Samoin on vaikeaa muistaa puhutella ihmisiä nimeltä, pelkkä "you" ei riitä, vaan pitäs vaikka sanoa, että "Can I go with you, Chloe?". Usein oonkin huomannut, että ihmiset ei tiedä kenelle puhun kun ollaan porukassa - vilkaisu silmiin ja puheen osoittaminen sille "youlle" jota silmiin katsoo ei riitä. No, voinhan olla tunnettu Rude Riikkana.
Kaikkea muutakin kohteliaisuutta on, siis erilaista kuin Suomessa. Kuten se, että pitää kysyä "how are you" samalla kun tervehtii. Ja siis siihen ei pidä vastata, mitä oikeasti kuuluu, vaan että hyvää. Tästä joskus kirjoitinkin. Kohteliasta on myös erotessa sanoa kaikenlaista, mitä ei tarkoita. Siis että soitellaan ja tavataan taas pian ja mentäskö vaikka leffaan. Ei kukaan sitä koskaan tarkota. Uudessa-Seelannissa ollessani olin kauhean surullinen tästä, tuntui yksinäiseltä kun kukaan ei sitten kuitenkaan soittanut. Ja jos minä soitin, oltiin ymmyrkäisiä, että mitäs helvataa sä mulle soittelet, vieras ihminen. Nyt oon onneksi oppinut, että en ota mitään kohteliaisuuksia tosissani. Ja osaan jopa liverrellä jotain soittamisesta ja näkemisestä tietäen, että toinen ei odota soittoa tai näkemistä. Vaikka itse tosin vielä mielelläni uusia ihmisiä tapaisin ja tutustuisin.
Se mulle vielä on epäselvää, että mistä tietää, että englanninkielinen ihminen on tosissaan. Miten erottaa kohtelias heitto tosissaan sanotusta asiasta? Siis mistä tietää, että joku ihminen haluaisi oikeasti vielä nähdä tai jopa tutustua? Ja miten itse saan viestini perille, kun tarkoitan sitä? Joskus oon sanonut saman asian moneen kertaan (siis eri kerroilla, en jankuta!), ja vielä perään lisännyt että I mean it eli tarkoitan sitä. Mutta tiedä häntä, tuleeko siitä sitten outo ja epätoivoisen ihmisen kuva niille toisille.
Kotona onneksi on tää suomenkielinen oma perhe jonka kanssa möllöttää ilman turhia liverryksiä ja joka tietää, että sanat tarkoitetaan oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti