeksi usein, muuten tulee ongelmia. Vai eikö? Ai niin, eihän niistä saa puhua, koska ne on "privates". Mitenkähän on ihmismiehet selvinneet paljon epähygieenisemmissä oloissa kautta aikojen koskemattomine esinahkoineen? Ympärileikatut miehet ei saa joidenkin tutkimusten mukaan sukupuolitauteja niin helposti kuin leikkaamattomat, mutta minusta on aika vastuutonta suositella leikkausta sen takia. Helposti se kääntyy sellaiseksi, että koska olen leikattu, en tarvi kortsuja.

Kaiken kaikkiaan koko kysymys palautuu mun mielestä jokaisen oikeuteen päättää omasta ruumiistaan. Se ulottuu tietenkin myös lapsiin.  Ei se aina mene niin näppärästi, kuin vanhemmat on toivoneet. Operaatio sattuu, vaikka puudutteita käytetäänkin. Joillekin tulee paha tulehdus ympärileikkaushaavaan. Joidenkin on vaikea saada aikuisena seksuaalista mielihyvää, kun erittäin herkkä alue on arpeutettu. Minusta ympärileikkauksen pitäisi olla valinta, joka tehdään aikuisena. Siitä ei kuulu pienen, ymmärtämättömän lapsen vanhempien päättää.

Vaikka oon tätä mieltä, tietenkään en vaadi, että ympärileikkaukset pitää kieltää. Uskonnollisille ryhmille se on kuitenkin tärkeää, ja ympärileikkauksia sitten tehtäisiin varmaan paljon epähygienisimissä oloissa kuin sairaaloissa.  Ympärileikkaavat vanhemmatkin hyväksyn, vaikka en ymmärräkään heidän vaikuttimiaan.

--------
Niin no, enhän minä paljon muutakaan ymmärrä. Esimerkiksi noita asemeuhkaajia, jotka keksii mennä kouluun tappamaan ihmisiä, kun itseä sattuu vituttamaan.  Ja nyt sitten vaaditaan lisää aseita, ja etenkin kouluihin opettajien "turvaksi". Voi ristus, sanattomaksi vetää.

Voe Kilika-vaenoon velijenpoeka

Jopa on jäänyt tämäkin taas tekemäti. Ryhdistäydy, nainen!

Kesä on tullut. Puissa on lehti, lämpöä joka päivä yli 20, tai 70 amerikkalaisittain, ja syreenit, iirikset, unikot ja monet muut kukkii. Linnuilla on pesät ja laulusta saa nauttia edelleen. Oon nähnyt sellaisia eksoottisia lintusia kuin indigo bunting ja crossbeak. En tiä mitä ovat suomeksi.

Kesän mukana minusta tuli täti. Eilen syntyi pieni tytönmussukka. Äitinsä näköinen on kovasti. Hauskasti kuutamolla oli pikkuisen isä, kun Skypellä soitti isäytymisensä iltana. Oi onnea!

Kesäloma alkoi tänään. Tyär kylläkin menee ensi viikoksi voimisteluleirille, siis päiväsellaiselle.  Aamulla viedään ja illlalla haetaan. Aion käyttää ajan pakkaamiseen, tuohon puuhaan johon arvelin kehittäväni hyvän rutiinin mutta joka on joka kerta yhtä itaraa ja rasittavaa ja kaoottista hommaa. Tänään Tyären kaveri V kysyi Tyärtä Sleep with the Dinosaurs -tapahtumaan tiedemuseoon. Siellä siis nukutaan siellä dinonäyttelyssä. Pelokasta äitiä arveluttaa, päästää nyt lapsi yksin aivan vieraiden ihmisten keskelle yöpymään. Voisin ehkä kymmenvuotiaan päästää. Vai pitääkö lasten antaa mennä minne he haluavat ja kokevat olevansa valmiita?

Poeka täyttää puoli vuotta sunnuntaina. Mihin se aika hävisi? Ihan äsken hän oli isonahkainen pikkunyytti. Nyt niin pontevasti pyrkii liikkeelle, rakastaa siskonsa ääntä, naurua ja liikettä ja isinsä naamaa ja maistelee kiinteitä. Mun viimeinen vauva, niisk! Hänellä ei ole vielä hampaita, mutta ikenöi ruokaa ihan kuin vanha tekijä. Avokado ja bataatti sekä vauvanpuuro ovat tällä hetkellä listalla. Oon antanut myös omin käsin syötävää ruokaa Pojalle, mutta toistaiseksi hän on kiinnostunut vain lautasesta ja sen heittämisestä. En anna periksi, kyllä hän vielä sen sormiruokailun hiffaa, kunhan aika on kypsä.

Täällä muuten suositellaan vauvan ekaksi ruoaksi noita lisättyä rautaa sisältäviä riisihiutaleita. En muista lisäraudan puolesta puhuttaneen Suomessa neuvolassa ollenkaan, vai muistanko ihan väärin? Kuulemma puolen vuoden iässä vauvalta loppuu raskauden aikana kerätty rautavarasto, ja pitää sitä rautaa saada nuista hiutaleista. Onko neuvoloissa joku suositus, että ei lisävitskuja alle 1-vuotiaalle? Näin muistelen ainakin. No, teen täällä niin kuin täällä neuvotaan, joskin aion ensin syöttää kasviksia monipuolisesti ennen kuin aloitan makeat hedelmät ja marjat. Täällä sanotaan, että banaania ja papaijaa vaan alusta asti.

Lähdemme Suomeen reilun parin viikon päästä. Kiva tulla, vaikka aikamoista juoksemista se on, kun vain viisi viikkoa aikaa ja niin monta paikkaa. No, nähhään ketä keretään.

Nyt on ruvettava nukkumaan. Koetan palata pian.

Niitä näitä

Vieraat oli ja lähti. Oli aivan mahtavaa ku oli perhettä kylässä. Oho, sanoin amerikkalaisittain, että perhettä, suomeksihan se olisi sukua.

Mitäs me tehtiinkään? No, hengailtiin yhessä. Tiedemuseossa käytiin ja kävelyillä ja saunomassa pariin otteeseen ja ostoskeskuksissa. Niin ja ajelin reippaasti Wabashaan kotkakeskukseen ja takaisin lasten, mummin ja ukin kanssa. Eikä vissiin ukkiakaan niin kauheesti pelottanut mun kyydissä. Kotkia sai ihailla taas luonnossa ja siellä keskuksessa. Lounaallekin päästiin Stacey´s Kitcheniin, kun ei ollut ihan täynnä koko paikka tällä kertaa. Lopuksi tietenkin käytiin vielä lelukaupassa ja puukarusellissa.

Lisäkäsien läsnäolo oli kyllä mukavaa. Sai Poeka sylitystä ja Tyärkin halutessaan. Ei tarvinnut olla huono omatunto siitä, että jätän lapsen itekseen, jos piti jotain tehdä. Aina oli seuraa. Ja ekat hekotuksetkin pääsi Pojalta, kun Ukki ilveili oikein kunnolla.

Niin, poikamme Vompatti Sörsselssön täytti jo neljä kuukautta. Niin se aika rientää. Alun huolien jälkeen on kyllä ollut helppo vauva. Syö ja nukkuu hyvin ja on yleistyytyväinen. On kai sitä itsekin rennompi äitinä tälleen toisella kierroksella.

