Päivä kiitosten

Elämämme toinen kiitospäivä kääntymässä yön puolelle. Oli hurjan kivaa. Lucya taas kiittäminen, kun kutsui meidät heille. Vietettiin koko päivä siellä, syötiin sekä lounas että päivällinen yhdessä. Lounaalla villiriisi-pinaattikeittoa ja leipäkoneleipää. Nam. Päivällisellä tietenkin kalkkunaa (ei syöty), Matin tekemää uuninieriää, papuvuokaa (en tiedä mitä siinä oli mut hyvää oli), perunamuusia ja karpaloa. Jälkkärinä leipävanukasta ja joulutorttuja. Tuli massu täyteen, paitsi ehkä tytöillä joiden mielestä kaikki ruoka oli ihan kamalaa. Muistuu omat lapsuusjoulut mieleen, kun mulle sihtikurkulle maistui vain porkkanalaatikko ja luumut.

Kävin aamulla kiitospäivän joogassa. Itkemiseksi se meni, kun on ollut paljon huolta, mutta teki se itkeminen ja joogaharjoitus hyvää: joogan jälkeen kohdunkaulaa nipisteli tunnin verran oikealla tavalla, eli ehkä pikku hiljaa alan pehmetä. Eilen olin vielä ihan kiinni, ultran mukaan kohdunkaula on jotain 5 cm pitkä eli avautumista riittää! Nyt sitten vain lisää joogaa ja kaikenlaista hytkyttelyä.

Huolta ja murhetta on aiheuttanut se, että mulle selvisi, että en pääsekään kätilöiden kanssa synnyttämään. Ei mulle ollut kerrottu, että kätilösynnytystä varten pitää rekisteröityä viimeistään raskausviikolla 34.  Tästä ei ollut ohjetta sairaalan sivuillakaan, joita olen aika paljon plärännyt aiheen tiimoilta. Olin lääkärille sanonut siitä että haluan kätilöiden kans mutta hän ei mua ohjannut siihen ilmoittautumiseen ollenkaan. Mietin, että vaihdan sairaalaa, mutta saattaa olla aika myöhäistä muuttaa toiseen paikkaan, missä on ihan eri systeemit ja pitäs uusi lääkäri ja se kätilö ehtiä saada. Soittelin jo muihin sairaaloihin, mutta aikoja kätilöille ja lääkäreille on nyt vaikea saada ja jos alan synnyttää esimerkiksi ensi viikolla niin uusi paikka vain vaikeuttaa tilannetta. Ei mennyt yhtään niin kuin Strömsössä, mutta koitan ajatella positiivisesti: tulee erilainen kokemus. Epätoivon hetkillä kyllä tulee välillä mieleen, että jos oisin amerikkalainen enkä ärsyttävästi mokeltava ulkkari, saisinko tahtoni ja toivomukseni läpi helpommin.

Vauvan koon takia laskettua aikaa siirrettiin, tai siis ei mulla uutta päivämäärää ole mutta oon ultran mukaan jo viikolla 39.  Vähän tuntuu että hötkyillään turhaan, kun kuitenki Tyärki oli iso vauva, yli nelikiloinen ja yli 50-senttinen. Lääkärin mukaan pitäs käynnistää jo joulukuun tokalla viikolla, mutta siihen haluan kyllä toisen ja ehkä kolmannenkin mielipiteen ennen kuin operaatioon ryhdyn, jos vauva tuntuu olevan kunnossa. Lääkekäynnistys on koko mun ajatusmaailmaa vastaan, ja tiedän handlaavani luonnollisesti etenevän synnytyksen hyvin mutta lääkekäynnistyksen intensiivistä kipua en. Son liian väkivaltaista ja lukemani mukaan päätyy usein sektioon ja moniin muihin interventioihin kuten imukuppiin ja eppariin (ei kiitos niillekin). Olen ensi viikolle varannut akupunktiota kolmesti, jotta välttäisin sen sairaalassa käynnistämisen.

Tulipa nyt läärättyä tuosta raskausasiasta ehkä vähän liikaa. Kiitospäivään palatakseni, Tyär sai isosiskonsa E:n yökylään vielä päivän päätteeksi. Pelasimme Menolippua, joka meillä nyt taas on kun sain synttärilahjaksi. Edellinen versio jäi Suomeen ku ei ollut tilaa enää laatikoissa. Oli vähän liian pitkä peli tytöille, ja varsinkin kun ovat hyvin helposti pitkästyvää amerikkalaista sorttia molemmat (sitä Tyär perässä mitä E edellä). Mutta mahtis peli se kyllä on. Tuolla ne typykät nyt ovat rauhoittumassa, kikattivat noin tunnin valojen sammuttamisen jälkeen. Vaikuttaa, että Tyär on vielä valveilla, E jo unessa.  Taas tulee omat yökyläilyt mieleen, olihan se kiva valvoa vaikka vähän väkisin ku oli kikattelukaveri vieressä. Nyt kyllä ymmärtää sen aikuisten ajoittaisen ärtymyksenkin, kun sitä kikattamisesta ei meinannut tulla loppua. Eläminen ja vanheneminen on kyllä hienoja asioita. Elämälle kiitos, laulaisi Anneli Saaristo.

Vauvajuhlat

Viime viikonloppuna sain hemmottelua, kun Lucy-ystävä järjesti mulle vauvajuhlat. Täällähän on tapana pitää vauvajuhlat odottaville äideille. Niissä lahjoitetaan äideille tarpeellista tavaraa, kun äitiyspakkauksia ei saa. En määkään saa pakkausta, mutta en silti halunnut tavarakasaa, kun on kuiteski jo vaatetta ja vaipat hankittuna vauvalle. Pyysin sen sijaan jokaista vierasta tuomaan musiikkia, joka on merkinnyt jotain äitinä tai naisena. Ne sitten kuunneltiin, ja kaikki kirjoitti sitten ne tarinansa ylös. Itse valitsin, yllätys, yllätys PMMP:tä. Kovemmat kädet on biisi, joka on muuttunut melkein mahdottomaksi kuunnella äidiksi tulemisen jälkeen. Sniff, ajatuskin itkettää. "Elämänmittainen on äidin huoli, kehto on hiljaa nyt ja keinutuoli"...byääh.

Oli kyllä hullun kivaa, kun tuollaiset juhlat sain. Ihmisiäkin tuli aika myöhäisestä kutsumisesta huolimatta paljon, siis kuusi. On mulla täälläki jo kavereita. Jee. Tosi paljon kyllä merkkaa nähdä kaverit juhlissa ja puhua äitiasioista, kun on tää odotus täällä kaukana joskus vähän yksinäistä. Tai no oli se kyllä Tyärenki kans, ku olin ainoa ja ensimmäinen raskaana oleva lähikaveripiirissä. Onneksi tuo äitiys aika mukavasti yhdistää, on aina puhuttavaa ku on lapsia. Olishan sitä varmaan puhuttavaa muutenki, mutta ehkä tuo äitiys on sellainen vastaava puheenaihe kuin miehillä armeija tai sivari.
___
Tämä viikko meni tosi nopeasti. Olen edelleen käynyt akupunktiossa ja kiropraktikolla, jotta saisin tuon lantion ja alaselän optimaaliseen kondikseen ennen synnytysurakkaa. Nyt on joka viikko myös lääkärissä käynti, kun h-hetki lähenee. Koitan tehdä vielä töitä, mutta ajatukset meinaa mennä kyllä kaikkeen muuhun kuin töihin. Olen tavallistakin hitaampi ja ei kyllä enää yhtään tartu mikään akateeminen teksti pääähän. Huonoon jamaan nämä hommat jää, taas kerran. Jäi gradukin kesken silloin edellisellä raskauskerralla. Vissiin ei vaan multa onnistu sellainen että sais hommat sellaiseen jamaan, että ei tarvis stressata. Aikaa kyllä ois ollut mutta olen vain niin saamaton, vaikka stressittömyys kyllä houkuttelee. En osaa tätä työhommaa. Ja tervetuloa vain kaikki sankaritarinat siitä, kuinka väikkäreitä on tehty äitiyslomalla. Onnee vaan niille, jotka on pystyneet. Ei löydy turboaivoa tästä pääkopasta, vaikka iso onkin.

Kävin tänään huvikseni talonäytössä, kun tässä samalla kadulla oli. Olipa kaunis talo. Vessaremppa pitäs tehdä ja kellari laittaa asuttavaan kuntoon, mutta muuten oli ihan todella ihana paikka. Uuh. Rakennettu 1917 ja tyyli sen mukaista. Keittiön tiskiallas oli jostain kaukaa niiltä ajoilta ja yläkaapistot kokopuisia ja alkuperäisiä. Vanhassa kaasuhellassa sisäänrakennettu keittokattila, kuinka sympaattista. Yläkerran kylppärissä iso amme, ikkuna ja hienot alkuperäiset kaapit pyyhkeille ja muulle tavaralle. Makkarit sopivan kokoisia ja muunneltavia. Oijoi. Toivottavasti sen ostaa joku, joka arvostaa kauniita puisia ikkunankarmeja ja kaikkea muuta nättiä siellä eikä vedä kaikkea uusiksi.

Jahans, nukkumaan tästä on taasen mentävä. Miesi tuossa jännittää kuulemma aivan hullua jenkkifudismatsia Broncos-Pats. Kyllä siellä ylleisö huutaa ja pelaajat näyttää käyvän kierroksilla.

Tähän joku hyvä otsikko

Saa ehdottaa. Vaikea otsikoida näitä tekstejä, kun ovat niin sekalaisia kokoelmia hajanaisia aivoituksia.

Niin. Hupsahti tässä liki kuukausi päivittämättä. Blogi on ollut mielessäin kyllä joka ilta, mutta olen aina kehittänyt jotain muuta tekemistä. Tai ei-tekemistä. Nukkumista esimerkiksi, ja venyttelemistä. Yöt ovat vähän repaleisia lonkka- ja lantiokipujen sekä yöhuutajakissan takia, ja siksi joskus aika aikaisin vetää maaherran rekeen. Niin ja luinhan mää Harry Potteriakin aika monta osaa miltei maanisesti loka-marraskuussa.

T&K oli kylässä, ja olipas mukavaa. Meillä oli valitettavasti töitä ja koulua, niin ei ehditty rientämään yhdessä kaikenlaisiin paikkoihin, mihin ois mieli halajannut. Joka tapauksessa jo se piristää, että on talossa muutakin sakkia kuin tämä oma. Ja kun on kavereita jotka on tuntenut jo kauan niin ei tarvi pingottaa. Niin että tulkaa kaikki käymään täällä, tulkaatulkaa!

Halloween-kuvia laitan kunhan tää bloggeri taas suostuu niitä julkaisemaan. Oli kauhean kiva Halloween. Pukeuduimme koko perhe, Tyär oli Kleopatra, Miesi sen muumio ja minä joku kumma raskaana oleva luuranko. Kiersimme Karkki vai kepponen -kierroksen isolla porukalla, lapsia oli kuusi. Yksi katu oli rakennettu Ihmemaa Oziksi, ja siellä oli hauskat ja vain vähän pelottavat lavasteet, noidat, peltimiehet ja Dorothyt ynnä muut. Ilma oli kohtalaisen viileä, mutta lapsia ei palellut, kun he juoksivat talosta taloon. Puolivälissä pääsimme lämmittelemään Jimin ja Judyn luo hetkeksi. Karkkia tuli taas tietenkin hullu kasa, ja sitä on vieläkin reilusti jäljellä. Tyär haluaa säästää, ja omien himareiden takia talletin karkkisaaliin keittiönkaapin päälle, mihin en helposti ylety.

Tänään on kuukausi aikaa laskettuun aikaan. Hui. Ei ole vielä kaikki valmiina, autonistuin puuttuu ja hoitolaukku ja hyväksi siivottu koti. Paitsi ei mulla kyllä hoitolaukkua ollut Tyären kanssa, kamat kulki repussa ja kiesien korissa. Ehkä en tarvikaan sitä. Niin ja en ole laittanut ruokaa valmiiksi pakkaseen, siitä täällä muistutetaan kovasti ja joka käänteessä. Joululeivonnaiset ja lanttu- ja porkkanasoseetkin pitäisi vielä väsätä, koska en taatusti jaksa häärätä keittiössä heti synnytyksen jälkeen. Jos vanhat merkit pitää paikkaansa, jaksan istua ja imettää. Ehkä lukea Tyärelle (ja kelle vaan joka jaksaa kuunnella!). En tajua, että vauvan tulo on niin lähellä, ja pyörin vain tässä normiarjessa. Maha kulkee kätevästi mukana, ja välillä vain havahdun peilistä huomaamaan, että jaa, onpa mulla iso pötsi.

Vauva oli perätilassa, mutta vissiin on nyt kääntynyt. Viikon ajan olin aika suruissani, kun luulin, että sektioon tässä mennään. Olen niin kovasti odottanut sitä, että pääsen synnyttämään. Tein  paljon spinningbabies.com -sivuston harjoitteita, joogasin ja kävin akupunktiossa ja kiropraktikolla, ja viime perjantaina sitten lääkäri oli vakuuttunut, että vauvan pää on alhaalla. Pidetään nyt peukkuja, että pysyykin alhaalla. Olen tehnyt rauhan myös sektioasian kanssa, jos tilanne vaatii, niin niillä sitten mennään. Onhan sekin uusi kokemus sitten. Tärkeintä on saada lapsi ulos turvallisesti.

Mitäs muuta. Aktiivista arkea ollaan eletty, siis siinä mielessä, että Tyär leikkii melkein joka ilta koulun jälkeen kavereiden kanssa. Viikonloppuihin on mahtunut saunomista, vesipuistoa, Suomi-koulua ja paikallista NHL-lätkää. On muuten huomattavasti miellyttävämpi laji katsoa livenä tuo lätkä kuin esmes jenkkifudis, kun siellä ei ole niin paljon möykkää, ei varsinaista selostusta ja musiikki on hiljaisemmalla. Tietenkin asiaa myös auttoi se, että muistin korvatulpat kerrankin. Ilman niitä kokemukseni voisi olla toinen.

