Please ja muuta kohteliasta

Englannin kielessähän on tämä please-sana, jota pitäisi aina pyyntöjen perään lisätä. Oon ollut täällä kaksi vuotta mutta meinaapa aina tuo please unohtua. Kuulostan varmaan tylyltä, vaikka ei ole tarkoitus. Lapsiakin pitäs kouluttaa sanomaan "please", mutta on se vaikeaa, kun itse ei ole esimerkki.

Samoin on vaikeaa muistaa puhutella ihmisiä nimeltä, pelkkä "you" ei riitä, vaan pitäs vaikka sanoa, että "Can I go with you, Chloe?". Usein oonkin huomannut, että ihmiset ei tiedä kenelle puhun kun ollaan porukassa - vilkaisu silmiin ja puheen osoittaminen sille "youlle" jota silmiin katsoo ei riitä. No, voinhan olla tunnettu Rude Riikkana.

Kaikkea muutakin kohteliaisuutta on, siis erilaista kuin Suomessa. Kuten se, että pitää kysyä "how are you" samalla kun tervehtii. Ja siis siihen ei pidä vastata, mitä oikeasti kuuluu, vaan että hyvää. Tästä joskus kirjoitinkin. Kohteliasta on myös erotessa sanoa kaikenlaista, mitä ei tarkoita. Siis että soitellaan ja tavataan taas pian ja mentäskö vaikka leffaan. Ei kukaan sitä koskaan tarkota. Uudessa-Seelannissa ollessani olin kauhean surullinen tästä, tuntui yksinäiseltä kun kukaan ei sitten kuitenkaan soittanut. Ja jos minä soitin, oltiin ymmyrkäisiä, että mitäs helvataa sä mulle soittelet, vieras ihminen. Nyt oon onneksi oppinut, että en ota mitään kohteliaisuuksia tosissani. Ja osaan jopa liverrellä jotain soittamisesta ja näkemisestä tietäen, että toinen ei odota soittoa tai näkemistä. Vaikka itse tosin vielä mielelläni uusia ihmisiä tapaisin ja tutustuisin.

Se mulle vielä on epäselvää, että mistä tietää, että englanninkielinen ihminen on tosissaan. Miten erottaa kohtelias heitto tosissaan sanotusta asiasta? Siis mistä tietää, että joku ihminen haluaisi oikeasti vielä nähdä tai jopa tutustua? Ja miten itse saan viestini perille, kun tarkoitan sitä? Joskus oon sanonut saman asian moneen kertaan (siis eri kerroilla, en jankuta!), ja vielä perään lisännyt että I mean it eli tarkoitan sitä. Mutta tiedä häntä, tuleeko siitä sitten outo ja epätoivoisen ihmisen kuva niille toisille. 

Kotona onneksi on tää suomenkielinen oma perhe jonka kanssa möllöttää ilman turhia liverryksiä ja joka tietää, että sanat tarkoitetaan oikeasti. 

Turh, turh, turhauttaa

Mulla oli viime viikolla kaksi migreeniä. Veemäistä. 

Mulle tulee migreenejä osaksi siksi, että en liiku.

Jos liikun, mulle tulee migreeni, tai ainakin sitkeä päänsärky.

Koita siinä sitten pitää liikettä lääkkeenä. Jokainen päänsäryn vähättelijä voi kuvitella, kuinka helppo on pirtsakkana lähteä juoksulenkille, kun silmiä ei voi pitää päänsäryn takia auki, oksettaa, raajat on puutuneet ja puhe sammaltaa. Tai kuinka motivoitunutta liikunta voi olla, kun mielessä on tuo ihana migreenitila. Eilen tein todella hitaan ja matalasykkeiden treenin salilla, ja aamulla heräsin nasakan päänsäryn kanssa. 

Mulla ei painonhallinta onnistu ollenkaan, jos ja kun en voi liikkua. Hienosti oonkin onnistunut itseni turvottamaan oikein valaaksi. Estolääkkeitä ei nyt voi harkita, koska haluan imettää vielä ainakin puoli vuotta.

Jotain tarttis tehä.

Hiipivä pelko, piilotettu paniikki

Eilen tuli uutiset, että Yhdysvalloissa on eka kertaa tarttunut ebola ihmisestä ihmiseen. Siis ebolapotilaasta hoitajaan. Kauhistuttaa. Täällä jo melkein itkeä tirautin, ku mietin, että mitä meän perheelle käy, jos se yltyy epidemiaksi se tauti. 70 prosentin kuolleisuus. Meistä jäisi ehkä yksi eloon. Mitä jos se on jompi kumpi lapsista? Kuka niitä auttaa ja pitää huolta, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympärillä on romahtanut? Miten mä voisin elää ilman lapsia ja Miesiä jos ite jäisin eloon? Yyyyh. Iiiiik.