Ei oikein ajatus pysy tässä blogissa, kun yksi työasia pitäis hoitaa. Alanpa sitä hoitaan siis. Hyvää pääsiäistä! Täällähän ei ole vapaapäiviä pääsiäisenä, aika huomaamaton juhla täällä päin.

Miten täällä puhutaan

Kuten suomessa, myös amerikanenglannissa on erilaisis murteita. En aluksi erottanut Minnesotan murretta ollenkaan, mutta nyt on alkanut korva vähän kertomaan, onko joku tyyppi paljasjalkainen minnesotalainen vai ei. On jännää, että skandinaavinen vaikutus  kuuluu murteessa jonkin verran. Tännehän lappoi porukkaa Suomesta, Ruotsista ja Norjasta 1900-luvun vaihteessa aika paljon. 

Englannin "oh" lausutaan yleensä "ou", mutta täällä se on enemmän "oo". Ja se "yeah", siis "jea" on enemmänkin "jaa". Minnesotalainen ei siis sano ou jea vaan oo jaa. Ruotsissa sanotaan usch da ( siis eilen kuulin oikean ruotsalaisen sanovan näin), kun päivitellään jotain, esimerkiki kuumaa säätä tai jonkin taakan painoa. Minnesotassa se on muuttunut muotoon uff da. Ihmiset sanoo sitä yllättävän paljon, ja se kuulostaa aina hauskalta minusta.

Kiitokseen minnesotalaiset harvemmin vastaa "you're welcome". Enemmän kuulee sanottavan "you bet". Tätä en ole vielä oppinut, vaan kuulostan varmaan aina tosi muodolliselta kun sanon you're welcome. No, ehkä joskus jaksan vielä opetella rennommaksi. Keskilännen aksentti on aika leveä, ei etelävaltioiden tapaan, mutta sillain vokaaleja levittävä. En osaa matkia, mutta Tyärellä ei ole mitään vaikeutta. Tämä leveys kuuluu esimerkiksi sanoissa hand, bag, ja land. Ne sanotaan vähän kuin heänd, leänd ja beeg. Ilman foneettisia merkkejä nuo on hankala kirjoittaa. Joka tapauksessa on hauskan kuuloista, kun Tyär laula Oklahoman osavaltiolaulua, joka on hänen luokkansa ohjelmassa kevätkonsertissa. "We know we belong to the leääääänd, and the land we belong to is greääänd...". Ei muuten yhtään ihmetytä, mistä amerikkalainen patriotismi kumpuaa, kun tällaisia lauluja hoilataan eka luokasta lähtien.

Tänään pitäisi saada isovanhempiakin ihmettelemään Keskilännen aksenttia. Heidän piti tulla jo eilen, mutta lentokone oli myöhässä, ja missasivat jatkoyhteyden. Meidän perheessä on nyt ollut todella huonoa tuuria lentojen kanssa, mutta se onkin jo toinen tarina.

Miniloma

Otettiin ja lähettiin käymään naapuriosavaltion puolella Wisconsin Dellsissä, ku Miesillä on kevätloma opetuksesta. Yksi yö oltiin vesipuisto-hotellissa ja lilluttiin kloorivedessä kahtena päivänä. Oli kivaa. Ajomatkaan meni reilut kolme tuntia, ja molempiin suuntiin Poeka nukkui koko ajan. Tulomatkalla myös Tyärelle tuli uni. Aina se helpottaa, kun ei ole lapset tylsistyneenä autossa. Matka Minnepolisista Wisconsin Dellsiin on melkein yhtä puuduttava kuin klassinen Jyväskylä-Oulu -pätkä, mutta urheasti jaksoi Miesi ajaa. Menomatkalla nähtiin sentään iso parvi ilmeisestikin maakotkia. Aika uljaan näköistä, kun isot linnut kaartelee taivaalla porukassa.

Chula Vista -vesipuisto oli aika hyvä. Erinomaiset vesiliukumäet ja paljon muuta aktiviteettia. Lähinnä me siellä vesiliukumäissä ravattiin ja vähän polskittiin altaassa. Tyären uimataito on mennyt eteenpäin, kun voimistelussa on kehonhallinta kehittynyt rutkasti. Vesipuistossa ei ollut kylmä, kuten yleensä näissä paikallisissa halleissa. Siitä iso plussa. Saunaa ei tietenkään ollut, eikä pukuhuoneita, koska oletuksena on, että kaikki vaihtaa vaatteet hotellihuoneessa. Siellä sitten päivän jälkeen taiteiltiin vaatteet päälle märällä lattialla, kun hotellihuone oli jo aamulla luovutettu.

Wisconsin Dells on turisteille rakennettu paikka, siellä on tosi paljon vesipuistoja ja kaiken maailman virityksiä. Esimerkiksi safaripuisto ja väärin päin rakennettu talo. Hotelli Romen julkisivuna oli tietenkin Colosseum. Kohtalaisen muovista. Oli siellä tosi kauniita luontokohteitakin, ja meidän hotellin ikkunasta oli hieno näkymä kallioiselle järvelle. Esitteestä luin monista retkeilypaikoista. Keväällä voisi mennä uudestaan ja käydä vähän samoilemassa. Tyär meinasikin, että mää tykkäisin jostain pöpeliköstä ja hänellä olis tylsää.

Kävimme syömässä Sprecher-panimon ravintolassa, ja olipa hyvää. Sekä ruoka että limut. Sprecher kun tekee parasta Root Beeriä, siis sellaista amerikkalaista erityislimsaa. Se on Tyären suosikkijuoma, mitenkähän sitä sitten saa ku mennään takaisin Suomeen.

Nyt painuu silmät väkisin kiinni. Morjens!

Löysin rantein

Haaste ei nyt mennyt ihan putkeen, muutamana päivänä jäi kirjoittamatta. Mutta mitäpä siitä, sain kuitenki ainakin hetkeksi pienennettyä päivitysväliä. Mitäpä sitä turhia ressaamaan, kun ei ole kuitenkaan sen isommasta asiasta kyse kuin pahaisesta blogista.

Eilen pääsimme taas ihanien naapurien ihanaan saunaan. Olin mukavuusalueella, ihan automaattisesti lisäsin puita tasaisin väliajoin, hain lisää löylyvettä ja ähisin lauteilla. Uutta oli lakki, johon lapoin lunta. Pää pysyy viileämpänä niin, ja toivoin, että ei tule pää kipeäksi. Tuli se, mutta ei migreeniä sentään. Tallustelin saunan viilennystauolla talossa pyyhe päällä sillain automaattiohjauksella, kunnes tajusin, että rikon ehkä jotain kulttuurista rajaa tässä. Kysyin, että haittaako, ja ei kuulemma haitannut. Naureskelin, että paljon saa anteeksi, ku selittää, että on saunamaasta.

Poeka on alkanut pungertaa istumaan ja kovasti hapuilee otetta leluista. Hänen hommiaan katsellessa tuli mieleen, että tuollainen uusi ihminen todellaki aloittaa ihan alusta. Pitää harjoitella se, mitä kaikkia kehonosia on, ja mihin kaikkeen ylettyy ja mihin ei. Varmaan innokas vispaaminen aina jotain kivaa nähdessä on sitä, että Poeka yrittää tarttua siihen. Ei vielä tiedä, että jotkin on liian kaukana. Upuli.