No. Menenpä tästä vielä moksaamaan ja venyttelemään, jotta vauvalla olisi hyvä olla pää alhaalla. Jatkossa enemmän päivitystä, kunhan mieleen palautuu, mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä.

Lomanen

Itseäkin ärsyttää joskus tuo pääte -nen, kun tarkoitetaan jotain pientä. Toisaalta on ihan kiva, että suomessakin nykyään on diminutiivi, vai mikä se nyt olikaan. Kieliopinnoista on liikaa aikaa.

Mutta asiaan. Pysyimme lomalla kaupungissa. Kutsua mökille ei tullut, vaikka vähän niin kuin kutsuimme itsemme sinne. Keskiviikkoaamuna oli Tyären opettajan tapaaminen. Hyvin pyyhkii koulussa, vaikka omien sanojensa mukaan Tyär on jatkuvasti pulassa eikä jaksa tehdä koulussa mitään. Kuulemma käyttäytyy todella hyvin ja fiksusti, kuten arvelinkin. Kotona sitten ollaan kuin Ellun kanat. Kotona vissin nuo lapset yleisesti relaa ja siksi uskaltaa käyttäytyäkin huonommin.

Torstaina minä koitin tehä töitä, ja muu perhe meni Mall of American huvipuistoon. Tyär on jo niin pitkä, että pääsee hurjimpiinkin laitteisiin. Puoli tuumaa rajan yli. Oli laps hieman innoissaan. Olivat käyneet kaikissa mahdollisissa myllyissä ilman pahan olon häivää. Semmonen määki olin lapsena ja nuorena. Nyt tulee keinussakin paha olo.

Perjantaina oli ihana ilma, ja oli ajatuksena ulkoilla. Tyär pyysi kuitenki päästä lasten museoon, enkä raskinut kieltää. Menimme sinne siis. Ihan kiva reissu oli, vaikka koko paikka ihan pullisteli lapsia, kun oli syysloma. Askarreltiin siellä ikkunakoriste ja kynäteline. Illalla oli MOA:n huvipuistossa pimennystapahtuma. Siellä sai ajaa pimeissä laitteissa,ja oli DJ ja muuta pientä ylimääräistä. Kun on syyskausikortit ostettuna, niin mikäs siinä ajellessa. Mulla oli tarkoitus mennä Ikeaan,mutta olin niin nuutunut, että toimin huoltojoukkoina. Kävimme syömässä MOA:n ravintolassa, missä kerrankin oli hyvää ruokaa. Yleensä ruoka on ostoskeskuksessa pahaa laidasta lukien.

Lauantaina oli suomikoulu. Mun tunti meni vähän höpöksi kun olin onnistunut tekemään heikon ohjelman ja oppilaita ei kiinnostanut mikään muu kuin juokseminen ja pöytien alla möyriminen. Ja onhan se vähän vaikeaa keksiä hyvä ohjelma lapsille, joiden ikähaitari on kolmesta kymmeneen vuotta. Ehkä seuraavalla kerralla keksin jotain parempaa.

Kävimme koko perhe hiustenleikkuussa. Surautin hetken mielijohteesta tukan ihan puliksi. Näin lyhkänen tää ei ole ollut 17:ään vuoteen. Vähän kaduttaa ja peiliin katsoessa säikähdyttää,mutta kyllä ne hiukset kasvaa. Vaikka sitten huivin tai peruukin alla. 

Sunnuntaina saimme brunssivieraiksi Elsan voimistelukaverin ja sen äidin. Oli kivaa. Pääsumu vaikeuttaa edelleen puhumista,mutta sain ehkä sönkättyä niin, että saatetaan nähdä uudestaankin. Loppupäivä meni sitten kodinhoidollisissa tehtävissä. Yhden kaapin sain setvittyä ja yhden matkalaukun tyhjennettyä siihen kaappiin. Uh. On tää hidasta.

Semmoinen loma. Eilen ja tänään kylmeni äkkiä,yöllä on ollut pakkastakin. Oon varmaan tyhmä ja pikkumainen, mutta lämmitys jaksaa rasittaa mua jotenki. Huolestuttaa, miten esmes vauva sitten täällä voi oleilla, kun lattianrajassa on hurja veto. Siis kun vauvat usein köllii lattialla, ainakin Suomessa. Niin,siis lämmitys on päällä aina täysillä hetken, ja sitten kokonaan pois niin kauan, että talo taas jäähtyy. Ylläpitolämpöä ei ole, ja etenkin keskipäivällä on aika kalsa. Höh. Pidän kai vauvaa sitten suurimmaksi osaksi kantoliinassa tai -repussa, mikä toki on ihanaa.Ois kiva, jos kuitenki ois se köllimisvaihtoehtokin olemassa.

Perjantaina saadaan vieraita Suomesta, jee! Ainakin kurpitsan kaiverrusta ja pitsan syömistä suunnitteilla.

Säädöt kohalleen

Ulkomailla ku asuu, pitää omia asenteita ja ajatuksia säädellä uusiin asentoihin. Amerikassa on monia ärsyttäviä ja vaikealta tuntuvia juttuja, joiden kauhistelemiseen ja paheksumiseen voi käyttää loputtomasti aikaa ja energiaa. Että kyllä meillä Euroopassa ja Suomessa vain on asiat paremmin ja järkevämmin. Usein unohtuu, että tää kaikki on näille normaalia, ja meidän systeemissä jenkki ois samalla tavalla ärsyyntynyt. Tämä kaikki aataminaikaisuus shekkeineen ja alkeellisine nettipalveluineen, kestämättömine energiaratkaisuineen ja keskenään samanvärisine seteleineen on vain nyt meidänkin uusi normaali. Helpompi kotiutua, kun ei yritä arvottaa systeemeitä ja tapoja elää.

Mutta, mutta. Joskus pitää vähän päästellä höyryjä, vaikka oikeasti näihin kommervenkkeihin mukautuukin. Esimerkiksi näistä taloista täällä. Ovat vallan huteria, mikä on aika hullua näin kylmässä osavaltiossa. Talot vuotavat kuin seula, ja on ihan yleistä, että esimerkiksi osia lattiasta ei ole eristetty. Meidän nykyisessä talossa on pieni lisäsiipi keittiössä. Se seisoo neljän paalun varassa, eikä lattiaa ole eristetty. Hieman tulee kylmä pakkasella. Puhallin sitten vain käyttöön, että on vähän lämpöä. Joka sitten vuotaa seinistä ja lattioista. Ikkunoissa ei ole triplalaseja, vaan usein tuplat tai jopa vain yksinkertaiset lasit "myrskyikkunoilla", jotka on pleksiä. Ja joskus aikaisemminkin ihmettelin talon ulkoseinällä sijaitsevia takkoja, jotka tupruttavat suurimman osan lämmöstä taivaalle. Lisäksi täällä on mielin määrin auringonvaloa myös talvella, mutta harvalla on aurinkopaneeleja. Varmaankin koska talojen lämmittämiseen menee niiden huteruuden takia niin paljon energiaa, ettei paneelien koeta riittävän.

Mietinpä, onko tämäkin taas rahakysymys. Kulttuurinen ihanne ja myös kaupunkisuunnittelun peruslähtökohta on omakotitaloasuminen. Kaikilla pitää olla oma talo ja piha, rivi- ja kerrostalot ovat suurimmalle osalle kauhistus. Ja kun niitä taloja rakennetaan, koitetaan päästä halvalla. Onhan kalliimpaa tehdä hyvin eristettyjä taloja ja esimerkiksi varaavaa takkaa talon keskelle kuin niitä huteria seiniä, ohuita ikkunoita ja avotakkoja ulkoseinällä. Eikä tule niin komeaakaan. Kerros-  tai rivitalossa asuminen katsotaan luovuttamiseksi, jonkinlaiseksi luuseriudeksi, ja siksi jokaiselle on se talo saatava. Vaikka sitten hutera ja kostea hökkeli, mutta onpa oma! Ja pysyy talouden pyörät pyörimässä, kun huonolaatuisissa taloissa on jatkuvasti korjaustarvetta. Samoin kuin kaduissa, ne eivät kauan kestä kovaa liikennettä ja vaihtelevia säitä. Kuoppia on, ja koko ajan joka puolella korjauksia käynnissä. tämä on joskus vaikeaa autoillessa, kun ei navigaattori tietenkään tiedä, missä yhtäkkiä on katu poikki.

No, se siitä jeesustelusta. Maa elää tavallaan, vieras kulkee matkojaan. Pitäis varmaan raportoida taas arkeakin. Mutta eipä siinä ole paljon tapahtunut. Tällä viikolla on syysloma, pysymme kaupungissa. Tarkoitus oli lähteä ensin maan pääkaupunkiin, mutta se oli liian kallista. Ja nythän siellä on nähtävyydet kiinni kun on hallinnon työsulku, vai mikä se government shutdown nyt suomeksi oliskaan. Suunnitelma b oli lähteä pohjoiseen kaverien mökille, mutta hokastiin että on Suomi-koulu ja pitää opettaa. No, katsotaan mitä me henkilöt keksitään täällä.ex tempore on aina hauskaa.

Syksyhkö

Laitoimme lämmityksen päälle viikonloppuna. Kävi aamukylmyys sietämättömäksi, vaikka päivällä aika lämmin aina onkin. Lähemmäs kahtakymmentä on pidellyt päivisin. Luulin viikonloppuna, että nyt syksy alkaa tulla, mutta päivät vain lämpenevät. Linnutkin istuvat langoilla lämmöstä  hämmentyneinä: eikö sitä tähän aikaan yleensä lähdetä? Saamme kai nyt sen kevään, mikä jäi välistä. Kummallista.

Lämpimien päivien takia tuntuu hullulta, että lokakuuta jo eletään. Mihin aika katoaa? 11 viikkoa synnytykseen. Vähemmän aikaa saada työhommat jonkinlaiseen oordninkiin. Hyvin hyvin vähän aikaa saada koti johonkin kuosiin. Huh. Kun ei ole tilaa, missä säilyttää omistajien tavaroita, meidän asettautumishomma seisoo. Ja kun on kaikki tällä hetkellä tarvittavat tavarat kaivettuna laatikoista, pakkaamis- ja purkamishomma ei ole se, mihin ekana tulee tartuttua.

Tämä syksy ei ole ollut samanlainen kuin aiemmat syksyt, jolloin yleensä olen ollut puhtia täynnä. Ainakin hetken aikaa. Ihan flegmaattinen olo on. Raskautta en voi syyttää, koska edelliskerralla olin tosi energinen. En vain pääse yli tästä muuttoväsymyksestä ja -turhautumisesta. Tai ehkä jotenkin painaa jo se, että taas ensi syksynä olemme samassa tilanteessa. Puuh. Mua varmana jälkeenpäin kaduttaa kun en mennyt ja tehnyt kaikkea mahdollista jänskää täällä, mutta enpä saa nyt mitään aikaiseksi. Tekisi mieli vain paeta kaikkea vastuuta ja maata sohvalla ja lukea ja katsoa filmejä.

Vaikka olen haluton ja turhautunut, odotan kovasti lokakuun lopussa saapuvia ystäviä. Ja Halloweenia, joka on ystävien täällä olon aikaan. Jouluun asti en ole vielä orientoitunut, vaikka silloinkin luvassa kivoja vieraita ja taas vaihteeksi hormonihuuruista uuteen arkeen totuttelua. Jaksaa tässä paarustaa, kun on asioita, mitä odottaa.

Oli mulla joitakin oikeitakin asioita, kuten minnesotalaisen rakentamisen yllättävä huteruus ja paikallisen aksentin erikoisuudet, mutta kirjoitan niistä toiste. Silmä luppasee, pakko mennä kötälleen.

Saksaleskenä

Miesi lähti tiistaina Saksaan konferenssiin. Me jäätiin kotinaisiksi. Oli mukava viikko, vaikka välillä olikin pinna kireällä. Ei minkään kotona olemisen raskauden takia, vaan raskausväsymyksen (en nuku oikein hyvin).

Tiskikone on korjaantunut. Osia ei pitänyt vaihtaa, vaan kuulemma tiskikoneen roskasilppurissa (kuinka moni tiesi, että niissä on sellainen?) oli jokin isompi roska, joka ei meinannut silppuuntua ja siksi savutti. Piti tyhjänä pyörittää ohjelma siinä. Arvelin, että se voisi olla ratkaisu, mutta enpä tohtinut laittaa päälle konetta, joka tuotti niin pahan käryn ja savun.

Torstaina onnistuin työntämään pääsumua sen verran syrjään, että sain juteltua yhdelle Elsan voimisteluryhmäläisen äidille. Saavutus! Pitää kirjata tällainenkin ylös, jotta ei tule ajatelleksi, että vaellan yksin mihinkään kykenemättä. Elsa pyysi heti leikkitreffejä ja hoputti ottamaan tuon äidin numeron. Hieman vaivaantuneena hän sen mulle antoi -- kai tämä kulttuuri, missä harvaa "nähdään"-huikkausta oikeasti tarkoitetaan joskus ahdistaa jenkkejäkin. No, eihän sole pakko soitella.

Facebookissakin jo hehkutin, että jaksoin käydä lauantaina Mall of Americassa ja Ikeassa ja vieläpä ihan hyvissä fiiliksissä. Se on paljon mulle, jonka shoppailukunto ei ikinä ole ollut erityisen hyvä. Kerrankin oli oikein hyvä reissu, jaksoimme kävellä ja etsiä kaupat, missä piti käydä. Ei tullut erimielisyyksiä, ja rennosti vain Tyären kanssa juteltiin koko aika. Ostin äitiyshousut ja -neuleen, joille on tarvetta. Ikeassakaan en sortunut siihen tavanomaiseen kassilliseen turhaa krääsää, ostin vain patjan, jota olin menossa ostamaan sekä joulukalenterin ja kuivaustelineen pikkupyykille. Mahtavaa, kun tällaiset pakolliset ostosreissut ei aina ole horroria. Asiasta viidenteen, taas kerran pisti silmään se, että porukka tuo vastasyntyneitä vauvoja Mall of Americaan ja muihinkin kauppoihin. Varmaan viisi muutaman päivän ikäistä vauvaa taas näin. En tiedä, millä energialla vanhemmat jaksaa lähteä vauvan kanssa heti liikenteeseen. Ja ite pelkäisin sen verran pöpöjäkin tuollaisessa paikassa, etten haluaisi lähteä vastasyntyneen kanssa shoppaileen. Kukin tietty tavallaan, mutta mun hormonipöllyt on yleensä sellaisia, että haluan olla kotona paljon ja toipua ja tutustua vauvaan.