Järki tietenkin sanoo, että ei siitä länsimaissa tule epidemiaa, ja oon niitä rauhoittelujuttuja kyllä lukenut. Mutta silti kylmää,  varsinkin kun täällä tää terveydenhuoltosysteemi on mitä on. Siis jos jollain on ebola ja hän hakeutuu lääkäriin ilman vakuutusta, hänet lähetetään kotiin. Kuten tälle ebolaan täällä kuolleelle ekaksi tehtiin, ja sai virus vapaasti levitä (joo, se siis vielä ei ole ilmassa leviävä, vaan vaatii ruuminnesteiden koskettamista, että sen saisi). Saihan Thomas Duncan sitten lopulta hoitoa, mutta ei tuollaisia tapauksia tarvi olla kauhean monta, kun jo tapauksia alkaa tulla kuin sieniä sateella. 

No, eihän asioista kannata etukäteen murehtia, vaan nauttia jokaisesta hetkestä nyt kun kaikki on hyvin. Itketään sitten, jos tulee aihetta. Mietin kyllä jo paniikin keskellä, että nyt pitää tehdä sellainen testamentti, missä määrätään mitä lapsille tehdään, jos me kuollaan. Kun täällä saattaa asiat mennä tosi kummallisesti, jos testamenttia ei ole. Vaikka tuskin testamenttia kukaan alkaa etsiin jos ihmiskunnasta 70 prossaa on kuollut tai kuolemassa. 

Planeetan kannalta toivon, että ennen kuin kaikki ollaan mennyttä kalua, ydinvoimalat ajetaan alas ja ohjukset tehdään toimimattomiksi. Ekosysteemin kannalta tietenkin ois hyvä, jos ihmisistä suurin osa pyyhkiytyis pois, mutta kukapa haluaa olla mukana siinä pyyhkiytymisvaiheessa. Myönnän, että em minä ainakaan.

Tässä talossa

Nykyinen ja ehkä viimeinen Amerikan-talomme on koti. Edellinen oli paikka, jossa asuimme. On tässäkin puutteensa, mutta ne eivät ole niin suuria kuin viime vuoden talossa, huonejärjestyksestä alkaen.

Meillä on siis neljä makuuhuonetta, kaikki yläkerrassa. Kaksi isohkoa ja kaksi pienempää. Minä, Miesi ja Vompatti nukumme yhdessä, Tyär viereisessä. Haluaisin koko perheen nukkumaan samaan huoneeseen, mutta huoneet on sen mallisia, että ei saada mahtumaan kaikkien sänkyjä samaan huoneeseen. Ja mun ja Miesin sänky on niin kapea, että on ahdasta kun Vomppis aina jossain vaiheessa siirtyy mun kylkiäiseksi. 

Niin, siis ne huoneet. Yksi makkari on vieras- ja telkkarihuone, missä lähinnä Miesi viettää iltojaan ja urheilujuhliaan. Haaveilen kuntopyörästä, jota voisin polkea, kun taas alan jaksaa kesittyä tv-sarjoihin. Pienin makuuhuone on nyt pikkulegohuone, missä Tyär voi leikkiä legoillaan ilman koko ajan paikalle konttaavaa ja legoja syövää Vompattia. On meillä siellä vielä muutama laatikko purkamatta. Pidetiin nää siellä meidän romppeet kun asettautuduttiin taloksi. Kylppäri on tietenkin kans tässä yläkerrassa, pieni se on mutta valoisa. Vessanpönttö on ärsyttävän äänekäs vesisyöppö, mutta ehkä sitä sietää. 

Alakerrassa on iso olkkari ja ruokailuhuone, leikki-ja varastohuone (siis leikkihuoneen kaapeissa varastoimme tavaraa, ja vuokraemäntä varastoi kans). Niin ja pikkuvessa on kans alakerrassa. Keittiö on toimiva, pienempi kuin edellinen muttsa tilankäytöltään hirveän paljon parempi kuin edellinen. Matalampi se on, ylettyy kaappeihin tämmönen persejalakaki. 

Kellari on sellainen viimeistelemätön, siis haiseva, kostea betonilattiainen läävä. Älllöä, kun siellä on pyykkikone ja kuivuri. Minä innokas pyykkääjä oon tullut todella huonoksi pyykinpesijäksi, koska kellariin meno inhottaa. Onneksi saatiin nyt kosteudenpoistaja, mikä on vähentänyt hajua ja märkyyttä. Ämpärillinen vuorokaudessa sieltä tirsuaa siihen pömpeliin, eli tosiaankin on ongelmia kosteuden kanssa. Kauhean hyvän asuttavan kellarin siitä saisi, jos sen rakentaisi huoneiksi. Korkeutta on ja lattiatilaakin paljon. Remppa vain maksaisi paljon, kun pitäisi salaojittaa ja varmaan uusia seinät ja lattia.  Se varmaan on syy, miksi kellaria ei ole rakennettu.