Nyt pelaamaan Menolippua Miesin kanssa. Tsuku-tsuku!

Prrrrrng! -Lista.

Mitä tein tänään.

Soitin hammaslääkäriin ja kampaajalle. En saanut aikaa kummallekaan.

Kävin joogassa Pojan kanssa. Selkäjumi aukesi hieman.

Laavasin liikaa nettiä.

Aloitin herkkulakon.

Tein quinoamuhennosta Americanah -romaanin innoittamana.

Leivoin omenapiirakan huomiseen saunailtaan.

Ihailin Tyären kumilenksukäsikorua ja sen valmistusprosessia.

Imetin ja vaihdoin vaippoja. 

Väsähdin.

Lisää selityksiä

Hyvän kirjoittajan ei tarvi selitellä kirjoituksiaan. Mutta koska en ole hyvä kirjoittaja, selitän. Varmaan monesta vaikuttaa, että noilla valituksillani kalastelen kiitoksia blogilleni. Että kun valitan, niin sitten saan kehuja. Ei se niin mee. Ei moskaa tarvi kehua, eikä sen kirjoittajaa silitellä päästä. Mulla on vain ihan oikeasti välillä surkea olo tän blogin ja kirjoittamisen kanssa, kun en vaan osaa ja haluaisin osata. Ja sitten tulee valitettua siitä. Oon nyt koittanu olla sovussa asian kanssa - en osaa ja sillä selvä, ja se on ihan ookoo että oon kökkö kirjoittaja. Kirjoitan blogia muistoksi, koska 20 vuoden päästä muistot ovat hyvin hajanaisia. Hienoa tekstiä siitä ei tule, mutta saanpahan jälkeenpäin tarkistettua, mitä milloinkin on tapahtunut.

En eilen päivittänyt, koska nukahdin nukuttaessani lapsia. Väsytti, kun edellisenä yönä valvoin Tyären painajaisten jälkimainingeissa. Tyär tuli meidän sänkyyn nukkumaan, mutta ei saanut unta ja pyöriskeli. Oispa se erityisleveä sänky, niin mahuttais kaikki tähän nukkumaan, pyöriskelemään ja imettämään. Tai siis minähän vain imetän, ei muut. Tiedoksi.

Tänään käytin Poekaa passikuvassa. On kohtalaisen vaikeaa saada hyväksyttävä kuva, kun pää ei pysy vielä koholla, lapsi on väsynyt ja kuvaaja kiireessä. No, jonkinlainen otos saatiin, toivottavasti se kelpaa. Perjantaina sama ruljanssi edessä, kun haemme Suomen passia. Tuo tämänpäiväinen kuva menee USA:n passin hakemukseen. Pojan tiedot kerkesivät maistraattiin ajoissa, eli saadaan Suomen passi hänellekin.

Oman elämäni sketsihahmona täällä oon taas pari päivää kaplastanut. Tiedättehän, sellainen kompasteleva, englantia sönkkäävä täti, jonka tukka on kuin kulahtanut karvalakki ja asiat aina jotenki levällään. Vaatteet ei istu ja ne on aina jossain möhnässä. Saisi monta hyvää piilokamerasketsiä esimerkiksi siitä, kun koitan selviytyä turvahinkalon ja kauppakassien kanssa autolta kotiin. Tai kun puhelimessa unohtuu sanat, ja korvaan ne jollain satunnaisesti mieleen tulevalla fraasilla. Ehhehe. Mitäs läksit.

Äh

Muistaakseni viime vuonnakin tulin tulokseen, että blogin laatua ei ainakaan nosta se, että pitää päivittäin kirjoittaa. Pääsipä unohtumaan. Kuvittelin taas, että saisin aivoitukset tuoreeltaan tänne, kun lupaan itselleni, että joka päivä kirjoitan. Ei  niin käy. Koitan jatkuvasti tässä todistella, että kyllä mää jotain aina joskus ajattelen, mutta ei onnistu todistaminen. Tällaista matalalentoa on mun päänsisuskin. Mulla mitään hienoja ajatuksia ole. Lukekaa niitä muualta, vaikka tuolta Neljän huoneen tavaroista (voisit Tinppa päivittää!). Tai Every day is sacred -blogista (se on myös suomeksi).

Mitä tapahtui tänään. Kävin barressa, johan on taas huomenna reidet hellinä. Hiki valui noroina, ihan parasta. Koitin tehä lohipastaa, mutta lohi oli menny vanhaksi. Käytin Tyären voimistelussa, siellä sitä taas sai lastaan ylpeänä katsoa. Ja ihmetellä, mihin joidenki kroppa pystyy. Joku siellä punnersi käsilläänseisonnassa toinen jalka pystyssä ja toinen puomilla. Aivan hullua.

Huomenna Tyär pitää viedä hammaslääkäriin. Saatiin peruutusaika, muuten olivat varattuja kesäkuulle saakka. Ei ne yksityisetkään klinikat aina näköjään mitään onneloita ole.

Tottumisia

Täällä sitä on tottunut moneen asiaan, joka on eri lailla kuin Suomessa. Fyysinen ympäristö esimerkiksi on osittain erilainen. Ovissa ei ole kahvoja, vaan nupit, joita väännetään. Julkisten rakennusten ovissa ei ole niissäkään ripoja, vaan ne sellaiset poikittaiset metalliputket, joita pukkaamalla ovi aukeaa. Tiskikaappeja ei ole kellään. Vauvojen kipulääkettä ei ole suppoina. Rakennukset on monesti möhkälemäisiä, arkkitehtuuri aika raskasta. Autot ajaa lujaa, mutta kuskeilla on yleensä hyvät tavat: tietä annetaan ja vilkkua käytetään.

Sosiaalisesti oon viimein oppinut, että How are you -kysymykseen ei vastata sillä, mitä oikeasti kuuluu, vaan että hyvää ja mennään keskustelussa eteenpäin. Siitä, mitä oikeasti kuuluu, voi sitten myöhemmin ehkä tiedustella. Kun mennään kylään, viedään jokin pieni tuliainen. Kenkiä ei aina tarvi ottaa pois sisälle mentäessä. Paljon saa anteeksi sillä, että selittää olevansa ulkomaalainen eikä tunne tapoja.

....ja nyt mun on avattavamaitobaari.

Uusi talo

No niin, nyt se on tsekattu, ensi lukuvuoden talo nääs. Oli kiva, vaikutti lämpimältä, ja pohjaratkaisu on toimivampi kuin tässä nykyisessä. Ulkoapäin se ei ole mikään kovin kaunis talo, mutta sisältä valoisa ja avara. Kyllä me siihen muutetaan, jos vain se vuokraemäntä meät huolii. Ruokapöytä pitää ostaa, samoin vähän kaihtimia, mutta muuten on kalustettu ja varustettu talo. Tulee muuten nyt meille eka talo, jossa kellari ei ole tehty huoneiksi, on vain sellainen betonilattiainen ja vähän kostea kellari. Siellä on pesukone ja kuivaaja ja varastotilaa. Meillähän on ollut molemmissa taloissa "family room" kellarissa, missä siis on ollut telkkari ja leikkitilaa. No, eipä tarvi enää koittaa kailottaa kahta kerrosta alemmaksi, kun on asiaa perheenjäsenille. Keskikerroksessa on keittiö, ruokasali, olkkari ja leikkihuone sekä veski. Yläkerrassa neljä makuuuhuonetta ja kylppäri. Kyllä siihen  mahtuu, ja vieraitakin oikein hyvin, eli toistan kutsuni kaikille: tulkaa, tulkaa kyläilemään!