Miesinhän piti tulla jo lauantaina, mutta ekan yhteyden myöhästymisen ja Deltan lippuseppoilun takia kotiinpaluu viivästyi vuorokaudella. Portille hän oli kyllä ehtinyt, mutta lentoyhtiö oli jo reitittänyt lipun uudelleen, koska oli olettanut, että ei voi ehtiä. Oli hotelli ollut ihan kiva, mutta Miehen omin sanoin ohuelti vitutti tuollainen tilanne hotellista ja ilmaisesta illallisesta huolimatta.

Tyär halusi isin kokonaan itselleen, joten kävin pienellä kävelyllä illalla. Mississippin rannat alkaa olla jo vähän ruskan väreissä. Olipa niitä ihana ihailla ja kuunnella myöhäiskesän heinäsirkkoja ja kaskaita. Ihmisiäkin tuli vastaan, ja tuli taas huomattua, että en oikein ole sellainen rento, huumorintajuinen huikkailija, millaisia täällä on paljon. Monet keksii aina jotain kivaa sanottavaa vastaantulijalle, vaikka säästä. En mä sitä osaa suomeksikaan. Jostain syystä jokin ystävällinen heitto tulee mun suusta ulos oudosti. Koitan sanoa, että no onpa kaunis päivä, mutta se kuulostaa siltä kuin jotenki kiroaisin römeällä äänellä "Onko vähän nätti ilima, häh!", mikä tietenki on omalla tavallaan hauskaa, mutta ei aina tavoita kuulijaansa sillä tavalla. Siispä koitan vain näyttää iloista naamaa, kuten täällä on tapana. Ei siis  pitäs katella niitä kengänkärkiä tai puidenlatvoja, kun kanssaihminen vastaan kävelee. Oon mä jo sen oppinut, ainakin melkein. Tosin varmaan siis mun naamakin on jotenkin oudolla vinkuralla ku koitan näyttää iloiselta. Ei tätä peräpohjalaista penseyttä helpoimmasti karisteta.

Johan tuli taas sillisalaatti tästä tekstistä. Ehkä te neljä lukijaa olette jo siihen tottuneet. 

Haperoaivon pääsumu

Uh. Ekstroverttien ihmisten ja avoimien hymyjen maassa on haastavaa omistaa haperoituvat aivot. Sosiaalinen vaihteeni on mennyt ihan täysin hukkaan. Ihmisiä kohdatessani yritän sosialiseerata, mutta aivojeni hammasrattaat eivät löydä toisiaan. Pää lyö tyhjää. Tuntuu, kuin ympärilläni ja etenkin pääni sisällä olisi hernerokkasumu, joka estää kaiken kanssakäymisen ja puhumisen. Täällähän on epäkohteliasta olla pälättämättä koko ajan, ja hiljaisuudet koetaan todella vaivaannuttaviksi. Aiheutan hiljaisuuksia, ja kun yritän puhua, sanat eivät vain asetu kohdilleen. Oon kyllä koittanut paikkailla, että anteeksi, nyt vain sylttää, aivot ei tuota puhetta.

Sanotaan, että raskaus saa tulevan äidin kääntymään sisäänpäin. Tällä introverttiudella varustettuna ei kauheasti olisi varaa enempää käpristyä. Etenkin, kun sosiaaliset verkostot on aika harvat ja vähäiset ja vaativat aika paljon ylläpitoa. Siinä sitä kääntyy vielä enemmän sisäänpäin, kun ei muista soitella ja tapailla kavereita, eikä nekään enää sitten jaksa muistaa mua. Tajua ja hyväksyn kyllä sen mekanismin, joka kääntää äidin sisäänpäin. Tulee enemmän vaistot esiin, eläin ottaa vallan, jotta vauvan hoitaminen sujuisi sitten vaistonvaraisesti. Mekanismi suojelee elämää, mutta en arvannut, että tää iskisi niin lujasti jo nyt ja just tuohon kielen tuottamiseen. 

No, haahuilusta huolimatta elämä on ihan hyvissä uomissa taas. Talo on ihan ookoo, muuttolaatikoissa on vielä paljon tavaraa (eikä tiedetä, mitä on missäkin), mutta arjen rutiini pyörii ihan mukavasti. Oon edelleen fiiliksissä siitä että saamme nukkua yli kahdeksaan aamuisin. Tyären koulu tuntuu edelleen tosi  mukavalta laitokselta. Käyn säännöllisesti joogassa ja sain kävelykaverin, jonka kanssa ainakin kerran viikossa käydään The Loop eli sellainen kahdekan kilsaa tuossa Mississippin rantamilla. Opetan Suomi-koulussa ja se on kivaa, vaikka sekin vaatii aikamoista ponnistelua tässä sumussa. 

Tyärellä on kova lukemaan opettelu käynnissä. Musta on tosi jännää, että täällä odotetaan koulutulokkaiden osaavan jo lukea ja kirjoittaa 150 sanaa. Englanti kuitenki on aika vaikea kieli, kun monet kirjaimet lausutaan ihan eri tavalla erilaisissa sanoissa. Suomessa pärjää, kun hoksaa sen kirjoitussysteemin. Olen hieman pulassa Tyären opettamisessa, kun osaan kyllä opettaa suomen lukemista, mutta en yhtään muista, miten olen oppinut englantia. Tilannekin oli lähtökohtaisesti eri, koska osasin jo hyvin lukea (opin sen kesällä ennen kouluun menoa, eli paljon myöhemmin kuin mitä Tyäreltä nyt vaaditaan). No, koulu tehnee tehtävänsä ja pidämme huolta siitä, että Tyärelle luetaan päivittäin. Emme aseta paineita siihen oppimiseen, ja varmaan muutkin tajuaa olla hiillostamatta.

Ai niin, mulla on ollut tarkoituksena kirjata tähän blogiin päiväkirjamerkintöjäkin. Arki menee tosiaan aina samalla kaavalla, ja viikonloput on monesti aika vilkkaita. Tyär oli viime perjantaina yökylässä luokkakaverin luona. Olivat nukkuneet 6,5 tuntia, ja olotila oli sen mukainen lauantaina. Onneksi seuraavana yönä tuli 13,5 tuntia unta. Lauantaina oli Suomi-koulu ja sitten tuossa Sewardissa King's Fair eli kaupunginosafestari. Tyären koululla oli pöytä siellä, ja kävin töröttämässä reilun tunnin siellä. Kieli tuntui paksulta ja kankealta, en osannut ottaa kontaktia mahdollisiin koulunetsijöihin. Huoh. Ei ollut apua minusta. Kiva festari se silti oli, ja ruoka oikein hyvää. Meksikolaista ja just sopivan tulista.

Sunnuntain vietimme naapurissa Tyären luokkakaverin synttäreillä, hauskat oli juhlat ja jatkuivat pitkään.   Mulla on suunnitelmissa järkätä nimpparit parin viikon päästä meän lapselle, mutta saapa nähdä, miten jaksan tän haahuiluni takia. 

Pieni hämmentävä välikohtaus sattui tänään ku laitoin tiskikoneen päälle. Sieltä alkoi tulla pahanhajuista savua. Nappasin virrat pois, ja nyt yöksi katkaisin sähköt koko keittiöstä ku en löytänyt koneen pistorasiaa. Otin vielä hysteerisenä eläinäitinä Tyären viereeni nukkumaan, koska tiskikone on just hänen huoneensa alapuolella. Joo-o, jos eläin olisin, niin olisin joku niistä pakene ensin ja kysele sitten -olennoista. Kuinkahan eläimellinen olen joulun tietämillä?

MTV Memory Lane II

Jahans, jatkanpa toikkarointia muistin mutkikkailla poluilla.

Emmaretan innostamana parit Ace of Baset, olihan se ihan parhainta, mitä Ruotsi ysärin alussa tarjosi. Tän biisin kyllä muistaa ihan jokaista tavua ja iskua myöten. Kun ensin mietin muita bändin biisejä, en heti muistanut. Mutta ku Juutuubia katoin, niin olihan siellä kaikki ihan tuttuja. Ja kaikki oli vuorollaan tehosoitossa MTV:llä.

Kauhean hauskaa on edelleen tanssia Deee Liten, De La Soulin ja Crystal Watersin tahtiin (en löytänyt Deee Litea muuta kuin silmiä särkevän huonona versiona. Harmi, koska minusta se video on hauska). Tanssimaan rupesin julkisesti vasta niin myöhään kuin 15-vuotiaana, mutta sitten ku aloin niin oli kiva ku muisti monia biisejä ja oli helpompi danssata. Nääkin videot on kyllä niin tarkasti tallentuneet päähän, että melkein pelottaa. Jos mulle joskus tulee dementia, muistanko vain nämä? Ainakin tuun sitten ehkä hyvälle tuulelle, jos mulle näitä biisejä näytetään tai soitetaan.

Olin viidennellä ja kuudennella luokalla Roxette-fani, ja varmaan MTV:ltä bongasin Joyriden. Argh, miksi tuo Per Gessle laulaa ton biisin. Hieman on parempi ääni Mariella. Onneksi sentään slovarit vetää Marie. Ei enää kyllä yhtään nappaa tuo Roxette muuta kuin muistelumielessä.

Aloitin tän jo viime viikolla, mutta en jaksanut tehdä pidempää. Jotenki monimutkainen tää bloggerin linkityssysteemi. Annan periksi ja julkaisen nyt. 

Kuulovaurio, muuten mukavaa

Olihan se Gophersien peli taas hauskaa. Ja voittokin tuli kotiin luvuilla 29-12 (muistaakseni). Hienot oli väliaikashow´t, siellä taas bändi jammasi hienosti ja teki muodostelmia. Eikä tarvinnut kiusaantua militaristisesta eetoksesta, kun muodostelmien teemana oli avaruus. Tuli Star Warsia ja Battlestar Galacticaa. En voinut ihan niin täysillä keskittyä show´hun kuin viimeksi, koska piti vahtia Tyärtä ja tämän erityisen vilkasliikkeistä kaveria. Tytöt ei jaksaneet kauheesti peliä katsoa, koska "there isn´t so much game going on", totesi Vivi. Niinpä. Kuljimme sitten stadionilla, ja Tyär ja Vivi ihastelivat ylihintaista Gophers-krääsää.

Ainoa asia, mikä oli kurjaa, oli se kauhea mökä, mikä siellä on. Tietenkin unohdin kaikki kuulosuojaimet kotiin. Orkestesi soittaa sopivan äänekkäästi, mutta kaikki muut musiikit, mainokset ja kuulutukset tulevat ihan järkyttävällä voimakkuudella. Vieläkin on korvat vähän kipeinä. Koetin pidellä tyttöjen korvia, kun sattui eniten, mutta tuskinpa sain estettyä kuulon vaurioitumista. Miksi ne ei voi säädellä sitä äänenvoimakkuutta, kun kaikki muu siellä stadionilla on niin hullun tarkkaa. Juomia ja ruokia ei saa tuoda, ja juoma kuin juoma maksaa vähintään 4,25 dollaria. Ja reput ja muut laukut pitää jättää autoon, tai mun tapauksessa pyörään. Turvallisuutta se on se aistienki turvallisuus!

Viikonloppu hurahti nopsaan, ja sellaisissa fiiliksissä, että on tehty paljon kaikkea. Peli oli lauantaiaamuna, ja sitten päivällä koitin vähän siivoilla. Ei kovin paljon napannut, joten kokkasin lauantain ruokaa ja valmistelin sunnuntain ruoan. Tyär oli leikkimässä kaverin luona. Leikkitreffit onkin aivan jokapäiväinen juttu tällä hetkellä, ihan on mälsää jos joutuu aikuisten kanssa aikaa viettämään.

Sunnuntaiaamuna ajelin aamutunnille joogaan. Ah. Olen aamutreenaaja. Kyllä teki taas hyvää keskittyminen hengittämiseen ja liikeeseen. Ja painava solmu rinnasta aukesi ihan vain hengittämällä, ihmeellistä. Vaikka ei uskoisikaan mihinkään universumivirityksiin, kyllä se vain niin on, että jooga tasapainottaa olemista aika paljon. Vaikka sitä joka päivä ei tekiskään.

Lounasseuraksi saimme sunnuntaina suomalais-amerikkalaiset kaverit. Olipa kiva nähdä, ja pitääpä koittaa nyt pyytää ihmisiä syömään ja muuten sosialiseeraamaan, kun joulun jälkeen voi olla vähän hiljaista sen suhteen. Tai ainakaan Tyären synnytyksen jälkeen en jaksanut mitään ylimääräistä moneen kuukauteen.

Onneksi viikonloppuun mahtui myös sellaista lepopäiväoleilua. Sunnuntaina iltapäivällä mulla loppui aluslanka, ja oli pakko laittaa makaamaan hetkeksi. Sainkin sitten nauttia ensin Tyären LED-kynttilätanssista ja sitten vielä pianokonsertista. Oi, mitä hemmottelua!Viikonloppuna myös nukuimme tosi hyvin koko perhe, ja nukkumaanmenoihin ei liittynyt mitään suurta dramatiikkaa. Jehuu!

Harrastuksia

Meillä oli viime vuonna periaate, että ei oteta harrastuksia, kun uuden kielen ja kulttuuriin opettelemisessa oli ihan tarpeeksi. Sen verran lipsuttiin, että Matti alkoi käydä salibandyssa ja Tyär otti pianotunteja keväällä.

Nyt on toinen ääni kellossa, kun moni asia on jo tuttua. Tyären luokkakaveri harrastaa voimistelua, ja niinpä Tyärkin siitä innostui. Torstaina oli eka tunti. Näytti hauskalta, ja kuulemma olikin hauskaa. Pääsivät valtavalle trampoliinille ja opettelivat kuperkeikkoja etu- ja takaperin. Mulla oli kirja mukana, mutta enpä malttanut lukea, kun se tunnin seuraaminen oli niin hauskaa. Samaan aikaan siellä treenasi edistyneempiä voimistelijoita, ja onhan se mykistävää, millaista kaikkea ihmiskeho pystyy tekemään. Oma kehollinen älyni ei yhtään hiffaa jotain volttia takaperin permannolla. Pökkelö mikä pökkelö.

