Saksaleskenä

Miesi lähti tiistaina Saksaan konferenssiin. Me jäätiin kotinaisiksi. Oli mukava viikko, vaikka välillä olikin pinna kireällä. Ei minkään kotona olemisen raskauden takia, vaan raskausväsymyksen (en nuku oikein hyvin).

Tiskikone on korjaantunut. Osia ei pitänyt vaihtaa, vaan kuulemma tiskikoneen roskasilppurissa (kuinka moni tiesi, että niissä on sellainen?) oli jokin isompi roska, joka ei meinannut silppuuntua ja siksi savutti. Piti tyhjänä pyörittää ohjelma siinä. Arvelin, että se voisi olla ratkaisu, mutta enpä tohtinut laittaa päälle konetta, joka tuotti niin pahan käryn ja savun.

Torstaina onnistuin työntämään pääsumua sen verran syrjään, että sain juteltua yhdelle Elsan voimisteluryhmäläisen äidille. Saavutus! Pitää kirjata tällainenkin ylös, jotta ei tule ajatelleksi, että vaellan yksin mihinkään kykenemättä. Elsa pyysi heti leikkitreffejä ja hoputti ottamaan tuon äidin numeron. Hieman vaivaantuneena hän sen mulle antoi -- kai tämä kulttuuri, missä harvaa "nähdään"-huikkausta oikeasti tarkoitetaan joskus ahdistaa jenkkejäkin. No, eihän sole pakko soitella.

Facebookissakin jo hehkutin, että jaksoin käydä lauantaina Mall of Americassa ja Ikeassa ja vieläpä ihan hyvissä fiiliksissä. Se on paljon mulle, jonka shoppailukunto ei ikinä ole ollut erityisen hyvä. Kerrankin oli oikein hyvä reissu, jaksoimme kävellä ja etsiä kaupat, missä piti käydä. Ei tullut erimielisyyksiä, ja rennosti vain Tyären kanssa juteltiin koko aika. Ostin äitiyshousut ja -neuleen, joille on tarvetta. Ikeassakaan en sortunut siihen tavanomaiseen kassilliseen turhaa krääsää, ostin vain patjan, jota olin menossa ostamaan sekä joulukalenterin ja kuivaustelineen pikkupyykille. Mahtavaa, kun tällaiset pakolliset ostosreissut ei aina ole horroria. Asiasta viidenteen, taas kerran pisti silmään se, että porukka tuo vastasyntyneitä vauvoja Mall of Americaan ja muihinkin kauppoihin. Varmaan viisi muutaman päivän ikäistä vauvaa taas näin. En tiedä, millä energialla vanhemmat jaksaa lähteä vauvan kanssa heti liikenteeseen. Ja ite pelkäisin sen verran pöpöjäkin tuollaisessa paikassa, etten haluaisi lähteä vastasyntyneen kanssa shoppaileen. Kukin tietty tavallaan, mutta mun hormonipöllyt on yleensä sellaisia, että haluan olla kotona paljon ja toipua ja tutustua vauvaan.

Miesinhän piti tulla jo lauantaina, mutta ekan yhteyden myöhästymisen ja Deltan lippuseppoilun takia kotiinpaluu viivästyi vuorokaudella. Portille hän oli kyllä ehtinyt, mutta lentoyhtiö oli jo reitittänyt lipun uudelleen, koska oli olettanut, että ei voi ehtiä. Oli hotelli ollut ihan kiva, mutta Miehen omin sanoin ohuelti vitutti tuollainen tilanne hotellista ja ilmaisesta illallisesta huolimatta.

Tyär halusi isin kokonaan itselleen, joten kävin pienellä kävelyllä illalla. Mississippin rannat alkaa olla jo vähän ruskan väreissä. Olipa niitä ihana ihailla ja kuunnella myöhäiskesän heinäsirkkoja ja kaskaita. Ihmisiäkin tuli vastaan, ja tuli taas huomattua, että en oikein ole sellainen rento, huumorintajuinen huikkailija, millaisia täällä on paljon. Monet keksii aina jotain kivaa sanottavaa vastaantulijalle, vaikka säästä. En mä sitä osaa suomeksikaan. Jostain syystä jokin ystävällinen heitto tulee mun suusta ulos oudosti. Koitan sanoa, että no onpa kaunis päivä, mutta se kuulostaa siltä kuin jotenki kiroaisin römeällä äänellä "Onko vähän nätti ilima, häh!", mikä tietenki on omalla tavallaan hauskaa, mutta ei aina tavoita kuulijaansa sillä tavalla. Siispä koitan vain näyttää iloista naamaa, kuten täällä on tapana. Ei siis  pitäs katella niitä kengänkärkiä tai puidenlatvoja, kun kanssaihminen vastaan kävelee. Oon mä jo sen oppinut, ainakin melkein. Tosin varmaan siis mun naamakin on jotenkin oudolla vinkuralla ku koitan näyttää iloiselta. Ei tätä peräpohjalaista penseyttä helpoimmasti karisteta.