Sauna, oi sauna!

Pojan kummivanhemmat ja meidän naapurit on nyt saaneet valmiiksi pihasaunansa. Onpas se hyvä sauna! Käytiin siellä tänään. Hirmuisen hyvät löylyt, kaunis kiuas ja ihana tulen loimotus saunanpesästä. Ah. Tuli niin pohjoisen mökin sauna mieleen, kun sielläkin tuli loimottaa ihanasti kiukaasta.

Päivällä kävin taas kärrylenkin. Hyvää tekee, vaikka välillä ärsyttää nuo auraamattomat jalkakäytävät. Jalkakäytävä on kiinteistön omistajan vastuulla, ja kaikkia ei huvita pitää jalkakäytävää kunnossa. Kinttupolkua ei mahdu vaunujen kanssa tallaamaan.

Huomenna mennään katsomaan  mahdollista ensi vuoden taloa, jännää!

ZZZZZZ 2

Voi että ku väsyttää. Oli kiva kulttuuri-ilta. Olimme Ruotsin ja Ranskan välissä, ja tunsin molempien pöytien pitäjät. Lasten esitykset oli ihania, taitavia tanssijoita oli paljon. Pullaa ois saanut viedä, pitääpä muistaa ensi kerralla. Ja ne muutkin ideat käytän, nyt meillä oli tylsin pöytä, tai siis ei ne meän kirjat kiinnostanu ketään. Kuvitettu Kalevala, Kisun aakkoset, Tatua ja Patua ja Mauri Kunnasta sekä käsin tehtyjä suomi-monisteita. Tylsää, pitää seukki vuonna kyetä parempaan.

Pääsin kävelemään viimein. Ihanaa. Sekin varmaan väsyttää. Perusarki pyörii, mutta ylimääräinen touhu saa kyllä aika sipiksi.

Liikkeellä

Lämmin ja aurinkoinen päivä. Luksusta. Enpä kuitenkaan kävelylle ehtinyt, oli menoa sen verran. Aamulla menimme joogaan ja jäimme vielä äitiryhmään sen jälkeen. Harvemmin jaksan sönkätä siellä mitään, mutta kiva on kuunnella muita äitejä. Yleensä siellä tilataan myös herkkua lounasta naapuriravintolasta, eli senkin takia kannattaa jäädä. Ryhmä muuttuu tosi nopeasti, ei pysyviä naamoja siellä ole ollenkaan, koska äidit palaa töihin viimeistään kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen. Mää oon sitten ehkä sen ryhmän ainoa ja ensimmäinen tervaskanto.

Kävin myös hakemassa sen aitoustodistuksen siihen syntymätodistukseen. Se kyllä näyttää ihan joltain heppakerhon itetehdyltä kunniakirjalta, mutta nyt on sitten todistettavasti aito syntymätodistus Pojalla. Ois vaan pitäny hoksata ottaa se muihinki todistuksiin se apostille, niin ei tarvis ravata tuolla Saint Paulin toisella puolella. 

Huomenna on se kulttuuri-ilta koululla. Letkis taitaa jäädä teknisen laiskuuden takia ensi vuoteen. Aloitetaan nyt tällaisella perinteisellä esittelypöydällä, hauskuutetaan ihmisiä yhdyssanoilla ja pärinä-ärrällä.  

Touhulan tohinat

Oltiinpa koko päivä liikkeellä. Aamulla mentiin Bring Your Own Baby Yogaan, sieltä kauppaan. Hetki hengähdystä kotona, ja hakemaan Tyärtä, joka meni suoraan kaverin luo. Tunti kotona ja sinne pannukakkuiltaan tohon kirkolle. Hyviä oli pannukakut. Kotiin kun tultiin, piti vielä pieni iltaruoka Tyärelle laittaa - pannukakkuja kun ei ollut kerennyt syödä ku piti muiden lasten kans rehveltää.

Tyär oli lukenut eniten koko luokaltaan helmikuussa, ja palkintona oli vapaavalintainen kirja ja lounas rehtorin kanssa. Oli kuulemma ollut paras lounas ikinä, ku sai rehtorin toimistossa syödä.

Tänään oli tarkoitus suunnitella Tyären koulun monikulttuuri-illan Suomi-pöytää. En kerennyt. Vinkkejä otetaan vastaan! Ideoita on muutama,  mutta en tiedä, voinko toteuttaa. Opettaisin letkajenkkaa. Tarjoaisin pullaa. Opettaisin ihmiset sanomaan "Älä rääkkää sitä kääkkää!" ja "yöylityökorvaus". Opeteltais yhdessä suomalaista ärrää. Onko vähän epäoriginellia?

Nihkeää

Nyt sitä ollaan siinä itselle asetetun haasteen kohdassa, jossa tuntuu, että plää. Ei jaksa, nihkeää on kirjoittaminen. Itaraa puuhaa! Ei irtoa, vaikka kuinka heruttaa. Hikeä muuten herutinki barre-tunnilla tännään, onneksi muistin, että on maanantai ja uuden harrastuksen aika. Hikeä kyllä irtoaa heleposti, ku on tällaisessa rapakunnossa. Ilmojen pitäisi viikonloppuna lämmetä, eli pitäs päästä alottaan se käveleminen. Joo, toistan itseäni tässä todella pahasti, joka postauksessa oon varmaan vinkunut raittiin ilman ja eksösaissin puutetta. Pienet, pienenevät on nämä piirit. Ei tule uutta glamoröösiä tapahtumaa joka päivä. Paitsi että aika glamoröösi on tuo Poeka, kun sillä on kauhea liikkumisen hinku. Tänään hän mahallaan siirtyi horisontaalisesti 90 astetta, siis päinmakuulta puoliväliin toisinpäinmakuulle. Onpa vaikea selittää. Mutta liikkeelle hän varmaan tässä lähtee muutaman kuukauden sisällä. Jännä nähä, ryömiikö tämä lapsi. Tyärhän jätti koko ryömimisen väliin ja alkoi suoraan kontata joskus reilun puolen vuoden iässä.

Jahans, suihkuun. Lapset nukkuu, kuten myös lentsuinen Miesi. Huomenna illalla pannukakkuilta Tyären  pyhäkoululla (!) ja torstaina sitten monikulttuurisuusilta oikealla koululla. Puuhaa on.

Mau mau maaliskuuta

Vaikea uskoa, että on jo maaliskuu. Aika senkun jatkaa rientämistään. Sää ei kyllä ole yhtään maaliskuinen, kun edelleen pitää 20 asteen pakkasia. Päivän pidentymisen jo huomaa, pimeä tulee lähempänä kuutta nykyään.