Tyär haluaisi myös partioon. Sen vähän pitkin hampain hyväksyn, koska ainakin täällä Jenkkilässä järjestönä partio on hyvin homovastainen ja muutenkin mustavalkoinen, ehdoton kööri. Ei tee mieli sellaista kannattaa. No, tuskinpa se lippukuntatasolla kauheasti näkyy, tai pienten lasten partiohääräilyissä, joten annetaan lapsen nyt kokeilla.

Matti harrastaa paitsi salibandya, myös ahkeraa penkkiurheilua. Amerikkalaisen jalkapallon pauloissa on tuo mies ihan täysin. Eilen oli ostanut Vikingsien pelipaidankin. Kunnioitan vihkiytymistä, mulla ei pinna kestä katsoa telkkarista sitä peliä 15 sekunnin pätkissä, ja joka välissä minuuttikaupalla mainoksia. Livenä se on ihan jees, ja huomenna ollaanki menossa katsomaan Golden Gophersien peliä. Odotan tietenki sitä bändiä ja  muuta show'ta kaikkein eniten.

Minä aloitin tällä viikolla äitiysjoogan. Joogaa ei ainakaan Facebookissa saa hehkuttaa, kun se kuulemma ihmisiä ärsyttää. No, sanonpa kuiteski, että hyvältä se tuntui, ja oli koivet kipeenä staattisesta liikkeestä. Tekis mieli mennä joka päivä tunnille. Se ois kuitenki ehkä vähän väärin muuta perhettä kohtaan, ku yks vaan illat pitkät kävis töröttämässä seisovan jumalattaren asennossa ja alaspäin katsovassa koirassa ja soturissa. Koitan kahesti viikossa kuiteski päästä.

MTV memory lane I

Jotta ei kauhea valitus (tai siis kaksi sellaista) jäisi päällimmäiseksi, postaanpa pienen muistojen bulevardin tähän. Olin ysärillä MTV-teini, siis musiikkitelkkarin orja, ja katsoin MTV:tä monta tuntia päivässä noin 11-14-vuotiaana. Seuraavat videot eivät ehkä ole enää suosikkeja, eivätkä välttämättä olleet silloinkaan, mutta näitä sieltä telkkarista vahtasin.

Ekat musavideot ikinä: Peter Gabrielin Sledgehammer, Londonbeatin I´ve been thinking about you (anteeksi surkea videolaatu) ja Pink Floydin Another brick in the wall (enpä löytänyt tuubista sitä piirrettyä videota, missä vasarat marssii ja joku ukko työntää lapsia lihamyllyyn. Oli aika vaikuttava). Biisit on vanhempia kuin ysäriltä, mutta MTV soitti klassikkoja aina välillä.

Peter Gabriel  

London Beat

Madonna ja Michael Jackson olivat vielä tuolloin aika kovassa soitossa MTV:llä. Miihkalin Black or Whiten oon nähnyt varmaan useammin kuin Billie Jeanin, mutta Billie Jean oli soitossa Super Channelilla, jonka ääressä kehittelin musavideoaddiktiotani. Kuka muuten muistaa sen MTV:n Top 20-mainoksen, missä sanottiin "Every Thursday..." ja sit tuli pätkä Madonnan Voguesta "Strike the Pose", ja mainos jatkui "who is hot and who is not"(ja tässä kohtaa näkyi Jim Morrison). Heh. Ai että visuaaliset muistot ei muka kestäis?

Vogue

Billie Jean

George Michael oli mun toivelistalla aina, ku telkun aukasin.

Freedom
Too Funky

Ja vielä Queen, ennen kuin lopetan tähän ja meen nukkumaan. Jatkan Memory Lanella taas pian.

I want to break free
It´s a kind of magic

Anteeksi mainokset videoissa, en jaksanut etsiä mainoksettomia. Postatkaapa omia muistoja Mussiikkitelekusta!

Itkua, parkua ja paskamutsi

On nämä illat kyllä vaikeita meidän perheessä taas vaihteeksi. Isäänsä on tyär tullut siinä, että ennen nukkumaanmenoa alkaa kaikki stressit pyöriä päässä ja uni ei tule. Tyär on vain siinä iässä, että se stressi purkautuu kiukuttelemisena, vinkumisena ja vetkutteluna. Ja se on itseään ruokkiva kehä. Kun muutaman kerran on ollut sellainen kauhea huutoilta, siis sekä vanhempien että lapsen kannalta, niin sitten kaikki olettaa sitä huutoa ja riitaa illalta. Lapsi vetkuttelee ja vanhemmat raivostuu, sama kuvio toistuu. Idylli on kaukana.

Uskon lempeyteen ja rakkauteen, mutta en tosiaankaan tiedä, miten tällaisissa tilanteissa ollaan lempeitä mutta lujia. En se huutaminen ja uhkailu näissä tilanteissa minusta mitenkään hauskaa ole, ja ymmärrän kyllä ihan täysin, mistä se tyären vinkuminen ja kiukuttelu kumpuaa (on tässä taas monta isoa muutosta tullut, yksin nukkumaanmeno, koulun alku ja palaaminen Amerikkaan). Mutta kun nukkumaan on illalla mentävä, jotta aamut ei olisi yhtä tervaa ja samanlaista stressitilannetta.  Meillä on rutiini, luetaan ja jutellaan ja sylitellään ennen kuin koittaa nukkumisen aika, mutta siitä se show yleensä alkaa. Tai siis merkkejä on ilmassa jo rutiinien aikana. Ei kuitenkaan voi tuntikausia sylitellä, vaikka varmaan pitäisi että ei olisi eikä tulisi stressiä. Mutta kuinka moni vanhempi on valmis seisomaan lapsen sängyn vieressä ja silittämään lasta joka ilta klo 21-23? Varman monikin, mutta olen tehnyt sitä melkein seitsämän vuotta ja tulevan vauvankaan takia musta ei ole siihen enää.

Uhkailu, kiristys ja lahjonta on vääriä ja kamalia kasvatusmetodeja, ja kun sille tielle on lähtenyt, on vaikea palata. Ja se kaikki lentää päin pläsiä sitten murrosiän aikana, kun teini käyttää samoja metodeja vanhempiinsa. Ainakin itse muistan käyttäneeni. Jos joku tietää, miten muuten kuin varoittamalla, laskemalla kolmeen ja jonkin edun lopulta poistamalla saa vetkuttelevan lapsen tekemään jotain, mitä on tehtävä (siis  esimerkiksi nukkumaan, vessaan, syömään kohtuullisessa ajassa), kertokoon minulle. Paskamutsi haluais muuttua vähemmän paskaksi. Ja sitten ei tarvi lässyttää, että oothan ihan hyvä mutsi. Joo olen joissakin asioissa, mutta tässä en.

Talosokeus

Olen varmaan niin tottunut asuinalueemme kauniisiin, vanhoihin taloihin, että en kiinnitä niihin enää kovin paljon huomiota. Olen talosokea. Kaikki on niin tuttua, että en muista ihastella näitä ainutkertaisia katuja, joilla jokainen talo on erilainen. 

Varsinkin tämä nykyinen asuintalo jotenkin herättää vastustusta, tai siis en oikein osaa arvostaa sitä. Se on kaunis ja mun tyylinen, korkeat huoneet ja hieno sisustus, mutta jotenki en tunne sellaista intohimoa sitä kohtaan kuin tunsin edellistä taloa kohtaan. Tässäkin on ihanasti narisevat lattiat ja kivat, korkeat ikkunat, mutta mä vain haikailen edelliseen. Kai se on paitsi turtumista (miten kauneuteen voi turtua?), mutta myös väsymistä jatkuvaan muuttamiseen ja liikekannalla oloon. Uusi talo vain rassaa, kun emme millään tunnu saavan tavaroita paikalleen täällä. Säilytystiloja ei juurikaan ole, ja tunnetusti meillä on paljon kaikkea tavaraa piirustuksista luistimiin (enkä siis itse ole mikään vaate- tai kenkähamstraaja, vaan kaikkea paperia ja pientä tilpehööriä vain kertyy helposti).

Tiedän, että tää tila menee ohi, ja varmaan keväällä jätän haikeat hyvästit tällekin talolle. Ja olihan mulla pientä asettumiskitkaa siellä edellisessäkin talossa, en vain halua muistaa sitä. Samaan aikaan katselen täällä myytävänä olevia taloja ja mietin, millaista niissä olisi asua. Yksi vanha, suuri ja huonokuntoinen talo etenkin vetää puoleensa, mikä on tyhmää, koska en osaa remontoida enkä ees suunnitella mitään remonttia. Niin että kokoo ittes, Puppe, ja koita tykätä siitä, mitä sulla on. Mahdollisuus asua ainakin kolmessa erilaisessa talossa, jollaisiin sulla ei koskaan itse taatusti ole varaa. Tällainen tsäännssi tulee vastaan taatusti vain kerran elämässä!

Koulujuttua

Kuuden päivän rautaisella kokemuksella olen jo valmis raportoimaan minnesotalaisesta koulusta Korskeaa! 

Meidän lähikoulussa on se aivan mahtavaa, että päivä alkaa vasta kello 9.40. Siis saa nukkua aamulla, eikä tarvi herättää lasta ennen sianpieremää. On toki kouluja, jotka alkaa jo 7.30, muun muassa seuraavaksi lähin koulu, mutta toivottavasti ei tarvi sellaiseen koskaan mennä. Koulut saa kai päättää, monelta aloitetaan, kunhan tietyn pituinen koulupäivä pidetään. Suomessa voisi kyllä aloittaa aina aikaisintaan klo 9, koska ne kasin aamut on jotain ihan hirveää talvella.

Koulussa ekaluokkalaisilla ei ole koulukirjoja, vaan tehdään monisteita ja luetaan luokassa olevia kirjoja. On kiva, kun ei tarvi raahata kirjoja edestakaisin, vaikka kyllä mulle aikoinaan oma aapinen oli kova sana. Läksyt tulevat kotiin kansiossa, ja ohut kansio kulkee repussa mukana. Myös vihko on aina mukana, ja siihen opettaja liimaa joka päivä viestin. Viestissä kerrotaan, mitä koulussa on meneillään, ja vihkoon saa vanhemmat raapustella viestejä opettajalle. Se on siis vanhanajan koti-kouluvihko.

Lounaan saa itse viedä kouluun, tai syödä koulussa tarjottavan ruoan, joka tosin on maksullista. Jotain kolme dollaria kerta. Kasvisruokaa ei ole joka päivä tarjolla, joten meidän pitää viedä aina lihapäivinä se lounas mukana. Ruoka on listojen perusteella ihan hyvää, ei siis pelkkiä ranskalaisia ja hampurilaisia ja pizzaa. Raneja ei taida olla ollenkaan ainakaan tässä kuussa. No, pizzaa on kahdesti syyskuussa. Koulussa saa ilmaisen aamupalan, mikä on tosi kivaa. Se on ihan hyvä aamupala, hedelmää ja jugurttia tai jotain leipää sekä maitoa. Mukavan pehmeä aloitus päivälle, kun luokassa syödään eväät ennen opetuksen alkua.

Lapset ei kulje yksin tai keskenään kouluun, vaan joku aina on viemässä tai hakemassa. Se on yleinen tapa, varmaan nousisi haloo jos laittaisin Tyären menemään yksin. Tyär kyllä haluaisi, mutta kun maan tapa on tämä niin minkäs teet. Keltaiset koulubussit on jo tuttu näky siinä koulun luona, niillä tullaan vähän kauempaa. Oon tosi iloinen, että meidän ei tarvi mennä bussilla, ois siinä paljon enemmän stressiä ja hoppua aamuissa.

Koulun henkilökunta on tosi avointa ja iloista. Rehtori on tosi näkyvä hahmo, on aamulla ovella ottamassa vastaan lapsia ja juttelemassa vanhempien kanssa illalla. Tyären hakeminen on aina mukavaa, kun kaikki tervehtii iloisesti ja joskus jutteleeki. Aamulla tietenki on enemmän härdelliä mutta on silloinkin monella aikaa pari sanaa vaihtaa. 

Koko laitos on tietenkin paljon isompi kuin viime vuoden päiväkoti, mutta kouluksi pieni, kun on vain luokat eskarista vitoseen. Oikein toimiva kokonaisuus, vaikka rakennus on vanha ja tosiaan sitä ilmastointia ei ole. Tykkään! 

Amerikkalaisia hommia

Onpa tullut tehtyä amerikkalaisia juttuja tässä viime aikoina. Ruokapöydässä on ollut mac and cheeseä ja root beeriä, ja lounaaksi Tyärelle olen tehnyt eväsleivät kouluun, maapähkinävoita olisin laittanut, mutta kouluun ei saa sitä laittaa allergioiden takia.

Lauantaina kävimme baseball-ottelussa. Saint Paul Saintsit pelasivat tuossa lähistadionilla Sioux Cityä vastaan. En mä sitä peliä kauheesti seurannut, mutta sisävuorojen väliset show´t olivat kyllä hauskoja. Siis tuhat kertaa hauskempia kuin esimerkiksi kaupungin ykkösjoukkueen Twinsin pelissä (missä ei ollut mitään ohjelmaa). Oli vesi-ilmapallojen nappaamiskilpailua, painia sumopuvuissa, musiikkia ja "karaoke with a real Japanese guy" (ilmeisesti joku varakas japanilainen, joka sponssaa joukkuetta ja käy aina laulamassa peleissä. Tällä kertaa kajahti Stand By Me, ja koko stadion lauloi mukana). Niin ja oli siellä se oikea urkurikin, joka soitteli niitä kannustusmusiikkeja. Saintsin maskotti on elävä sika, joka tuotiin kentälle aina vaihdon aikaan aina erilaisessa kaulurissa tai jossain muussa valjasviritelmässä. Sika oli koulutettu seuraamaan vihreää tuttipulloa, jota se sitten sai nassuttaa, kun oli pikku matkan kävellyt. Hyvinvoivalta se sika näytti, ja hyvin hoidetulta, vaikka vähän olin peloissani, että millaiseen rääkkiin tämä Kim Lardashian joutuu. Sian lisäksi yleisön joukossa kulki viisi viihdyttäjää, jotka huudatti yleisöä. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, täällä on tuo tunnelman nostattaminen aika hyvin hanskassa.