Pihalla on keinu ja kiipeilyteline, tosin aika vanha setti mutta toistaiseksi toimii. Tämän valaan vain on vältettävä siinä keinumista, ettei vanha puuhökötys romaha. Naapurissa on aivan ihana vanha pariskunta, jotka on antaneet Tyärelle erityisoikeuden vattupuskiin (niistä tulee vielä satoa) ja muutenkin ovat tosi herttaisia. Vompattikin on aivan tohkeissaan naapureista. Kiljuu rienusta, kun näkee. Naapurin setä sanoo Vomppista Finnish Giantiksi, ja lupasi juottaa Vomppikselle viskiä, kun mun silmä välttää. Harmi,  kun lähtevät Meksikoon talvelsi.

Järkevintähän tämä talon esittely olisi tehdä kuvien avulla, mutta mulla ei nyt oo resurssia kuvata ja ladata ja saikata Bloggerin kanssa. Voin Facebookissa tai sähköpostilla antaa osoitteen, niin saa kiinnostuneet Googlemapsista katsoa ulkopuolta. Joka siis ei kerro mittään siitä, kuinka kiva koti se on!

No niin, no niin

Yks, kaks, tsöt tsöt tsöt, toimiiko? Blogi täällä senkun pölyttyy, kun Ame-Riikka häröilee, nukahtelee, ymmärtää väärin ja jaksaa puhua englantia vain vähän sinne päin.

Täällä sitä on taas oltu parisen kuukautta. Loppuaika Suomessa meni juostessa. Kaikki asialliset hommat jäi hoitamatta, kun oltiin kuin Ellun kanat. Sinne tänne pyräheltiin. Onneksi joitain ihmisiä sentään ehti näkeen pikaisesti. Etenkin pienen Kaneli Manuelan, mun siskontytön. Hää on aikamoinen mussu. Flunssa kaatoi mun bestiksen Katen petiin ku ois pitäny nähdä. Ens vuonna asia korjataan sitten, ikävä jäi.

Se siitä Suomesta. No ehkä vielä, että hei kuule, oot kaunis maa ja Helsinki on ihan mahtava ja olihan siellä kuuma ja Stadika ihastutti jälleen. Ja Savo ja Oulu ja voi että, onhan niitä mahtavia paikkoja siellä. Ja ihmisiä. Jotka puhuu sitä kieltä missä mulla ei ole tönkköä aksenttia. Kuvittelen, että jos ja kun palaamme, niin vietän aikaa näitten kaikkien kaipauksen kohteiden luona ja kanssa niin että mut kannetaan ulos, mutta tietäähän sen. Kaikilla kiireensä ja itellä saamattomuus. Omassa lenkurassa sitä taas vaan hiissataan ees kahtaalle.

Tyär käy tokaluokkaa ilmeisen tyytyväisenä. Yhet perhosentoukat on jo luokassa kasvatettu aikuisiksi ja vapautettu luontoon, nyt vuorossa jauhomadot. Niitä ei sitten vapauteta, tai keittäjä saa slaagin. Eka koekin jo oli, niitähän täällä riittää, mutta koitan sanoa, että ei niistä kauheena tarvi huolta kantaa. Luokkakavereilla tuntuu olevan oma pikku jengi siellä vaihtelevalla kokoonpanolla, ja välitunnilla ja lounaalla on hauskaa. Hyvä on tuo koulu meillä.

Minähän tässä jo kävin baarissakin eka kertaa sitten, hmmm, enpä ees  muista. Olipa hyvvää mussiikkia, harmi ku ei voinut tanssia ku migreeninhän se tietenki lykkäs juuri tuoksi päiväksi ja yöksi. Tuo pikaratikka on kyllä hieno asia, ku sillä pääsee äiti-ihiminen tuulettuun helposti.

Niin, uusi talo on kiva ja kotoinen. Tilaa on vähän liikaakin. Siitä joskus toiste lisää. Niin ja isovanhemmat kävi kylässä ja olihan se hirveän mukavaa. Orpo olo, kun kukaan muu ei tunnu olevan tulossa. Mut keskitytään nyt tähän tässä näin. Eloon Ameriikassa.

Nyt lukemaan iltasatua Tyärelle. Palaan kyllä asiaan pian!