Saunoimme tänään, oli kivaa. Tyär ja V kävi juoksemassa hangessa. Ite en tarennut enkä näiden maitojen kanssa viitikään altistaa itseäni kylmälle. Poeka hurmasi kaikki hymyillään ja rennolla olemuksellaan.

Vähän tuli katsottua Oscareitaki. Eka kerta se on tässäki. Ihan hauska oli Ellen DeGeneres. Jared Letolla liikuttava puhe. Tai sitten vain lumouduin sen enkelisilmistä. Tyär meinad, että oon menossa naimisiin Jaredin kans. En taitas Jaredille kelevata, vaikka noheva nainen oonki.

Akku loppuu sekä iipatista että minusta. Eila-Pertti Shostakovits kuittaa taasen.

ZZZZZZZZ

Nyt ei kyllä eiliseen tapaan muuta synny kuin hirsien vetelyä. Krooh pyyh. Niin ja tiedoksi, että kannattaa katsoa House of Cards Netflixistä. Aivan huippu sarja.

Mustan hävitys

Vaatekaappiin on kertynyt hämmentävän paljon mustia vaatteita, vaikka jo pari vuotta sitten päätin, että yhtään mustaaooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
(oho, noin käy, kun torkahtaa näppäimistön päälle)
...vaatekappaletta en osta. Sainkin äitiys- ja imetysvaatteita kavereilta, ja suurin osa on mustia. Oon tietenki käyttänyt niitä, mutta en kuitenkaan halua äitinä olla se horisontissa vaappuva musta hahmo, vaan värikkäämpi. Siksi tein uudestaan päätöksen, että jos ja kun ostan uusia vaatteita, ne ei ole enää mustia. Olen iholtani entistä harmaampi mustissa vaatteissa, eli ei se ees sovi mulle. Niin että julkisesti nyt kun olen ilmoittanut tämän, niin ehkä jää se musta sinne rekkeihin.

Nyt nukkumaan. Pää tyynyyn, ei tietsikan päälle.

Seliseli

Vähän pitää nyt selitellä, koska nämä tekstit ovat olleet sävyltään vähän negatiivisia. Saa ehkä käsityksen, että valitan koko ajan. En valita. Yleisesti oon erittäin tyytyväinen elämääni ja elämäämme täällä. Minneapolis on kiva paikka, meillä on aivan mahtavia ystäviätällä,  ja onhan se ihan hauska kokemus asua omakotitalossa, jopa kolmessa sellaisessa tässä kolmen vuoden aikana. Tämä blogi on sellainen varaventtiili, kirjoittelen tänne, jos potuttaa tai jos en välillä jaksa ymmärtää kaikkia kulttuurisia eroja. Kun mulla on tää varaventtiili, pystyn nauttimaan tästä erinomaisesta tilaisuudesta asua ulkomailla.

Näin. Toivottavasti siis ei välity liian negatiivinen kuva minusta ja suhtautumisestani.

Suomalainen byrokratia kyllä saa nyt vähän haukkuja. Poeka piti ilmoittaa Suomen väestörekisteriin maistraatin kautta. Sain pohjoisen merenrantakaupungin maistraatista tiedon, että "lähetä lapsesi alkuperäinen syntymätodistus tai kopio, jossa on julkisen notaarin todistus aitoudesta." Tästä minä ymmärsin, että kopioon pitää se todistus hankkia, ei alkuperäiseen, ja lähetin alkuperäisen (maksaa muuten kymmeniä dollareita jokainen kappale todistuksia). Kävikin ilmi, että eipä tuo kelpaakaan, pitää olla se todistus sekä alkuperäisessä että kopiossa. Niin että lisää lähettelyä Atlantin yli. Ja se amerikkalainen syntymätodistus ei ole mikään printattava ja näin ollen helposti väärennettävä paperiläpyskä, vaan aikalailla samantyyppiselle paperille painettu kuin esimerkiksi ylioppilastodistukset Suomessa. Mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Meillä jää nyt Suomen passi saamatta Pojalle tälle keväälle, koska kahden viikon päästä tulee tänne perukalle passikone, ja silloin sen passin kätevästi saisi. Pojan tiedot ei nyt sitten ehdi Suomen järjestelmään siihen mennessä. Plääh.

Kodin ikävä

Tässä kylmässä, vetoisassa, hiirien vaivaamassa talossa on alusta asti ollut tunne, että en ole kotona. Meillä on asunto, mutta ei kotia tällä hetkellä. Mulle koti on valoisa ja lämmin paikka, mihin voi paeta kaiken maailman myrskyjä. Kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Nyt, kun tiedän, että saan talossa vain palella, portaiden nouseminen tähän talolle ei täytä minua iloisella odotuksella. Ajattelen vain alistuneesti, että mihinkähän tulin laittaneeksi villasukat ja töppöset. Ja onko molemmat lämpimät hupparit pesussa.

Kyllä tällaista olotilaa sietää, mutta välillä läikähtää yli. Ja silloin iskee myös koti-ikävä, tekee mieli olla Suomessa omissa nurkissa ja omassa kotona. Systeemissä, jonka toiminnan jollain tavalla tietää. Kielessä, jossa mulla on käytössäni iso valikoima synonyymeja ja erilaisia sanojen sävyjä. Maassa, jossa saa karjalanpiirakoita, punajuurisalaattia ja pakastepuolukoita melkein kaupasta kuin kaupasta. Tiedän kuitenkin, että kun olen tullut takaisin, kaipaan täältä ainakin aurinkoa, luomukauppaa, positiivisia ihmisiä ja lemonadea. Positiivisena maailmantuskana tää pitää ottaa: kivaa, kun on asioita ja ihmisiä, joita kaivata. Ja oikea koti löytyy täältäkin vielä joskus, ehkä ensi vuodeksi. Karjalanpiirakoita voin opetella tekemään. Ei ole hätä tämän näköinen.

(Äh, mielessä olisi enemmänkin tekstiä, mutta silmät menee väkisin kiinni.)

Penkassa

Katajaan on taas kapsahdettu. Eilen niin itsevarma kuski luisteli kivasti lumipenkkaan tänään. Ei tullut vahinkoa, en juuttunut kiinni, mutta vähän säikähin. Enempi olis tullut vahinkoa, jos olisin törmännyt siihen rekkaan, jonka perää väistin sinne penkkaan risteyksessä. Huoh. Otan takaisin. En ole harjaantunut kuski.

Muutenkaan ei mennyt ihan kuin Strömsössä, kun autoilin väärään paikkaan joogatunnille. Olin Saint Paulissa, tunti oli Minneapolisissa. Koitanpa lukea sitä tuntilistaa paremmin seuraavalla kerralla.

No, onneksi pääsin Lucylle nuolemaan haavojani. Onneksi on ystäviä, kun kämmäily saa svideloituskäyrän liian korkealle.

Reenikausi avattu

Huomenna huutaa reidet ja maha hoosiannaa. Kävin nimittäin barre-tunnilla tutulla joogasalilla, ja tekipä gutaa. Pientä liikettä balettitangolla, mutta ah, niin tehokasta. Tai siis tällä kunnolla mikä tahansa on tehokasta. Joka tapauksessa aivan mahtava olo, kun on ruho saanut liikuntaa. Harmi, kun noita vauvaystävällisiä tunteja on vain yksi viikossa. Mielellään sinne menisi vaikka joka päivä, tai ainakin 3-4 kertaa viikossa.  Saatanpa kysäistä sieltä salilta, saako muille tunneille viedä vauvan. Pääsen taas lempihommaani eli puhelimella soittamiseen. Yngh.