Eilen käytiin State Fairissa toisen kerran. State Fair on sellainen kaksi viikkoa kestävä messutapahtuma, jossa on vaikka sun mitä ohjelmaa. Kaksi tivolia, seikkailupuisto, erilaisia halleja muun muassa käsityöyrittäjille, taiteilijoille, maataloustuottajille ja tsiljoonalle eri ravintolalle. Alue on todella massiivinen, sen ympäri jos kävelee niin varmasti reilusti yli tunti menee. Alue on aivan täynnä ihmisiä koko ajan, ja lisäksi siellä on isot eläinnäyttelyt ja -kilpailut (siis kaikkea pupuista lehmiin). Miracle of Birth Centerissä saa paijata vastasyntyneitä eläimiä ja nähdä maatilan eläinten synnytyksiä (E olisi nähnyt lehmän synnytyksen, mutta ei kiinnostanut, koska ei halua nähdä verta eikä sitä, kun vasikka vedetään ulos.) Eläinparat, ei ole rauhallisin synnytystilanne.

State Fairin tavaramerkki on mahdollisimman rasvaiset ruoat. Uppopaistettua suklaapekonia, uppopaistettuja hodareita ja uppopaistettuja suolakurkkuja oli tarjolla lukuisten muiden rasvakönttien lisäksi. Söimme ranskalaisia ja paistettua juustoa. Rasvaklöntti mahassa kesti aika pitkään. Ei tehnyt enää mieli uppopaistettua suklaapatukkaa jälkiruoaksi. Mutta ihan tavalliset paahdetut maissintähkät söimme, ja ne oli kyllä tosi hyviä. Tuoreita ja makeita.

Ihmispaljous State Fairissa on kyllä jotain käsittämätöntä, ja se alkaa kyllä muutaman tunnin kulkemisen jälkeen rassata. Kaikkialla on valtavat jonot: Tyären kanssa jonotettiin tunti trampoliiniin, jossa sai hyppiä sen 1,5 minuuttia. Jotkut kuulemma ottaa lomaa koko State Fairin ajaksi ja käy siellä joka päivä. Huh huh. Mulle riittää kyllä yksi tai korkeintaan kaksi käyntiä.

Amerikkalainen päivä se oli tämäkin. Olimme vapaalla, koska oli Labor Day. Ihan kiva, kun oli sillä tavalla pehmeä lasku kouluun, että viime viikolla tuli vain kolme koulupäivää ja ensi viikolla tulee neljä. Jännästi toiveet toteutuu; olin paljon ajatellut, että ei pitäisi olla alusta asti täysiä päiviä ja viikkoja.

Nyt vetäydyn amerikkalaiseen kellariin family roomiin tölläämään Gilmoren tyttöjä. Later!

Kotoa kotiin

Kävimme eilen meksikolaisessa ravintolassa syömässä. Kun kävelin ravintolasta ulos, oli pimeää ja lämmintä ja totesin, että ihan kuin ulkomailla olisi. Nauratti: enhän mä ole ulkomailla, vaan kotona. Sitten muistin, että periaatteessa olen ulkomailla, vieras vieraassa maassa. Kodilta tämä enemmän tuntuu, varsinkin, kun meillä on taas melkein vuodeksi oma tukikohta, joka pian alkanee tuntua kodilta.

Palasimme kotoa kotiin. Kai Suomi jokin henkinen koti on, omankieliset ihmiset on siellä ja ne, jotka oon tuntenut aina ja joille ei tarvi selittää kauheena. Mutta kotoisalta tää asuinalue ja kaupunki täällä kaukana tuntuivat, vain vähän tarvitsi itselle muistutella, että miten pääsee mihinkin ajelemaan ja mistä löytää mitäkin. Tunnemme täällä niin mukavia ja ystävällisiä ihmisiä, että heidänkin takia oli tosi helppo taas asettua. Saimme esmes viikonlopuksi kavereiden talon käyttöön, kun ei vielä päästy heti muuttamaan tähän uuteen taloomme. Ja kaikki tutut on vaikuttaneet vilpittömästi iloisilta, kun me ollaan tultu takaisin.

Matka meni hyvin. Palasin tyären kanssa kaksin, ja joka kerran hänen kanssaan matkustaessani jaksan ihailla, kuinka reipas matkalainen hän on. Äitinsä jaksaa paljon heikommin ja sitten turhaan rähjää ja stressaa. Noh, osasin sentään pyytää anteeksi lentokenttästressin aiheuttamaa räjähdysalttiuttani. Lentäminen on kätevää, mutta vaikkapa junaan verrattuna tuhat kertaa rasittavampaa.

Jet lag eli aikaeroväsymys oli taas aika paha. Viikko siitä meni toipua. Yöllä ei uni tullut sitten millään, päivällä väsytti ja ärsytti. No, nyt se on taas voitettu. Nostan hattua niille, jotka jatkuvasti suhaavat mannerten välillä ja pysyvät täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ylipäätään elossa.

Tyär aloitti koulun tällä viikolla. Kauhea helle oli, 38 astetta lämmintä ja ihan järkyttävä kosteus. Uuh. Kolme päivää ne kävivät koulua ilmastoimattomissa tiloissa, perjantai ja torstai sitten peruttiin kaikista kouluista, joissa ei ole ilmastointia. Mukavaa siellä koulussa oli kuulemma ollut. Opettaja on järjestyksen ihminen, mutta mukava. Aika hurjalta tuntuu pistää 6-vuotias täysipäiväisesti kouluun, mutta onneksi ei ole kauheita läksy- ja muita paineita heti aluksi.

Talo on ihan kiva, ja alkaa tuntua kivemmalta, kun saamme tavarat paikoilleen. Meillä on täällä talossa taas hoitokissa. Muumikissa on asettunut taloksi ihan hyvin ilman yömouruamisia, talon kissa Strada ei tykkää tilanteesta ollenkaan. Hän päättikin palata vanhaan kotiinsa lähikadulle. Hain Stradan kotiin tänään, mutta pakko se oli taas päästää ulkoilemaan. Varmana palaa taas toiseen kotiin, ei ollut yhtään iloinen Muumista edelleenkään. Kauhea numero noilla uroksilla reviireistä, pff!

Uh, yllättäen amerikkalaiset sängyt on joskus vähän kovia, ja saan lonkkani niissä kipeiksi. Siksi valvon ja illalalla väsyn. Siksi nyt nukkumaan taas siihen asti, kun herään jomotukseen. Ensi viikolla petariostoksille, mars.

Suomi pikakelauksella

Kaksi kuukautta Suomessa, eikä yhtään päivitystä. Soo, soo!

Aluksi oli Köpis. Mun työmatka, ja Matin myös. Onneksi E pääsi kuitenki Legolandiin Billundiin kahtena päivänä, kun minä istuin konferenssissa. Ehdittiin vähän kävellä Köpiksessä. Kaikkihan tietää, että se on aivan ihana ja kaunis kaupunki, ne värikkäät talot ja pyöräilijät ja kanavat ja iloiset ihmiset. On se ihan oikeesti. Ihan teki mieli muuttaa sinne, niin vahvasti se koko paikka lumosi meidät. Iloisin pohjoismaa. Kuvia ei tietenkään ole, kamera unohtui aina hostellille. Joka muuten oli Cabinn, huoneet pienet kuin ruotsinlaivalla, mutta hiljaiset ja siistit. Ja aamupala hyvä.

Lensimme pohjoiseen merenrantakaupunkiin (Norwegianilla, en voi suositella, aina hirveetä sählinkiä se pääsy koneeseen ja matkatavarat jii än ee). Olimme siellä vuorovedolla töissä kirjaston tutkijanhuoneessa, ja onhan se aivan mahtava kirjasto! Työ ei tosin mulla edennyt suunnitellusti, koska olen aina pohjoisessa niin poissa työskentelymoodista. Koko kaupunki näyttäytyi nostalgianhohtoisena, ja onhan se ihan oikeastikin mainio kesäkaupunki. Ihana oli nähdä sukulaisia, vaikka kaikkia en kerennyt lopulta nähdä. Mahtavaa on sekin, että ne muutamat vanhat ystävät on siellä ja pääsee jaappaamaan. Ah. Sielunhoitoa kotikaupungissa.

Mökeillä onneksi saatiin myös olla. On ne vain sellaisia sisäisen rauhan tyyssijoja. Vaikka Savossa kyllä nautittiin siitä vilinästä, kun pihamaalla huiteli pikkuserkuksia yli kymmenen. Mutta se sitä rauhaa tuokin, että on iloisia lapsia ympärillä. Ja niitä vanhoja tuttuja aikuisia. Ja se maisema, jota ei voi liikaa valokuvata. Lapin mökillä oli se ikuinen honkien humina, parhain sauna ja öinen hiljaisuus. Se sama siellä odottaa, käymmepä välillä kuinka kaukana tahansa.

Onni oli päästä myös oikeaan pohjoiseen, Nuorgamiin asti. Hieno viikonloppureissu. Käytiin sekä tunturilla että Norjassa. Kaunista, niin kaunista. Jäämeren ranta oli jotain aivan surrealistista, niin paljon aarteita ja meren silittämää ja hylkäämää tavaraa. Meillä oli hauskaa, virkistävää seuraa ennen kaikkea, niin Nuorgamissa kuin Ivalossakin! Myös uskomaton hillapaikka löytyi, samasta paikasta löysin myös mustikoita. Ja sinne oli tulossa puolukoita. Taivaallista, toivottavasti joku käy poimimassa.

Helsingissä oltiin pari viimeistä viikkoa. E:n kavereita nähtiin paljon, joitain omiani ehdin myös näkemään. Sikko tuli ystävällisesti viikoksi meille, mun piti olla töissä mut vähän ehdittiin olemaanki. Niin, "meille". Ystävien luona oltiin, oli kyllä hienoa kun saatiin asunto käyttöön (myös kesäkuussa, kun käytiin viikonloppu). Kiitollinen olen. Ja Helsinki on niin hieno. Kaunis ja tuttu, vaikka edelleen eksyn Stockmannilla.

Nyt ollaan kolmisen viikkoa oltu taas täällä Ameriikassa, mutta siitä sitten lisää toisessa postauksessa.

Finskifiilistelyä

Tässähän alkaa matkakuume kohota. Kuusi päivää, ja olemme matkalla Köpikseen. Alle kaksi viikkoa, niin olemme Suomessa. Huihui.

Täällä on hurjan kivaa, mutta hurjan kivaa on päästä käymään Suomessakin. Ihanaa, kun ei tarvi hakea sanoja kauheena. Ihanaa, kun voi ilmasta itseään just sillain, miten tarkoittaa eikä vähän sinne päin. Kun jauhot ja sokeri on vähän karheempia, munlaiseen leipomiseen sopivampia, ja kaupassa hinnat on järkevästi kiloissa eikä paunoissa tai unsseissa.

Odotan, että saan nähdä ystäviä. Ja että pohjoisessa merikaupungissa pääsen Prismaan katteleen ihmisiä (Euromarketissa kyllä näki ennen paremmin, mutta kun menivät lopettaan sen). Odotan, että Elsa näkee omia ystäviään. Sukua ja perhettä on mahtavaa nähdä, vaikka Skypelinjat onkin laulaneet aika ahkerasti koko vuoden ajan.

Mulla on ikävä Suomen junia ja Helsingin metroa. Vaikka kanssamatkustajat voi olla vähän umpimielisiä ja hymyttömiä, ihanaa noissa kulkuvälineissä on matkustaa.

Koska olen ruoka-addikti, hekumoin kaikilla Suomi-herkuilla ihan hirveenä. Ruisleipä on ehkä kliseisin kaipuun kohde, mutta kyllä sitä kuulkaa alkaa tarvita, kun tarjolla on vain hiivaleipää ja paahtista ja muuta vaaleeta leipää. Saan kiksejä ajatuksesta, että mistä tahansa Siwasta voin halutessani ostaa karjalanpiirakoita. Ja Juhlatuuttia aion syyä heti, kun mahdollisuus tulee vastaan. Ja suomalaisia mustikoita ja pakastepuolukoita ja mansikoita. Njam njam!

Sielupaikat hoitaa sitten Suomessa sielua. Siis nuo suvun ja perheenjäsenten järvenrantapaikat. Ah. Jos keretään, käydään pikku mutkat myös lännessä ja idässä uusien tuttavuuksien luona. Junalla tietenkin.

Haluaisin vain lomailla Suomessa, mutta kyllä töissä pitää olla suurin osa kesästä. Oon pitänyt lomaa kevään aikana sen verran, että kesälle ei kauheena säästynyt. Ja ennen matkaa on aivopiertävä konferenssiesitys ja opponointi. Niin ja pakatakin pitää, tauhkaa on kuin pipoa. Uuh. Finskifiilistely auttaa jaksamaan!

Ei tekosyitä

No niin. Taasen olen ollut päivittämättä, vaikka on kyllä tapahtunut yhtä ja toista. Väsymys kaataa sänkyyn aika aikaisin illalla, ja samainen väsymys estää aivoa toimimasta niin, että saisi jotain järkevää aikaan. Lisäksi palasin Facebookiin, ja liikaa tulee plärättyä sitä sellaisina aikoina, kun voisi ihan hyvin kirjoittaa.

Meidän Elsa on nyt valmistunut eskarista. Koetin ottaa suuresta hetkestä kuvia, mutta sössin kameran asetukset niin, että eipä tullut kuvia eikä videota. Argh. No, hieno oli kevätjuhla ja oli hauskaa, kun lapset olivat pukeutuneet sellaisiin amerikkalaisiin kaapuihin ja neliöhattuihin, mitä me finskit olemme amerikkalaisissa tv-sarjoissa tottuneet näkemään. Elsa sai ruusun ja todistuksen. Ruusu on kuivumassa ja todistus kehystettynä. Jotain muistoja jää.

On vähän hassua lähettää noin pieni kouluun sitten syksyllä, mutta kun systeemi on täällä sellainen, niin mennään sen mukaan. Elsalla on samanikäinen kaveri Vivian, joka menee samalle luokalle kuin Elsa ensi vuonna. Ei ole sitten ihan uudet naamat siellä luokassa taas vastassa. Koulu on kiva ja pieni, siellä on luokkia vain vitoseen eli suomen neloseen asti. Uskon, että Elsa on ihan hyvässä ympäristössä.

Kävimme tässä päivitystauolla pienen kahden yön reissun Pohjois-Minnesotassa Duluthissa. Matin mahtis serkku tuli meidän kanssa - omalla porukalla ei ehkä olisi tullut lähdettyä. Yövyimme Duluthin ulkopuolella pienessä majatalossa, jossa oli mökkimäiset huoneet. Koko sisustus oli toteutettu koivurangoista sahaamalla, siis sängynpäädyistä pyyhekoukkuihin. Ihan hauska ratkaisu. Saimme aamupalan huoneeseen. Pannukakkuja uskonnollisella viestillä (niihin oli paistamisvaiheessa kirjoitettu, että God loves you), ja munakasta. Oli tosi hyvää. Majatalo oli aivan komean Lake Superiorin rannalla, mutta en ilennyt mennä uimaan, koska lämpötila oli noin seitsemän astetta ja tuuli hyvin navakka.

Kävimme lauantaina Split Rock -majakalla, joka on komealla paikalla Lake Superiorin jylhällä kalliolla. Superior on aika raisu järvi, sinne on alus jos toinenkin uponnut, kun Superiorilla on aikojen saatossa myrskynnyt. Majakka päätettiin rakentaa vuonna 1905 erään erityisen pahan myrskyn jälkeen, kun useita laivoja oli uponnut ja ajanut karille. Majakka oli tosi hieno, ja majakanvartijan talokin (siis yksi niistä - muissa oli ilmeisesti asukkaat) oli kauniisti entisöity. Siellä yksi oppaista paistoi pikkuleipiä puuhellan uunissa ja toinen soitti vanhoja levyjä. Ihanan eläväistä.

Majakalta suuntasimme Finlandiin, koska pitäähän kotimaassa käydä. Tähän Finlandiin mahtuu kourallinen asukkaita, parit baarit, huoltoasema ja osuuskuntakauppa. Kaupassa oli ihan kaikkea ruoasta auton varaosiin. Kävimme lounaalla ja vielä kiinni olevaa perinnepihaa katsomassa. Pizza oli hyvää, kuten Suomessa yleensä, ja perinnepihan hirsitalo kaunis. John Petäjä oli sen rakentanut, ja mietin, olisikohan ollut kaukaista sukua meikäläiselle.

Finlandin jälkeen ajoimme muutaman tunnin pienelle järvelle, jolla on Matin nimi. Järven rannalla oli sinivalkoinen talo, jonka asukkaat eivät valitettavasti olleet kotona. Ovessa luki tervetuloa ja huomasi, että Suomi-intoilijoita siellä asustaa. Jätimme lapun porstuaan. Matti kävi kahlaamassa nimikkojärvessään. Minä jätin väliin, koska kylmä.

Sunnuntaina katselimme vielä Duluthia. Kävimme tsekkaamassa satama-alueen, josta isotkin laivat lipuvat paikalle nostosillan alta. Siellä oli ihan komeaa ja hieno museokin siinä nostosillan kupeessa. Museossa kerrottiin laivaelämästä Superiorilla ja niistä monista haaksirikoista, joita järvellä on sattunut. Kävelimme sen jälkeen akvaarioon, missä oli esillä niin paikallista faunaa kuin eksoottisempaakin vesielikkoa. Saukot olivat tietenkin parhaita. Niin ja se mustekala, joka kuljetteli amerikkalaista jalkapalloaan ja vaihtoi väriä ympäristönsä mukaan.

Palasimme sunnuntaina Minneapolisiin, ja eriomainen matkaseuramme Amerikan-matkaajaserkku lähti maanantaina kohti uusia seikkailuja. Toivomme häntä kylään ensi vuonnakin, jotta tulee käytyä näissä lähi- ja ehkä kauemmissakin kohteissa.

Viime viikon olin kiinni töissä, kun deadline kolkutteli viikonloppuna. Ei ole ehtinyt ja jaksanut muuta tehdä. Metro-boulot-dodo, sanois fransmanni.

Pitkä pätkä

Oho, hurahti tässä taas yli viikko ilman päivittämistä. Oon iltaisin ollut tosi väsynyt, ja kun sen yhdistää Elsan nukahtamisvaikeuksiin, sekoitus on blogin kannalta fataali. Oon muutenki ollut ihan levällään koko ihiminen, kotityöt jää tekemättä ja sotkuisuus lisääntyy. En mää tiiä missä mää oon. En ainakaan just tässä ja nyt.

Me päästiin viikko sitten maalle, kun Lucy ja Ellie pyysivät meitä farmilleen Wisconsiniin. Tai siis mökki se on, mutta ympärillä peltoa ja metsää, joten farmiksi ne sitä sanovat. Cabin eli mökki on sitten erikseen. Mökissä oli katto vuotanut ja sähkölämmitys ei toiminut (takkaa ei mökeissä ollut), mutta hyvin me siellä viihdyttiin. Ihanaa oli kävellä maissipelloilla ja metsässä, kuunnella lintujen konserttia ja nauttia kohinattomasta äänimaisemasta. Ah. Bongattiin peuroja ja kotkia. Majaviakin on kuulemma asustanut tiluksien läpi virtaavan puron varrella, mutta maanviljelijät olivat räjäyttäneet padot, joten eipä lituskahäntiä näkynyt. Kävimme myös katselemassa hienoja maisemia Nelsonin kaupungissa ja hirveän hyvällä lounaalla samaisessa paikassa. Löydettiin myös paikka, missä Laura Ingalls on lapsena asunut. Siis se tyyppi, joka on kirjoittanut Pieni talo suuressa metsässä ja Pieni talo preerialla. Pieni mökki siellä oli, hyvin hutera ja takkakin ulkoseinällä, eli kylmä on Lauralla varmasti ollut. Mutta ympärillä oli kaunista ja rauhaisaa. Ihan into tuli, että luen kirjat uudestaan, koska luin ne viimeksi 10-vuotiaana.

Ois mulla kuviaki farmilta, mutta tää pölijä bloggeri ei anna mun ladata niitä tänne. Buu.

Täällä kotona on tapahtunut sellaista, että Elsa veti kaksi hammasta pois itse tällä viikolla. Reipas lapsi. Ne oli tosi löysällä pitkään, ja viimein löytyi rohkeus kiskaista hampaat pois. Nyt meillä on tyypillinen 6-vuotias harvahammas. Ihana.

Kävimme perjantaina baseballia katsomassa. Se on ihan mukavaa, vaikka aika hidasta, kun vaakatasossa syötettävään palloon tulee harvoin osumia ja siten juoksutki on hyvin harvassa. Yllättävän ei-atleettisia oli ne pelaajat. Taitaaki olla enemmän hermopeli kuin varsinaista urheilua koko laji. Kokeilin baseballia pehmeällä pallolla ennen peliä Matin työpaikan puistonyyttäreillä. Hauskaa! Pelkään pesistä, mutta baseballissa vois ainakin siellä kentällä seisoa ja yrittää saaha pallon kiinni.

Äitienpäivä oli kyllä mukava. Sain nukkua pitkään, ja unta riittikin yhdeksään asti. Mut vietiin Cupcakeen brunssille, vähänkö oli hyvää se. Lahjaksi sain kaksi levyllistä Feistia, johon ihastuin viime kesänä Flow'ssa. Mahtis nainen. Vietin päivän raapien pihaa haravalla, ja uimaankin kerkesimme Elsan kanssa. Nyt väsyttää. Siispä Riikan tarhaevästehtaan kautta nukkumaan.

Valpurinpäivä

Pitäähän se vapun kunniaksi tehdä pieni merkintä. Toivon, että te kaikki siellä keskiviikkoista vapaapäivää viettäissänne syötte munkkeja (joidenkin mielestä muncceja), juotte simaa ja muistatte pitää sitä ylppärilakkia päässä. Töräyttelette vappupilliin ja saatte perunasalaatista yliannostuksen. Ja tietenkin ulkoilette vaikka sää olisi minkälainen. Perinteisestihän se on ihan kamala ja kylymä.

Täällä ei ole hajuakaan vapusta. Ihmiset remeltää vappumaisesti St. Patrickin päivänä, eli vastaavia serpentiinifestejä on täälläkin. Ilma on tänään kyllä kuin Suomessa vappuna, eli vettä sataa armottomasti ja tuuli on jäätävä.

Pidän yo-lakkia päässä ja vappulaseja naamalla, koska vappu on kerran vuodessa vaan! (Jostain syystä ajattelin huhtikuussa monta kertaa, että vois tänä vappuna mennä Suomenlinnaan piknikille. Missähän hämärän rajamailla mun tajunta tallustaa?)

Kevätjumalat karkeloi

Aaah, tämä viikonloppu on viimein saatu viettää säässä, jonka pitäisi täällä olla yleinen huhtikuussa. Lämpöä on ollut yli 20 ja lumet on sulaneet vihdoin ja viimein. Linnut uskaltavat taas laulaa, puut kukkivat ja jotain hentoa vihreää nousee joka paikasta. Tätä oletin sään olevan jo noin kuukausi sitten, ja natiivitkin on sanoneet, että kevään pitäisi olla jo pitkällä tässä vaiheessa.

Olemme siis nauttineet tästä lämmöstä täysin siemauksin (ensi viikolle on taas luvattu noin kymmentä lämpöastetta). Perjantaina Elsa oli leikkitreffeillään tuntikausia pihalla. Lauantaina syötiin ensimmäistä kertaa pihalla lounasta, olikin muuten eka kerta koko täälläoloaikana. Vietimme ison osan päivästä ulkona, mikä on aivan taivaallista pitkän kylmän kauden jälkeen. Illalla Elsa ajoi pyörällä kiekkaa Vivin ja Edisonin kanssa, ja tuli siinä meillä äideilläkin 1,5 mailia käveltyä. Kaikkialla näki ihmisiä ulkona. Se on radikaali muutos talveen verrattuna, jolloin missään ei ollut ketään, ja pihat uinuivat hangen alla. Grillit kihisivät ja musiikki soi melkein joka pihassa. Elsa bongasi ilmalla täytettävän altaan ja oli pudota polvilleen ihastuksesta. Ois kuulemma ihan pakko saada, ja jos sais, siellä vietettäisiin yötkin.

Tänään pidimme kauniissa säässä Gerbillyn hautajaiset. Matti askarteli hienon laatikon paperipussista, ja laitoimme siihen kukkia ostamastamme hautajaiskimpusta. Haudan kaivoin eilen. Vieraina oli Vivi ja Edison, jotka Elsan kanssa täyttivät haudan. Kimpun lisäksi hauta sai istutettavan kukan ja eilen maalaamamme kiven. Hautajaisruoaksi oli jäätelöä, pihalla tietenkin. Kyllä tuntui vähän helpottavan Elsaa nuo hautajaiset. Laittoi Gerbillyn arkkuun ruokaa mukaan "kun ne siellä muinaisessa Egyptissäkin laittoi vainajille ruokaa". Upuli.

Tavanomaiset skypettelytkin tänään tietenkin hoidettiin.Niin ja uimaan päästiin taas kerran varmaan kolmen viikon tauon jälkeen. Elsa ui jo aika hyvin, mutta yksin ei vielä altaaseen voi päästää. Elsahan on sukeltanut hyvin jo tosi pitkään.

Hirveän hyvä viikonloppu kaiken kaikkiaan!

Lepää rauhassa Gerbilly

Huoh. Kuolema kävi meidän perheessä ekan kerran tänään. Rakas rapistelijamme, rento yläfemmaaja Gerbilly Speedy Rocket kuoli tänään. Löysimme sen omasta kuutiostaan illalla, kun tulimme kotiin Elsan leikkitreffeiltä.

Oli tämä vähän odotettavissa, mutta kyllä se silti järkyttää. Eilen aamulla huomasin, että Gerbiilillä henki kulkee hurjan raskaasti ja silmät on muurautuneet umpeen. Tilanne ei ollut muuttunut miksikään tähän päivään tultaessa, joten vein gerbiilin eläinlääkärille. Hampaat olivat kasvaneet liian pitkiksi, joten ne leikattiin lyhyemmiksi. Antibiootteja ja särkylääkettä silmätulehdukseen tuli kahden viikon kuuri. Huojennuin, kun homma oli hoidettavissa ja arvelin, että kuolema jättää sittenkin tulematta.

Kerkesin tietenkin jo Elsalle sanoa, että Gerbilly paranee, koska itsekin siihen uskoin lujasti. Hieman sitten järkyttävää  tulla kotiin ja löytää eläinystävän pieni kylmennyt ruumis, joka piti vielä kaivaa talouspaperirullan sisältä. Sinne oli raukka ryöminyt kuolemaan. Elsa kauhistui kovasti kuolleen hurjaa, vierasta ulkomuotoa ja oli aika shokissa. On varmaan vielä monta päivää.

Yllättävän kuoleman edessä sitä huomaa äitinä suhtautuvansa kuolemaan siten kuin siihen on lapsena oppinut suhtautumaan. Selkäytimestä tulee nämä peruslohdutukset, että gerbiili on nyt gerbiilien taivaassa, ei ole enää kipuja ja saa kaivaa niin pitkiä tunneleita kuin ikinä haluaa eikä tule seinä vastaan. Sitä huomaakin uskovansa henkeen, "se näyttää oudolta, koska sen henki ei ole enää ruumiissa". Sellainen päälleliimattu rationaalisuus karisee pois ja vähän äkkiä. Äitiys on kyllä siksikin ihanaa, kun viimeistään tuollaisen leikki-ikäisen kanssa pitää miettiä nämä omat maailmanselityksensä läpi.

