Sketsihahmo seikkailee

Sain tänään jollain tapaa kokea, miltä tuntuu hoitaa asioita, jos käytöksestä huomaa, että mielenterveys on järkkynyt tai muut pitää muuten vain hulluna.

Nimittäin. Olin taas liikkeellä oman elämäni sketsihahmona ja kaupan päälle hyvin tunneturbulentissa tilassa. Postissa piti käydä palauttamassa netistä tilatut kengät ja viemässä paketti vauvanvaatteita siskontytölle. No mullapa ei ollu mukana palautusplankettia (en ees muista sitä saaneeni), ja eivät siksi ottaneet vastaan palautusta ilmaiseksi. Romahin. Aloin itkeä, ku kaikki vastoinkäymiset aamulla oli ollut muutenki jo liikaa. Postin työntekijän ilme oli näkemisen arvoinen, ja hän vetaisi päälle henkiset silkkihansikkaat. Koitti pysyä ite rauhallisena ja toivoi, että toi hullu ei ala riehumaan. No mua sitten itketti sekin, että nyt mulla on hullun leima ottassa, ja en voi enää asioida lähipostissa. Huoh. Onneksi Manuelan pakettia piti vähän teippailla, ja sain koottua itteäni sen verran, että räkä ei enää tursunnut (hihaan piti seki pyyhkiä, ku ei saatana ole kleenexiä postissa tarjolla!) eikä kyyneleet valuneet enää vuolaina. Sain maksettua molemmat paketit, mutta kykenin vain muutamaan sanaan. En saanut sanottua, että anteeksi, mulla on vain vähän huono päivä. Että kiva mennä sitten seuraavan kerran sinne postiin.

Voiskohan seuraavan kerran muistaa, että jos on itkuinen raunio (tokenin kyllä iltapäivään mennessä, toim. huom), vois vaikka jäähä kotiin tai itkeä vaikka siellä autossa. Hah hah. Tuskin, olenhan virastoitkijä!