Yritän nyt käydä äiti-lapsi -joogassa mahdollisimman usein. Tuo mökkihöperyys on sen verran raskasta, että en halua sitä enää toista, tai siis kolmatta tai neljättä kerta kokea tälle vuodelle. Ihan kauheaa, ja oikeesti välillä tuntuu että nyt napsahtaa. Mullahan oli visio, että kävelen joka päivä Pojan kanssa tunnin ennen kuin haen Tyären, mutta se pitää toteuttaa sitten, kun ilmat on lämpimämpiä. Nyt mennään tällä jooga- ja barreohjelmalla.

Huomasin, että vaikka kroppaa ei ole reenattu, on kyllä autoilutaitoa tullut harjaannutettua. Ei mua enää nuo motarit pelota, paitsi vähän pimeällä ja kovassa ruuhkassa. Ja vasemmalle kääntymistäkin oon aina pelännyt etenkin monikaistaisilla teillä, mutta nyt menee ihan reippaasti nekin. Ei edelleenkään ole lempiasia tuo autoilu, mutta ei se enää pelotakaan. Hyvä minä!

Saunahommia

Tällä viikolla iski kauhia ikävä saunaan. Terviksen saunaan, mökkisaunoihin, savusaunaan. Sellaiseen saunaan, mihin on kasvanut ja tottunut. Tuttuun saunaan. Vaikka siis en mikään himosaunoja ole, silloin tällöin kuitenkin tykkään löylytellä ja nauttia raukeudesta saunan jälkeen.

Täällähän me kyllä päästään saunaan melkeinpä aina, kun mieli tekee. Lähes naapurissa on sauna, joka lämpiää aina pyytäessä. Mutta ei se ole ihan sama asia, nää kun ei rakenna saunojen viereen sitä pesuhuonetta. Sauna on sellainen erillinen hikihuone kellarissa tai pihan perällä, ja saattaa aueta kylmään, betonilattiaiseen avoimeen tilaan. Tällaisissa olosuhteissa ihan ymmärrän, että siellä saunassa ollaan pyyhe tai saunatakki ympärillä, heti oven ulkopuolella kun tulee helposti holotna. Suomalaisissa saunoissa pesuhuone on sellainen miellyttävä välitila, jossa voi käydä vähän viilentymässä löylyjen välissä ja pesulla. Mutta ajatus peseytymisestä samassa tilassa muiden kans on jotenkin hyvin vieras täällä, ja sitä on vaikea selittääkin niin, että se ei paikallisista tunnu perverssiltä.

Vielä lähemmäs toiseen naapuriin on nousemassa suomalaisella Harvialla varustettu pihasauna. Ei ole pesuhuonetta tai pesumahdollisuutta siinäkään, eli käydään saunassa ja tullaan sisälle käymään sitten yksitellen suihkussa. Saunanrakentajien ja meidän yhteinen kaveri haluaa nimetä saunan Nakunurkaksi. Ei vain pääse yli siitä alastomuudesta, vaikka on tottunut saunoja. Sanokaa jos olen väärässä, mutta ei se alastomuus ole sen saunomisen pointti, vaan puhdistuminen ja rentoutuminen yksin tai hyvässä seurassa. No, joka tapauksessa saunan ystävä on iloinen, että saunoja nousee lisää, olkoon ne joillekin nakunurkkia tai ei.

Tympäsee

Onpas ollut ankia päivä. Kaikki otti paterista. Mihinkään ei jaksanut tarttua. Teki mieli karkkia, mutta eipä amerikkalaiset paskakarkit voi mulle laadukkaiksi pohjoismaisiksi muuttua. Kaikki suklaaseen viittaavakin loisti poissaolollaan talossa. Koti oli sotkuinen, mutta siivota ei jaksanut. Mökkihöperyyttä tämä kai on - taas on vietetty sisällä tai auton sisällä monta päivää. Joogat jäi tällä viikolla väliin ku en viitsinyt lähteä rs-virusta levittään. Uh huh. Mua ei niin ku huvita enää mikään, ja Putouski on mennyt luokattoman huonoksi. Mille tässä nyt nauraa. No, Tyär toivotti hyvää yötä Ymmi Hinaaja -tyyliin. Huvitti. Ja amerikkalaiset selostajat nauratti, ku ei niillä ole hajua suomalaisten nimien ääntämisestä. Muuten ihan plääh-päivä. Toivotaan huomiselle parempaa.

Lunta tupaan

Tänään oli koulu kiinni ensimmäistä kertaa lumen takia. Lumihätätila julistettiin, ku lunta tuli ehkä 25 cm kerralla. Ei pysty koulubussit ajamaan.Tyär sai leikkikaveriksi naapurintytön, leikkivätkin koko päivän ja illan. Välillä vaihtoivat meiltä naapuriin. Kumilenksuista tehdyt käsikorut on nyt kova sana, niitä tytöt teki koko päivän. Netistä opastusvideo pyörimään ja homma käyntiin. On se niin erilaista kuin itellä aikoinaan.

Postitin viimein Pojan syntymätodistuksen Suomeen, niin saahaan hänellekin pian Suomen kansalaisuus. Piti tehdä kävelyretki postiin, mutta navakan tuulen ja auraamattomien jalkakäytävien takia menin autolla. Ärsyttää tää joka paikkaan autoilu kyllä ihan kympillä. Kunto on superhuono sen takia, kun ei saa hyötyliikuntaa ollenkaan. Tää superkylmyys kun ei anna kulkea vauvan kans mihinkään.

Kiitos kommentojille taas. Vastaan huomenna, kun en ole niin silmät ristissä.

Nököhampaiset ystävämme

Nyt en puhu Jäbä Leissonista, vaan oikeista jyrsijöistä. Tässä talossa on nimittäin hiiriä. Viimeinen niitti siihen, että ei tunnu kodilta tämä paikka. Ne majailevat pääosin keittiön laatikoissa. Vielä ei ole onneksi muualta papanoita löytynyt, kyllä ällöttäisi, jos aina sais pelätä, että mistähän se hiiri on nyt juossut ja jätöksensä peräänsä jättänyt. Tässä kohtaa taas loppuu empatia eläimiä kohtaan. Hiiret on söpöjä otuksia, mutta en villejä hiirulaisia halua asuntooni.

Onhan tässä iso ristiriita, kun hellimme omaa hamsteriamme, mutta villihiirille toivomme lähtöä. Ei ole alettu vielä toimenpiteisiin, mua ei myrkyt innosta. Loukuttaminenki on vähän kolkkoa puuhaa. Jospa ne pian lähtisivät ulos, kun ilmat lämpenee. Täällä monet vain elävät hiirten kanssa, eli ei useinkaan niitä ymmärrärtääkseni karkoteta. Mua kyllä ei erityisemmin hotsita ajatus, että jossain on koko ajan hiiri paskomassa. Yök ja hnv!