Hautajaiset pidetään sunnuntaina. Onneksi on tuo maa jo sulanut, niin saadaan jyrsijä multiin. Elsa haluaisi kutsua vieraita, olen itse vähän kahden vaiheilla. Mutta jos se on kaverin kanssa helpompaa, miksikäs ei.

Laittaisin kuvan tähän, mutta eipä tuo nyt onnistu. Koitetaan huomenna.

Edit. Eipä onnistu vieläkään kuvan laittaminen. Pöhölö Blogger!

www.fi/elsannukkumisaikataika

Meän tyär kyllä halutessaan tekee vaikka mitä itse. Eilen syntyi pahvilaatikosta "Elsa nukumisaikataika" -kone, johon ilmestyi tekstiä ihan omin pikku kätösin. Takana lukee, että kone "voi yllätä", pohjalta löytyy "sisänkäynti" ja etuosa kehottaa, että "mennän matkan äläka unohda pipoa". Toisessa kyljessä on lisää ohjeita: "jos on jotain jota et ymärä tästä konesta käy katsomassa www.fi kauta elsanukumisaikataika. Koneen sisältä löytyy käyttöä varten lappu kotiväelle: "voin vipyä pidempän". Mikä mahtava luovuus!

Tällaista askartelua emme olekaan hetkeen harrastaneet, kun pysyimme aktiivisina Irinan ja Sofian vierailun ajan. Joka päivälle keksimme jotain tekemistä aamusta iltaan, välillä suunniteltua ja välillä ihan improvisoitua. On aivan erilaista kuin vain omalla porukalla lähteä museoon tai rullaluistelemaan, kun on kavereita, joille haluaa näyttää paikallisia erikoisuuksia. Hirveän hauskaa oli joka päivä.

Viime viikon keskiviikkona menimme heti Mall of Americaan ja sinne huvipuistoon.

Minne mentäis?

6-vuotiaat ovat jo niin isoja, että pääsevät kaksin laitteisiin.

Nämä tytöt on olleet ystäviä 4-ever!

Saimme aikaa kulumaan koko päivän MoA:ssa. Tytöt jaksoivat kiertää kauppoja tosi reippaasti huvipuistoilun jälkeen. Disney -kauppa, mekko-osastot ja Lego -kauppa taisivat olla suosikkeja. Me äiditkin löysimme jotain, mitä etsittiin, mutta enimmäkseen tytöille katsoimme kamppeita.

Like mother, like daughter.

Vähänks on staili!

Uskottava.

Disneyn taikaa. Bibbidy-babbidy-boo!

Illalla piti vähän hömpöttää uusissa mekoissa.

Torstaina oli vuorossa Children's Museum eli lasten museo, ja onpa se kyllä hieno paikka. Siellä on monessa kerroksessa erilaisia teemahuoneita, joissa lapset saavat kokeilla erilaisia asioita, kuten tehtaan pyörittämistä, postin jakamista, musiikkivideon tekemistä ja vesileikkejä. Oli tosi hauskaa, ja olimme siellä siihen asti, että museo meni kiinni.

Tällä vempaimella sai jänskiä kuvia.

Children's Museumissa sai leikkiä myös kauppaa.

 Perjantaina Sofia kävi Elsan tarhassa tutustumassa aamupäivän, ja me äidit käytiin sillä aikaa kaupassa ja syömässä nepalilaisessa. Tytöillä oli ollut hauskaa,  ja Elsa oli kuulemma ollut todella ylpeä saadessaan esitellä päiväkotia. Tarhan jälkeen menimme uimaan keskustaan The Depot-hotellin yhteydessä olevaan kylpylään. Siellä oli amerikkalaiseen tapaan ihan järkyttävän kylmä, oikein viima tuntui puhaltavan siellä hallissa. Porealtaassa olisi voinut lämmitellä (saunoja ei tietenkään ollut, kuten ei myöskään pukuhuoneita - vaatteet piti vaihtaa vessassa), mutta Minneapolisin kaupungissa on sellainen säädös, että alle 12-vuotiaat eivät saa mennä porealtaaseen. Aiheuttaa kuulemma sisäisiä verenvuotoja pienille lapsille. Aika jännä, että naapurikaupungeissa sisäisiä verenvuotoja ei ole kuitenkaan raportoitu poreallaskäyntien jälkeen. No, saimme kuitenkin kastaa hintaan kuuluvia pyyhkeitä porealtaassa ja lämmittää niillä Elsaa ja Sofiaa. Mukavaa uimassa silti oli, vesiliukumäki oli vauhdikas ja Elsa meni taas Monkey Barseissa kuin vanha tekijä ennen kuin pudottautui veteen. Mun pikku apina.

Lauantaina olisimme käyneet maalaismarkkinoilla, mutta vain yhdet löytyi ja nekin hyvin pienet ja sisätiloissa. Kävimme kuitenkin katsastamassa ne, ja löytyi sieltä tosi hyvää vuohenjuustoa. Kauhean kauniita koruja siellä oli kans, mutta enpä raskinut ostaa. Markkinoiden jälkeen hurautimme rullaluistelemaan. Tyäret oli ensi kertaa luistimilla, mutta kauhean nopeasti molemmat saivat kiinni ideasta. Porukkaa oli valtavasti, mutta emme jääneet jalkoihin pahasti. Yhden kerran Irina ja Sofia kaatuivat, kun joku pieni meni pahki heihin. Pahoilta vammoilta vältyttiin.

Näin se lähtee!

Diskovalot välkkyi ja mussiikki soi. 

Sunnuntaina pidimme vihdoin ja viimein Elsalle 6-vuotisjuhlat. Oli kuusi vierasta, eli juuri sopivan pieni porukka. Elsa oli toivonut, että juhlat olisi silloin, kun on Sofia kylässä. Teimme aika simppelit tarjottavat (kiitos vielä Irinalle avusta tarjoilujen kanssa!), ja vähän myös ohjelmaa keksimme. Siis sitä perinteistä piilotusleikkiä ja pullonpyöritystä. Vieraat saivat myös tatuoinnit. Siis sellaiset tarraversiot, ei ihan pysyviä.

Maanantaina kävimme vielä uudestaan Mall of Americassa, kun tuliaisia oli vielä ostamatta. Käytin tytöt Sea Lifessa sillä aikaa, kun Irina ostosteli. Kaloja oli. Ja haita ja kilppareita. Tällä kertaa en liikuttunut korallialtaan äärellä, mutta merihevoset meinasivat saada tipan linssiin. Tämmöstä tää nyt on. Tytöt ei kauheena jaksaneet keskittyä, joten olimme nopeasti tehneet kierroksen.  Maanantai-iltana menimme NBA-koripalloa katsomaan. Tunnelmaa oli, vaikka oli maanantai-ilta ja areena puolityhjä. Fanikatsomo jaksoi kannustaa kovasti, ja cheerleaderit oli iskussa. Tulomatkalla erehdyin poistumaan parkkihallista motarille, ja siinä sitten teimme sellaisen 15 minuutin mutkan jossain, missä emme ole koskaan käyneet. Hups.

Tiistaina oli vuorossa Tiedemuseo eli Science Museum, jossa sielläkin on paljon lapsille suunnattuja näyttelyitä. Tiedemuseossa on nyt esillä Body Worlds -näyttely, jossa on oikeita, kokonaisia plastinoituja ruumiita (siis iho on otettu pois ja lihaksiin ja elimiin on ruiskutettu muistaakseni jotain muovisekoitetta). Niiden avulla havainnollistetaan ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa. Minusta se oli hirmu mielenkiintoinen ja hauskakin näyttely. Jännä se on nähdä, miltä lihaksisto näyttää esimerkiksi jooga-asennossa ja taitoluistelussa. Ja kaikki elimet kans on mielenkiintoisia, esmes aivot. Mutta olenkin hieman antomiafriikki. Saimme aikaa kulumaan taas koko päivän.

Keskiviikkona oli vierailla lähtöpäivä, ja kyllä oli haikeaa. No, kesällä sitten taas nähdään!

Ai niin, kävimmehän me Irinan kanssa Dinkytownissa baarissa perjantaina. Ajateltiin mennä pyörittämään pyllyä salsailtaan, mutta jäi pyörittäminen vähiin, koska paikka oli täynnä todella taitavia tanssijoita, jotka veti aikamoista parisalsaa. Huh huh. Ilo oli katsella, mutta itselle tuli kyllä aikamoisen pökkelömäinen olo. Kävimme vähän joraamassa viereisessä baarissa, kun rima oli siellä Loringissa niin korkealla. Kotimatkalla polliisi pysäytti meidät, koska olin unohtanut laittaa valot päälle. Jouduin pieneen paniikkiin, kun mullahan on ajokortti pudonnut jonnekin Etelä-Dakotaan, ja uutta ei ollut vielä tullut Suomesta. Vahva tankeroaksenttini pelasti minut tällä kertaa, ja ehkä poliisi tunsi armoa, kun ihan paniikissa siinä sössötin. En edes vakkuutuskorttia löytänyt. Onneksi ajokortti on nyt taas, ja voin ajella vähän rennommin.

Vilinäviikko

Johan meni vauhdilla edellinen viikko. Miesi lensi San Franciscoon tiistaina, ja keskiviikkona tuli vierailulle Suo. Sen ihana laulaja oli meillä majoituksessa, ja olipas kauheen mukavata, kun oli väliaikaisella yyhoolla aikuista seuraa. Jaksoin olla vähän vähemmän kärtty äiti, kun iltaisin sai olla muunkin kuin itsensä seurassa.

Pyysin Suon ja suomalais-amerikkalaisen Kaivaman meille torstaina illalliselle. Nämä kaksi bändiä esiintyivät sitten perjantaina yhdessä, mutta siitä vähän myöhemmin. Tein simppelin illallisen, tortilloja ja chili sin carnea ja jälkkäriksi omenapiirakkaa ja jätskiä, kun ajattelin että tärkeintä on seurustella. Ja niinhän se oli. Tykkään kyllä kun on porukkaa kylässä ja saa jutustella kaikenlaista. Illan päätteeksi saimme vielä hienon konsertin omassa olohuoneessamme, kun bändit treenasivat yhteisiä biisejään. Yleensä pitää voittaa jokin kisa, jotta saa bändin olkkariinsa keikalle. Minäpä sain kaksi bändiä ilman että pikkusormeani liikautin. Mikä onni!

Perjantain keikka oli menestys. Oli tupa täynnä, ja osa halukkaista ei mahtunut sisään saliin. Ja ah, mikä musiikillinen elämys! Hienosti soittivat molemmat bändit, ja tunnelma oli kyllä katossa. Aluksi illan isäntä, ystävämme Erkki piti hauskan lämmittelypuheenvuoron. Tässä on sitä turha alkaa referoimaan, mutta mukavasti lämpeni yleisö. Bändit siis soittivat omat settinsä ja välillä muutaman biisin yhdessä. Keikan jälkeen levyjä olisi mennyt kuin kuumille kiville. Elsa ja pari kaveria, joilla on vähän suomalaisiakin geenejä, jaksoivat hekin kuunnella koko keikan. Sen jälkeen he juoksivat sitten salin viereisellä käytävällä kaiken pakkautuneen energian pois. Aivan nappiin meni siis kaikki.

Lauantaina oli taas Suomi-koulu ja teemana pääsiäinen ja palmusunnuntai. En löytänyt vitsantekotarpeita (en kyllä kauheasti ehtinyt etsiäkään), joten virvoimme pitäen käsistä kiinni toisiamme. Oli mukavaa taas olla opena. Suomi-koulun jälkeen käytimme Suon Mall of Americassa, koska pitäähän se USA:n isoimmassa "mällissä" käydä. Elsa pääsi pariin laitteeseen siellä ostoskeskuksen huvipuistossa, joten oli aika tyytyväinen tyär, varsinkin kun toinen laite oli sellainen, johon ei aikaisemmin ole päässyt. Mullehan koko MoA on aika kidutusta, kun siellä on niin kamala meteli ja liikaa käsitettävää ja liikaa kaikkea. Mutta pitää siellä aina välillä käydä.

Sunnuntaina suolaisilla oli lento takaisin. Meidän päivästä tuli sitten vilkas, kun oli leikkitrefffit ja yllätyskutsu illalliselle naapuriin. Mukavaa, kun on vilinää ja puuhaa. Se jatkuu tälläkin viikolla, kun I ja S tulevat meille kylään. Kyllä on Elsa odottanut kovasti, ja tietenkin minä myös. Ystäviä kun on eniten ikävä täällä uudella mantereella.

Ai niin, pari hauskaa videota, jolle olen iltaväsyissä nauranut. Molemmissa englanninkielinen teksti. Hahahahaaa!(Niin ja ranska kyllä kuulostaa ihanalta vaikka onkin vähän kanadalaista ranskaa)

Henri Le Chat Noir (on tosin nyttemmin myynyt sielunsa Friskiesille).
http://www.youtube.com/watch?v=Q34z5dCmC4M

Lisää hassuja kissoja, myös Elsan suosikki.
http://www.youtube.com/watch?v=KIePsbJSS04

Vielä kerran: äänestä!

Kaksplus-lehden Tähtibloggaajakisan loppu häämöttää, eli kipin kapin nyt kaikki tämän linkin kautta äänestämään Neljän huoneen tavarat-blogia!

http://kaksplus.fi/misc.php?do=form&fid=124

Pääsiäispupun jäljillä

Pääsiäiskukosta ei Jenkkilässä ole kuultu. Saatikka virpomisesta. Täällä on ihmisenkokoinen Pääsiäispupu, joka käy pääsiäisaamuna piilottamassa munia lasten löydettäväksi. En tiedä, kumpi on absurdimpi: sängyn alle muniva kukko vai takapihoilla hiipparoiva jättiläiskani.

Joka tapauksessa kävimme elämämme ensimmäisessä munajahdissa sunnuntaiaamuna. Naapurimme kutsui meidät vuosittaiseen nyyttärijuhlaan, jota ennen käydään piilottamassa ja etsimässä munia. Niin, siis oikeita, maalattuja kananmunia, ei suklaisia. Minä innostuin luomukaupan yrttivärjäysohjeista ja koetin liotella tusinan munia paprika-, curry-, ja kahviliemissä yön yli. Haaleankeltaista sain aikaan, ja vähän epämääräisen rusehtavan punaista. Kahvi värjäsi parhaiten, mutta ruskea kananmuna ei ole kauhean erikoinen. Tyär maalasi muniin vähän muutakin väriä yhdessä suomalaisen ystävänsä kanssa Skypen kautta. Tein myös kasviskeiton, koska menu vaikutti vähän lihaisalta, ja jälkkäriksi vein persikkapiirasta.

Niin, se munajahti. Hauskaa oli. En nyt tähän kirjaa kaikkia munajahtiaiheisia vitsejä, joita keksin siellä Tower Hillillä. Eihän niitä voinut kertoa jenkeillekään, kun ei olennainen sana käänny englanniksi yhtä hauskasti kuin suomessa. Niin ja olen unohtanut varmaan puolet niistä, mille hihittelin. Mutta kaksimielisyydet sikseen, lapsista oli hauskaa juoksennella etsimässä munia Witch Hat Towerin ympäristössä. Tuuli oli jäätävä, joten luulen, että osa munista jäi maastoon. Pitää toivoa, että ne joku opossumi sieltä löytää. En huomannut meidän munia kenenkään korissa, eli ehkä ne oli sitten piilottajilta jääneet jonnekin lähtöpisteeseen. Buu. Iso työ ihan hukkaan.

Nyyttäreillä oli ihan mukavaa, vaikka emme siis tunteneet ketään muita kuin naapurin, emmekä häntäkään niin hyvin. Mutta mää oon iloinen, kun pääsen ihmisten keskelle ja kuunteleen puhetta ja ehkä puhumaankin. Sössön-sössön, mutta ilon puolelle se silti meni. Onhan se ihan ookoo olla eksoottinen kaukomaan asukki, jolla on kumma aksentti. Soppa ja piirakka olivat menestys, rahka kun ei täällä ole mikään yleinen leipomuksen täyte. (Sivuhuomatuksena mainittakoon, että alusta asti itse leipominen on sekin aika jännää ja eksoottista monen mielestä täällä.) Yksi juhlien eleganteista vanhoista leideistä oli tehnyt pashaa (hapankermasta, ei rahkasta), mikä minua vanhaa herkkusuuta tietenkin ilahdutti. Hauskaa on, että  amerikkalaisissa resepteissä pasha kirjoitetaan pascha. Ja nämä sitten ääntävät sen vähän erikoisesti. Pashan tekijä kysyi minulta: "How was the paashka? Did you like it?" Sisäistä hihittelyä. Oli se hyvää ja tykkäsin kovasti!

Pääsiäinen on näköjään saanut minusta esiin alatyylisen kirjoittajan. Totuuden nimissä se ei ole kauhean syvälle piilotettuna. Siirrynpä siis muihin aiheisiin ja jatkan ala-stylistin hommia vain sisäisesti. Viikonloppu oli meillä muutenkin varsin vilkas. Perjantaina päätin pitää Good Fridayn (pitkäperjantai enkuksi) Suomiperheille, ja olihan se hyvä perjantai. Talo täynnä iloisia lapsia ja pöydän ääressä vanhempien lätinää. En ollut kovin ehtoisa emäntä, unohdin tarjoilla juomia ja hommat oli vähän levällään, mutta kaaoksestani huolimatta viihdyin vietaiden kanssa. Jahuu, jahuu. Lauantaina kylään tuli Matin kollega ja väikkäriohjaaja. Herkkuruoat laittoi Matti: marinoitua tilapia-kalaa ja uunikasviksia sekä salaattia. Njam njam. Elsa sai katsoa Maija Poppasta, kun meidän jutut oli kuulemma tyyyyylsiiiiääää. Niin, ja sunnuntaina munajahdin jälkeen menimme taas uimaan. En itse malttanut mennä treenaamaan, kun Tyären sukeltelua ja uimista oli niin mukava katsoa.

Nyt maanantaina täällä on ollut ihan tavallinen arkipäivä. Ei ole yleinen loma tämä pääsiäinen. Yhdysvallat on sen verran monipuolinen maa, että jos pääsiäinen olisi yleinen vapaapäivä, pitäisi myös ramadanin, hanukkan ja kwanzaan olla.

Teinit ohjaksissa ja muita havaintoja

Matkalla sitä huomaa tai ainakin luulee huomaavansa joitakin vieraan maan lainalaisuuksia. Kuten sen, että monissa ravintoloissa, sisäleikkipuistoissa ja esmes kylpylöissä on teinit pyörittämässä paikkaa, ja jäljen kyllä huomaa. 15-kesäiseltä ei välttämättä voi olettaa, että hän kauheasti jaksaisi välittää työpaikkansa siisteydestä ja turvallisuudesta. Ei minäkään ois välttämättä tuossa iässä jaksanut. 15-vuotiaana on vaan niinku tosi siistii ku on duunii, saa silleen niinku rahaa ja voi sit ostella kaikkee. Eikä siinä mitään, sellaista se teinin elämä on, mutta en antaisi vain teinien käsiin ihan niin isoja komplekseja kuin vaikka Sioux Fallsin sisäleikkipuisto on - siellä kassalla myyjä jaksoi juuri ja juuri sanoa moi, vessat olivat ihan kaameassa kunnossa ja ei ne kyllä siellä yhtään pistäneet aisoihin esiteinejä, jotka mellastivat pomppulinnassa pomppien pienempien päälle. Tämä täti niitä pomppulinnaterroristeja vähän ojensi, mutta ei ollut mitään vaikutusta. Koska mulla on aksentti eikä siten auktoriteettia. Samanlainen heikko käsitys työn luonteesta toistui muuallakin, ja myös täällä Minneapolisissa teinit hengaa tosi monessa paikkaa työvaatteet päällä. Pat pat. Voisivat vähän kouluttaa niitä työntekijöitä, niin saattaisi palvelu ja turvallisuus parantua.

Kylpylä oli siitä mielenkiintoinen, että siellä ei ollut pukuhuone- ja suihkutiloja erikseen miehille ja naisille. Sellaiset vaatteidenvaihtokopit vain, ja yhteensä viisi yleistä suihkua, joissa sai käydä hiukset kastelemassa. Mielenkiintoista, kun täällä ollaan puhtaudesta ja hygieniasta ihan hullun hysteerisiä, mutta sitten ei voi käydä suihkussa ennen uintia. Koska iik, pitäisi ehkä olla alasti muiden nähden. No, sitä klooria onkin sitten vedessä varmaan kaksi kertaa niin paljon kuin suomalaisissa uimahalleissa ja vastaavissa. Siinä määrin, että ihoa kirvelee todella epämiellyttävästi uinnin tai pulikoimisen jälkeen. Suomessa ihoa vain vähän kiristää ja kloorinhaju lähtee pois kohtalaisen helposti.

Automatkoilla emme kohdanneet mitään erikoista. Tai siis onhan ne monta sataa kilometriä viivasuorat motarit aika mielenkiintoisia. Kerran jonkun bussikuskin ego ei kestänyt, kun meidän Prius meni ohi. Bussi hurahti muutaman minuutin päästä taas edelle. Ja me ajettiin vähän ylikin sen nopeusrajoituksen, eli ei hidasteltu. Mua ois saattanut sen bussin kyydissä hirvittää, mutta pysyi se tiellä.

Taloissa on täällä sellainen hassuus, että takka on rakennettu ulkoseinään. Luulin sen olevan vain minnesotalainen pöljyys, mutta ei, ihan joka paikassa ne takat on ulkoseinässä tai sillä tavalla omana ulokkeenaan siinä rakennuksessa. Ihan kaikki lämpö menee siis harakoille. Ei ole varaavia takkoja täällä kauheesti näkynyt. Yksi amerikkalainen ei kerran mitenkään tajunnut, kun sanoin, että Suomessa vanhat hirsitalot on usein niitä lämpimiä taloja, kun on hyvät tulisijat jotka antaa lämpöä. Täällä kun vanhat talot on useimmiten eristämättömiä, ja lämmitykseen saattaa mennä tuhat dollaria kuussa. Mielenkiintoista.

No, kaikkea erilaisuuksia saa toki taivastella vaikka maailman tappiin asti. Tarkoituksena ei ole suinkaan osoittaa suomalaisten paremmuutta ja jenkkisysteemin pöljyyttä, vaan ennemmin vain kirjata näitä erilaisia tapoja olla ja järjestää elämä.

Presidentit, päällikkö, biisonit

Keskiviikkona otimme suunnan kohti Mount Rushmorea. Kyseinen vuori on se paikka, mihin neljä Yhdysvaltain presidenttiä on louhittu jättimäiseksi monumentiksi. Aika uskomaton muistomerkki se kyllä on, ja sen tekemisessä meni vuosikausia, tietenkin. Siellä pönöttävät George Washington, Thomas Jefferson, Teddy Roosevelt ja Abraham Lincoln. Paikkaa mainostettiin "Ultimate Patriotic Experiencenä", mikä lähinnä nauratti, ja olisi naurattanut, vaikka vastaava paikka olisi Suomen presidenteille tehty. Kai siellä jotkut jotain isänmaallisia väristyksiä tuntee. Veistoksellisuus ja tietty absurdius saivat kyllä ihailemaan paikkaa suuresti.

Oli välillä metsääkin, ei vain aukeaa preeriaa.

Aikamoiset puitteet oli pressoille rakennettu.

Matti sopisi sinne Jorgos Washintoniksen viereen.

Kihihiii! Aluksi ei meinannut Tyärtä naurattaa, mutta kun huomasi,  mistä on kyse, niin johan alkoi poseerata!

Voitte tästä sitten ottaa mallia, kun minut tuohon Aben viereen louhitte.

Mount Rushmorelta matka jatkui intiaanipäällikkö Crazy Horsen keskeneräiselle  muistomerkille. Sitä on louhittu kallioon tosi, tosi kauan, ja vielä louhitaan vuosikymmeniä, ennen kuin se on valmis. Hullusta Hevosesta tulee paljon isompi kuin pressoista, ja hän siinä osoittaa hevosensa selässä maitaan. "My land is where my dead lay buried." Pönötystä sekin, mutta hattua täytyy nostaa yhdelle perheelle, joka jo toisessa sukupolvessa hommaa hoitaa.

Päällikön naamataulu on kerrostalon korkuinen.

Malli siitä, millainen muistomerkki sitten joskus on.

Mittakaavaa: tuollainen puskutraktori näyttää aika pieneltä Crazy Horsen vuoren rinteellä.

Ihan kiva portti, löytyy sieltä Crazy Horsen luota.

Ajelimme takaisin kansallispuiston läpi. Vielä tällä kertaa emme biisoneita nähneet, mutta peuroja muutaman kerran, ja oravia. Kävin kuuntelemassa vuorten ihanaa hiljaisuutta ja vähän halaamassa puita. Elsa odotti autossa. "Äiti, onko sun pakko aina alkaa halailemaan puita?". Joo, on. Ei muuten ollut eroa puun tunnussa Suomeen verrattuna.

Mutta Peura, miksi sinulla on niin suuret korvat?

Osuimme vahingossa aivan loistavaan pizzeriaan paluumatkalla, kun satuimme ajamaan vähän eri reittiä kuin oli suunniteltu. Iloinen palvelu ja maukas pizza, ei voi ihiminen muuta toivoa. Plussaa vielä täysjyväpohjasta. Niin että jos joskus osutte Hermosaan, suosittelen tätä pizzeriaa!

Pizzatyttöä naurattaa, kun päivän ensimmäisen pizzan syödä saa! (Illalla hän söi toisen.)

Ei siellä kauheena muita ollut kuin me ja lehemät.

Keskiviikkona oli viimeinen ilta kylpylässä, ja olimme siellä tappiin asti. Elsa löysi kaverin, jonka kanssa käveli käsi kädessä ja kuiskaili salaisuuksia. Ihanan mutkatonta tuo lasten ystävystyminen. Torstaiaamuna lähdimme ajamaan kohti kotia. Menimme Bad Landsin kautta, koska toiveissa oli nähdä niitä biisoneita. Kannatti mennä taas kansallispuistoon, koska siellä niitä oli sitten ihan jatkuvasti.

Siellä ne märehti ja piti pientä yninää. Ihan mukavat maisemat ruohon sulatteluun.

Vuohilla tuli vähän riitaa ruoan päältä.

Bad Lands. Paha maa.

Varokaa biisoneita. Olivat kyllä livenä niin isoja, että en juossut päätäpahkaa silittämään.

Uuuuuu! Preeriakoira!

Bad Lands on siis eroosion syömää ylänköä, jolla tuuli ja vesi on muotoillut kallioita mielenkiintoisiksi muodostelmiksi. Tiet oli rakennettu vuorien ja kallionlohkareiden väleihin. Olen kiitollinen, että Matti ajoi, koska korkeuserot olivat isoja, ja välillä sen korkeuseron näki siitä auton ikkunasta. Ihan tien vieressä saattoi olla tosi jyrkkä pudotus, ja kaiteesta ei tietoakaan. Mutta oli se sen arvoista, en ole koskaan nähnyt niin erikoista maisemaa tai monivärisiä kallioita. Enkä preeriakoiria, joiden yhdyskunnan kohdalle osuimme myös. Liikuttavia tapauksia.

Bad Landsin jälkeen olikin sitten suoraa tietä koko loppumatka, noin kahdeksan tuntia. Minäkin ajoin pari tuntia. Eka tunti oli ihan kamala, koska en ole aikoihin ajanut noin lujaa. Rajoitus oli 75 mailia tunnissa. Onneksi sitten vauhtisokeus armahti, ja ohittelin muun muassa ylileveitä kuljetuksia ja rekkoja ihan rennosti. Se oli siis suora motari, eli ei tarvi siellä kenenkään kauhistella, että oon tehny riskiohituksia.

Pääsimme kotiin puolenyön aikaan. Tyär nukahti autoon ja jatkoi unia kotona, eli oikein hyvin meni. Ajoimme yhteensä parisen tuhatta kilometriä. Hieno oli reissu, suunnittelemme jo seuraavaa!