Kodin ikävä

Tässä kylmässä, vetoisassa, hiirien vaivaamassa talossa on alusta asti ollut tunne, että en ole kotona. Meillä on asunto, mutta ei kotia tällä hetkellä. Mulle koti on valoisa ja lämmin paikka, mihin voi paeta kaiken maailman myrskyjä. Kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Nyt, kun tiedän, että saan talossa vain palella, portaiden nouseminen tähän talolle ei täytä minua iloisella odotuksella. Ajattelen vain alistuneesti, että mihinkähän tulin laittaneeksi villasukat ja töppöset. Ja onko molemmat lämpimät hupparit pesussa.

Kyllä tällaista olotilaa sietää, mutta välillä läikähtää yli. Ja silloin iskee myös koti-ikävä, tekee mieli olla Suomessa omissa nurkissa ja omassa kotona. Systeemissä, jonka toiminnan jollain tavalla tietää. Kielessä, jossa mulla on käytössäni iso valikoima synonyymeja ja erilaisia sanojen sävyjä. Maassa, jossa saa karjalanpiirakoita, punajuurisalaattia ja pakastepuolukoita melkein kaupasta kuin kaupasta. Tiedän kuitenkin, että kun olen tullut takaisin, kaipaan täältä ainakin aurinkoa, luomukauppaa, positiivisia ihmisiä ja lemonadea. Positiivisena maailmantuskana tää pitää ottaa: kivaa, kun on asioita ja ihmisiä, joita kaivata. Ja oikea koti löytyy täältäkin vielä joskus, ehkä ensi vuodeksi. Karjalanpiirakoita voin opetella tekemään. Ei ole hätä tämän näköinen.

(Äh, mielessä olisi enemmänkin tekstiä, mutta silmät menee väkisin kiinni.)