Tasaista

Ehkä vähän höhlää aloittaa tämä 28 päivän putki, kun on vain kotona. Ei kauheena päivä toisestaan eroa. Jatkan silti.

Poeka tuntuu paranevan, rohina on vähentynyt, vaikka yskä edelleen saa pään tomaatinväriseksi ja koko vauvan haukkomaan henkeään. Mieluummin minä oisin tuon yskän ottanut itselleni, osaan sentään vasiten yskiä, kun joku klöntti on keuhkoputkessa. Poeka ei osaa, ja on kyllä sydäntäsärkevää seurata, kun lima ei vain liiku, vaikka koko lapsen keho tekee töitä niin maan perusteellisesti. Toivottavasti tämä tästä nyt paranee kunnolla ja pian.

Tänään tein pinaattilasagnea. Siihen meni sellaiset viisi tuntia, kun tietenki välillä oli imetettävä ja vaihdettava vaippaa. Pitää tämä muistaa, jos joskus lähiaikoina pyydän kavereita syömään. Ruoanlaittoon menee enemmän aikaa.

Katsoin Areenasta pari jaksoa Vettä sakeampaa -sarjaa illalla, kun Tyär ja Miesi olivat voimistelussa. Ruotsalaiset ne ossaa. Tai siis on siinä muutama suomalainen näyttelijä kans, mutta ruotsalainen kässäri ja ohjaaja. Just sopivaa hömppää mulle maitoaivolle. Tai siis draamaa se on, mutta aika hömppää ja ennalta-arvattavaa kuiteski. Ja ihanaa, ihanaa kuunnella ruotsia! Ilman tekstitystä en toki sais selvää, mutta silti mukava välillä tunnistaa sanoja.

Tyär treenaa kaiken liikenevän aikansa bridge kickoveria ja käsillään seisontaa. Oikein hyvin sujuu, hauskaa kun on löytynyt rakas harrastus.

Nauruvaje

Kun ihiminen on kovasti huolissaan, nauru on tiukassa. Meinaa unohtua hekottelu kokonaan. Ei paljon naurata edes Miesin hauskuus, unohtuu se jokaisen pilven hopeareunus. Tuppaan huolissani menemään tosi ryppyotsaiseen tilaan, jossa kaikki vitsailu vain svideloittaa.

Sattuneesta syystä taisin olla nauramatta monta päivää. Tänään onneksi on taas naurattanut, ja nauruvaje on kuroutunut umpeen. Katsoin 

Ihmebantua Youtubesta ja nauroin vedet silmissä. Tyär seisoi käsillään ainakin kymmenen sekuntia, nauratti sekin, vaikka vähän itkettikin. Tyären jutut ja Pojan sirkutus, ah, nauruterapiaa parhaimmillaan. Kyllä pitäis huolten keskelläki muistaa kuunnella ja pysähtyä näiden pienten kultahippusten äärelle ja nauraa. Ei se ole niin vakavaa. Tai vaikka oiski, se menee ohi. Omm ja hahahaaaaa! 

Sairaalareissu

Tällä kertaa on hyvä syy,  miksi en eilen päivittänyt. Olin sairaalassa Pojan kanssa. Yskä muuttui niin pahaksi, että vein lääkäriin ja lääkäri patisti sairaalaan. RS-virus ja sen aiheuttama keuhkokuume sieltä löytyi, olimme tarkkailussa vuorokauden, ja nyt ollaan kotona. Happisaturaatio pysyi hyvänä koko ajan eikä kuumetta tullut, joten nyt kolme päivää sisätiloissa ja toivotaan parasta. Jälleen saa olla onnellinen isosta ja vahvasta lapsestaan, kun tuollainen inha virus ei kuitenkaan ihan hirveän sairaaksi vedä.

Poeka nukkui suurimman osan ajasta, ja minä hengasin huoneessa. Tuli taas huomattua, että en ole kanavasurffaajaihminen. Mulla ei tullut kirjaa mukaan, joten telkku oli ainoa ajantappoväline. Oispa ollut se kirja. Tai Netflix, niin ois voinut katsoa jotain hyviä leffoja. Nopsaan aika kuitenki sitten meni, kun huoneessa kävi hoitsuja harva se tunti, ja heidän kanssaan jutskailin. 

Hienot oli puitteet, ja hyvissä käsissä tuo Poeka. Täällä me totutaan liian hyvälle noissa luksussairaaloissa yksityishuoneineen ja omine hoitajineen. Iso pudotus sitten ku palataan Suomeen, vaikka hoito toki siellä on erinomaista myös. Ehkä se auttaa kulttuurishokkiin, kun tietää, että kaikki siellä Suomessa pääsee hoitoon, ei vain ne, joilla sattuu olemaan hyvä vakkuutus.

Pulisija

Meillä asuu nykyään pieni pulisija. Juttua riittää aiheesta kuin aiheesta, esimerkiksi huivin kuviosta, suihkuverhosta sekä valon ja varjon vaihtelusta. Eniten asiaa on kuitenkin lampuille ja toisinaan myös ihmiskasvoille. Pulinaan on hauska vastata samalla mitalla, ja meillä onkin päivittäin pitkiä keskusteluja.

Pulinapoika saavutti eilen pienen virstanpylvään, kun hän jäi kummitädin hoiviin siksi aikaa, kun hain Tyären koulusta. Tai kai se enemmän äidille on virstanpylväs uskaltaa jättää lapsi 10 minuutiksi "vieraalle". Joogassa kuului yksi kuusiviikkoisen vauvan äiti olevan lähdössä Floridaan miehensä kanssa kaksin. Niin me ollaan erilaisia.

Tällä viikolla kokeilin taas kantoreppua, siis Ergoa, ja Poeka sopi siihen. Jee! Se on nopeampi puettava kuin kantoliina. Ulkona käytän edelleen kantoliinaa, koska se on lämpimämpi. Mutta kesällä Ergo taas on parempi.

Nyt aamupuuhiin. Pulina  muuttui vaativiksi huudoiksi.

Tästä se alkaa

No niin. Teenpäs huvikseni taas sen jokapäiväisen päivityshommelin 28 päivän ajan. Mitalla ei ole merkitystä, eli joinain päivänä saatan kirjoittaa yhden sanan.

Täällä oli kaksi päivää lämpimämpää. Pakkasta alle kymmenen. Se tuntui ihanalta. Ystävänpäiväksi elohopea putos taas -20 asteen tuntumaan. Tai siis mikä elohopea, netistähän me se tsekataan ku ei täällä niin kauheesti harrasteta pakkasmittareita. Huoh. Aurinko kyllä jo lämmittää, mutta vain sen verran, että päivällä on ehkä -12. Tuuli on kova koko ajan. Oonhan mää viimaan tottunu pohjoisessa merenrantakaupungissa, mutta välillä meinaa turhauttaa kun ei voi niitä pitkiä kävelyitä tehä Pojan kanssa.

Poeka on nyt aika kovassa nuhassa ja yskiikin. Onneksi on Nenä-Frida. Mitä hän tietenkin inhoaa. Mutta imuroitava on, ei tule syömisestä muuten mitään, ja olo on muutenkin ärsyttävä tukkoisella nenällä.

Eilen oli Tyären opettajan kanssa tapaaminen. Täällähän testataan lapsia koko ajan, ja ne tulokset sitten käytiin läpi. Hyvin menee myös numeroiden valossa. Tärkeintä tietenki on, että Tyär viihtyy koulussa ja oppii omaan tahtiinsa. Nyt on kotihommissa menossa suomen opettelu, kun latasimme Ekapelin koneelle. Kummasti alkoi suomeksi lukeminenkin maistua, kun siihen sai pelin. Ite täyttäisin mieluummin Opin itse lukemaan -vihkoa, mutta ei tarvi Tyären olla samanlainen kuin minä.

Valmistaudunpa täsät joogaan. Hyvää Ystävänpäivää! Täällähän se on sellainen romanttinen rakastavaisten päivä. Tykkään enemmän suomalaisesta konseptista.

Erilainen etiketti

Voi että on imettäminen vaikeaa amerikkalaisille. Vaikeaa imettäjälle, vaikeaa ympäristölle. Julkisella tai puolijulkisella paikalla jos imettää, pitää periaatteessa kietoutua johonki vällyyn tai imetysessuun. Muut ihmiset kun voivat loukkaantua, jos kaistale tissiä näkyy tai vilahtaa. Tätä en oikein ole ikinä tajunnut. Miten voi olla loukkaavaa, jos ihminen ruokkii lastaan? Mitä se loukkaa? Henkilökohtaista häveliäisyyttä? Eihän siinä loukkaantujan tissejä tai muita kehonosia väkisin paljasteta. Ylipäätään en näe imettämistä paljasteluna tai esittelynä, vaan ihan vain lapsen ruokkimisena. En voi ymmärtää logiikkaa tuon koko kohkaamisen takana.

Kuten varmaan kaikki arvaa, en ole hankkinut imetysessua enkä mitään muuta vällyä. Oon muutaman kerran kokeillut jotain harsoa tai muuta kangasta. En osaa asetella sitä tyykiä sillä lailla, että se peittäisi ne "loukkaavat" alueet. Tuskanhiki vain valuu, ja musta on ihan pöljää peittää lapsen naama ku se on syömässä. Se siitä äidin ja lapsen yhteyden rakentamisesta katseen kautta imettämisen aikana. Toisaalta mietin, olenko törkeä juntti, kun en mukaudu maan tapoihin. Että pitäskö etikettiä noudattaa ihan vain tapojen kunnioittamisen hengessä. Tuntuu, että ei, koska se on ihan pöljä tapa. Ehkä jokainen feministi ainaki on mun kanssa samaa mieltä.

On täällä tuon yleisen häveliäisyyden takia aika mielenkiintoista esimerkiksi käydä lääkärissä. Varsinkin esimerkiksi papa-kokeessa. Lääkäri poistuu huoneesta siksi aikaa, kun potilas ottaa vaatteet pois ja pukeutuu siihen telkkarista tuttuun selästä auki olevaan kaapuun. Ja sitten, kun sitä operaatiota aletaan suorittaa, laitetaan vielä ties mitä paperilakanaa potilaan päälle ja lääkärin ja potilaan välille. Melkoista vaikeutta verrattuna siihen, että Suomessa nykästään se osa paljaaksi, mitä operoida pitää samalla, kun jutellaan rennosti lääkärin tai hoitajan kanssa ja otetaan näyte tai tutkitaan, mitä tutkittava on. En tajua sitä kaapua, kyllä mieluummin olen vaikka alkkarisillani lääkärissäkäynnin ajan kuin siinä ihmeellisessä paljasselkäisessä ja -pyllyisessä kaavussa. Joskus olen alkanut automaattisesti riisua lääkärin vielä ollessa huoneessa, ja sitten se raukka on juossut ovelle ja äkkiä luikahtanut ulos. Huoh. Kyllä mää kohta opin.

Eroja on terveydenhuollossa muuallakin kuin etiketissä. Neuvolaahan ei ole, vaan lääkäriä aina tavataan. Ja ne käynnit on tosi harvoin. Tänään oli 2-kuukautislääkäri, seuraavan kerran sitten nelikuisena. Jos en muista väärin, kävin Tyären kanssa joka kuukausi puolivuotiaaksi asti ja sitten parin kuukauden välein. Kyllähän siinä parissa kuukaudessa ehtii ties mitä tapahtua. Oli minusta kyllä hauska käydä neuvolassa tiheään, kun sai aina huoliaan purkaa sille terkalle. Sainkin aina päivän viimeisen ajan, kun mun kanssa aina kesti kun puhuin ja puhuin. Heh. Tuli myös mieleen se neuvolalääkäri, joka oli aina joko pikkukännissä tai pahassa krapulassa. Kauhean uskottava. Että oon ihan tyytyväinen, kun on selvä ja mukava lääkäri, vaikka ei lastentautien erikoislääkäri olekaan.

Vauvoja myös käsitellään eri lailla täällä. Istutetaan syntymästä alkaen ja seisotetaan kans. Muistelen, että Suomessa on joku muutaman kuukauden raja, ennen kuin lasta saa alkaa istuttaa ja seisottaa. Pienen otannan perusteella myös kantaminen liinassa tai repussa on harvinaisempaa kuin Suomessa. Ihmiset raahaa niitä autonistuimia ties missä. Toista kärryttelijääkään en ole vielä nähnyt. Eikä ihme, on kärrit täällä sellaisia rempuloita, että eipä niillä paljon ulkona liikuta. Ja talvisin jalkakäytävä on erittäin paljon vaihtelevassa kunnossa, eli on se aikamoista pottupeltokyytiä vauvalle ja risteyksissä hikoilemista äidille. Ei niitä kukaan yleensä putsaa, ja penkat on melkoiset.

No, se maan tapojen siunailemisesta. Paukkupakkaset jatkuu edelleen, mutta keskiviikkona pitäisi lämmetä. Meillähän tää helmikuu on perinteinen sairastuskuukausi, ja onhan tässä jo Tyärellä ollut korvatulehus (parani ilman antibioottia), Pojalla eka pieni kuume ja mulla jokatalvinen röhä eli romuska. Miesi on toistaiseksi terve. Fyysisesti ainakin.

Aloitin joogan taas monen viikon yrittämisen jälkeen. Oli kylmää, liikaa lunta, koulusulkemisia ja sairautta, niin vasta nyt pääsin. Ihania äiti-lapsijoogia on siellä samalla salilla, missä kävin odottaessani Poekaa. Kauhea ikävä oli ollut niitä tyyppejä siellä, ja hauskaa oli nähdä tuttujen naamojen vauvat. Hullun pieniä kaikki, omani kun on tuollaista riuskaa rintamaitotyyppiä. Ja syntyessäänkin oli jo potra. Iloinen olen isosta nöpösestäni, häntä kun ei pienet tuulet kaada. Sanoi lääkäri.

Nytpä nukkumaan. Melkein pitäis alottaa se kuukauden kestävä jokapäiväisen kirjoittamisen haaste. Tääkin päivitys oli melkein viikon luonnoksena. Mielessä kirjoittaminen ei auta, kun sitten kuitenki unohtaa kaikki lauseet, mitä on aikonut kirjoittaa. Katotaanpa, jos tällä viikolla aloittaisin.