Johan tuli taas sillisalaatti tästä tekstistä. Ehkä te neljä lukijaa olette jo siihen tottuneet. 

Haperoaivon pääsumu

Uh. Ekstroverttien ihmisten ja avoimien hymyjen maassa on haastavaa omistaa haperoituvat aivot. Sosiaalinen vaihteeni on mennyt ihan täysin hukkaan. Ihmisiä kohdatessani yritän sosialiseerata, mutta aivojeni hammasrattaat eivät löydä toisiaan. Pää lyö tyhjää. Tuntuu, kuin ympärilläni ja etenkin pääni sisällä olisi hernerokkasumu, joka estää kaiken kanssakäymisen ja puhumisen. Täällähän on epäkohteliasta olla pälättämättä koko ajan, ja hiljaisuudet koetaan todella vaivaannuttaviksi. Aiheutan hiljaisuuksia, ja kun yritän puhua, sanat eivät vain asetu kohdilleen. Oon kyllä koittanut paikkailla, että anteeksi, nyt vain sylttää, aivot ei tuota puhetta.

Sanotaan, että raskaus saa tulevan äidin kääntymään sisäänpäin. Tällä introverttiudella varustettuna ei kauheasti olisi varaa enempää käpristyä. Etenkin, kun sosiaaliset verkostot on aika harvat ja vähäiset ja vaativat aika paljon ylläpitoa. Siinä sitä kääntyy vielä enemmän sisäänpäin, kun ei muista soitella ja tapailla kavereita, eikä nekään enää sitten jaksa muistaa mua. Tajua ja hyväksyn kyllä sen mekanismin, joka kääntää äidin sisäänpäin. Tulee enemmän vaistot esiin, eläin ottaa vallan, jotta vauvan hoitaminen sujuisi sitten vaistonvaraisesti. Mekanismi suojelee elämää, mutta en arvannut, että tää iskisi niin lujasti jo nyt ja just tuohon kielen tuottamiseen. 

No, haahuilusta huolimatta elämä on ihan hyvissä uomissa taas. Talo on ihan ookoo, muuttolaatikoissa on vielä paljon tavaraa (eikä tiedetä, mitä on missäkin), mutta arjen rutiini pyörii ihan mukavasti. Oon edelleen fiiliksissä siitä että saamme nukkua yli kahdeksaan aamuisin. Tyären koulu tuntuu edelleen tosi  mukavalta laitokselta. Käyn säännöllisesti joogassa ja sain kävelykaverin, jonka kanssa ainakin kerran viikossa käydään The Loop eli sellainen kahdekan kilsaa tuossa Mississippin rantamilla. Opetan Suomi-koulussa ja se on kivaa, vaikka sekin vaatii aikamoista ponnistelua tässä sumussa. 

Tyärellä on kova lukemaan opettelu käynnissä. Musta on tosi jännää, että täällä odotetaan koulutulokkaiden osaavan jo lukea ja kirjoittaa 150 sanaa. Englanti kuitenki on aika vaikea kieli, kun monet kirjaimet lausutaan ihan eri tavalla erilaisissa sanoissa. Suomessa pärjää, kun hoksaa sen kirjoitussysteemin. Olen hieman pulassa Tyären opettamisessa, kun osaan kyllä opettaa suomen lukemista, mutta en yhtään muista, miten olen oppinut englantia. Tilannekin oli lähtökohtaisesti eri, koska osasin jo hyvin lukea (opin sen kesällä ennen kouluun menoa, eli paljon myöhemmin kuin mitä Tyäreltä nyt vaaditaan). No, koulu tehnee tehtävänsä ja pidämme huolta siitä, että Tyärelle luetaan päivittäin. Emme aseta paineita siihen oppimiseen, ja varmaan muutkin tajuaa olla hiillostamatta.

Ai niin, mulla on ollut tarkoituksena kirjata tähän blogiin päiväkirjamerkintöjäkin. Arki menee tosiaan aina samalla kaavalla, ja viikonloput on monesti aika vilkkaita. Tyär oli viime perjantaina yökylässä luokkakaverin luona. Olivat nukkuneet 6,5 tuntia, ja olotila oli sen mukainen lauantaina. Onneksi seuraavana yönä tuli 13,5 tuntia unta. Lauantaina oli Suomi-koulu ja sitten tuossa Sewardissa King's Fair eli kaupunginosafestari. Tyären koululla oli pöytä siellä, ja kävin töröttämässä reilun tunnin siellä. Kieli tuntui paksulta ja kankealta, en osannut ottaa kontaktia mahdollisiin koulunetsijöihin. Huoh. Ei ollut apua minusta. Kiva festari se silti oli, ja ruoka oikein hyvää. Meksikolaista ja just sopivan tulista.

Sunnuntain vietimme naapurissa Tyären luokkakaverin synttäreillä, hauskat oli juhlat ja jatkuivat pitkään.   Mulla on suunnitelmissa järkätä nimpparit parin viikon päästä meän lapselle, mutta saapa nähdä, miten jaksan tän haahuiluni takia. 

Pieni hämmentävä välikohtaus sattui tänään ku laitoin tiskikoneen päälle. Sieltä alkoi tulla pahanhajuista savua. Nappasin virrat pois, ja nyt yöksi katkaisin sähköt koko keittiöstä ku en löytänyt koneen pistorasiaa. Otin vielä hysteerisenä eläinäitinä Tyären viereeni nukkumaan, koska tiskikone on just hänen huoneensa alapuolella. Joo-o, jos eläin olisin, niin olisin joku niistä pakene ensin ja kysele sitten -olennoista. Kuinkahan eläimellinen olen joulun tietämillä?

MTV Memory Lane II

Jahans, jatkanpa toikkarointia muistin mutkikkailla poluilla.

Emmaretan innostamana parit Ace of Baset, olihan se ihan parhainta, mitä Ruotsi ysärin alussa tarjosi. Tän biisin kyllä muistaa ihan jokaista tavua ja iskua myöten. Kun ensin mietin muita bändin biisejä, en heti muistanut. Mutta ku Juutuubia katoin, niin olihan siellä kaikki ihan tuttuja. Ja kaikki oli vuorollaan tehosoitossa MTV:llä.

Kauhean hauskaa on edelleen tanssia Deee Liten, De La Soulin ja Crystal Watersin tahtiin (en löytänyt Deee Litea muuta kuin silmiä särkevän huonona versiona. Harmi, koska minusta se video on hauska). Tanssimaan rupesin julkisesti vasta niin myöhään kuin 15-vuotiaana, mutta sitten ku aloin niin oli kiva ku muisti monia biisejä ja oli helpompi danssata. Nääkin videot on kyllä niin tarkasti tallentuneet päähän, että melkein pelottaa. Jos mulle joskus tulee dementia, muistanko vain nämä? Ainakin tuun sitten ehkä hyvälle tuulelle, jos mulle näitä biisejä näytetään tai soitetaan.

Olin viidennellä ja kuudennella luokalla Roxette-fani, ja varmaan MTV:ltä bongasin Joyriden. Argh, miksi tuo Per Gessle laulaa ton biisin. Hieman on parempi ääni Mariella. Onneksi sentään slovarit vetää Marie. Ei enää kyllä yhtään nappaa tuo Roxette muuta kuin muistelumielessä.

Aloitin tän jo viime viikolla, mutta en jaksanut tehdä pidempää. Jotenki monimutkainen tää bloggerin linkityssysteemi. Annan periksi ja julkaisen nyt. 

Kuulovaurio, muuten mukavaa

Olihan se Gophersien peli taas hauskaa. Ja voittokin tuli kotiin luvuilla 29-12 (muistaakseni). Hienot oli väliaikashow´t, siellä taas bändi jammasi hienosti ja teki muodostelmia. Eikä tarvinnut kiusaantua militaristisesta eetoksesta, kun muodostelmien teemana oli avaruus. Tuli Star Warsia ja Battlestar Galacticaa. En voinut ihan niin täysillä keskittyä show´hun kuin viimeksi, koska piti vahtia Tyärtä ja tämän erityisen vilkasliikkeistä kaveria. Tytöt ei jaksaneet kauheesti peliä katsoa, koska "there isn´t so much game going on", totesi Vivi. Niinpä. Kuljimme sitten stadionilla, ja Tyär ja Vivi ihastelivat ylihintaista Gophers-krääsää.

Ainoa asia, mikä oli kurjaa, oli se kauhea mökä, mikä siellä on. Tietenkin unohdin kaikki kuulosuojaimet kotiin. Orkestesi soittaa sopivan äänekkäästi, mutta kaikki muut musiikit, mainokset ja kuulutukset tulevat ihan järkyttävällä voimakkuudella. Vieläkin on korvat vähän kipeinä. Koetin pidellä tyttöjen korvia, kun sattui eniten, mutta tuskinpa sain estettyä kuulon vaurioitumista. Miksi ne ei voi säädellä sitä äänenvoimakkuutta, kun kaikki muu siellä stadionilla on niin hullun tarkkaa. Juomia ja ruokia ei saa tuoda, ja juoma kuin juoma maksaa vähintään 4,25 dollaria. Ja reput ja muut laukut pitää jättää autoon, tai mun tapauksessa pyörään. Turvallisuutta se on se aistienki turvallisuus!

Viikonloppu hurahti nopsaan, ja sellaisissa fiiliksissä, että on tehty paljon kaikkea. Peli oli lauantaiaamuna, ja sitten päivällä koitin vähän siivoilla. Ei kovin paljon napannut, joten kokkasin lauantain ruokaa ja valmistelin sunnuntain ruoan. Tyär oli leikkimässä kaverin luona. Leikkitreffit onkin aivan jokapäiväinen juttu tällä hetkellä, ihan on mälsää jos joutuu aikuisten kanssa aikaa viettämään.

Sunnuntaiaamuna ajelin aamutunnille joogaan. Ah. Olen aamutreenaaja. Kyllä teki taas hyvää keskittyminen hengittämiseen ja liikeeseen. Ja painava solmu rinnasta aukesi ihan vain hengittämällä, ihmeellistä. Vaikka ei uskoisikaan mihinkään universumivirityksiin, kyllä se vain niin on, että jooga tasapainottaa olemista aika paljon. Vaikka sitä joka päivä ei tekiskään.

Lounasseuraksi saimme sunnuntaina suomalais-amerikkalaiset kaverit. Olipa kiva nähdä, ja pitääpä koittaa nyt pyytää ihmisiä syömään ja muuten sosialiseeraamaan, kun joulun jälkeen voi olla vähän hiljaista sen suhteen. Tai ainakaan Tyären synnytyksen jälkeen en jaksanut mitään ylimääräistä moneen kuukauteen.

Onneksi viikonloppuun mahtui myös sellaista lepopäiväoleilua. Sunnuntaina iltapäivällä mulla loppui aluslanka, ja oli pakko laittaa makaamaan hetkeksi. Sainkin sitten nauttia ensin Tyären LED-kynttilätanssista ja sitten vielä pianokonsertista. Oi, mitä hemmottelua!Viikonloppuna myös nukuimme tosi hyvin koko perhe, ja nukkumaanmenoihin ei liittynyt mitään suurta dramatiikkaa. Jehuu!

Harrastuksia

Meillä oli viime vuonna periaate, että ei oteta harrastuksia, kun uuden kielen ja kulttuuriin opettelemisessa oli ihan tarpeeksi. Sen verran lipsuttiin, että Matti alkoi käydä salibandyssa ja Tyär otti pianotunteja keväällä.

Nyt on toinen ääni kellossa, kun moni asia on jo tuttua. Tyären luokkakaveri harrastaa voimistelua, ja niinpä Tyärkin siitä innostui. Torstaina oli eka tunti. Näytti hauskalta, ja kuulemma olikin hauskaa. Pääsivät valtavalle trampoliinille ja opettelivat kuperkeikkoja etu- ja takaperin. Mulla oli kirja mukana, mutta enpä malttanut lukea, kun se tunnin seuraaminen oli niin hauskaa. Samaan aikaan siellä treenasi edistyneempiä voimistelijoita, ja onhan se mykistävää, millaista kaikkea ihmiskeho pystyy tekemään. Oma kehollinen älyni ei yhtään hiffaa jotain volttia takaperin permannolla. Pökkelö mikä pökkelö.

Tyär haluaisi myös partioon. Sen vähän pitkin hampain hyväksyn, koska ainakin täällä Jenkkilässä järjestönä partio on hyvin homovastainen ja muutenkin mustavalkoinen, ehdoton kööri. Ei tee mieli sellaista kannattaa. No, tuskinpa se lippukuntatasolla kauheasti näkyy, tai pienten lasten partiohääräilyissä, joten annetaan lapsen nyt kokeilla.

Matti harrastaa paitsi salibandya, myös ahkeraa penkkiurheilua. Amerikkalaisen jalkapallon pauloissa on tuo mies ihan täysin. Eilen oli ostanut Vikingsien pelipaidankin. Kunnioitan vihkiytymistä, mulla ei pinna kestä katsoa telkkarista sitä peliä 15 sekunnin pätkissä, ja joka välissä minuuttikaupalla mainoksia. Livenä se on ihan jees, ja huomenna ollaanki menossa katsomaan Golden Gophersien peliä. Odotan tietenki sitä bändiä ja  muuta show'ta kaikkein eniten.

Minä aloitin tällä viikolla äitiysjoogan. Joogaa ei ainakaan Facebookissa saa hehkuttaa, kun se kuulemma ihmisiä ärsyttää. No, sanonpa kuiteski, että hyvältä se tuntui, ja oli koivet kipeenä staattisesta liikkeestä. Tekis mieli mennä joka päivä tunnille. Se ois kuitenki ehkä vähän väärin muuta perhettä kohtaan, ku yks vaan illat pitkät kävis töröttämässä seisovan jumalattaren asennossa ja alaspäin katsovassa koirassa ja soturissa. Koitan kahesti viikossa kuiteski päästä.

MTV memory lane I

Jotta ei kauhea valitus (tai siis kaksi sellaista) jäisi päällimmäiseksi, postaanpa pienen muistojen bulevardin tähän. Olin ysärillä MTV-teini, siis musiikkitelkkarin orja, ja katsoin MTV:tä monta tuntia päivässä noin 11-14-vuotiaana. Seuraavat videot eivät ehkä ole enää suosikkeja, eivätkä välttämättä olleet silloinkaan, mutta näitä sieltä telkkarista vahtasin.

Ekat musavideot ikinä: Peter Gabrielin Sledgehammer, Londonbeatin I´ve been thinking about you (anteeksi surkea videolaatu) ja Pink Floydin Another brick in the wall (enpä löytänyt tuubista sitä piirrettyä videota, missä vasarat marssii ja joku ukko työntää lapsia lihamyllyyn. Oli aika vaikuttava). Biisit on vanhempia kuin ysäriltä, mutta MTV soitti klassikkoja aina välillä.

Peter Gabriel  

London Beat

Madonna ja Michael Jackson olivat vielä tuolloin aika kovassa soitossa MTV:llä. Miihkalin Black or Whiten oon nähnyt varmaan useammin kuin Billie Jeanin, mutta Billie Jean oli soitossa Super Channelilla, jonka ääressä kehittelin musavideoaddiktiotani. Kuka muuten muistaa sen MTV:n Top 20-mainoksen, missä sanottiin "Every Thursday..." ja sit tuli pätkä Madonnan Voguesta "Strike the Pose", ja mainos jatkui "who is hot and who is not"(ja tässä kohtaa näkyi Jim Morrison). Heh. Ai että visuaaliset muistot ei muka kestäis?

Vogue

Billie Jean

George Michael oli mun toivelistalla aina, ku telkun aukasin.

Freedom
Too Funky

Ja vielä Queen, ennen kuin lopetan tähän ja meen nukkumaan. Jatkan Memory Lanella taas pian.

I want to break free
It´s a kind of magic

Anteeksi mainokset videoissa, en jaksanut etsiä mainoksettomia. Postatkaapa omia muistoja Mussiikkitelekusta!

Itkua, parkua ja paskamutsi

On nämä illat kyllä vaikeita meidän perheessä taas vaihteeksi. Isäänsä on tyär tullut siinä, että ennen nukkumaanmenoa alkaa kaikki stressit pyöriä päässä ja uni ei tule. Tyär on vain siinä iässä, että se stressi purkautuu kiukuttelemisena, vinkumisena ja vetkutteluna. Ja se on itseään ruokkiva kehä. Kun muutaman kerran on ollut sellainen kauhea huutoilta, siis sekä vanhempien että lapsen kannalta, niin sitten kaikki olettaa sitä huutoa ja riitaa illalta. Lapsi vetkuttelee ja vanhemmat raivostuu, sama kuvio toistuu. Idylli on kaukana.

Uskon lempeyteen ja rakkauteen, mutta en tosiaankaan tiedä, miten tällaisissa tilanteissa ollaan lempeitä mutta lujia. En se huutaminen ja uhkailu näissä tilanteissa minusta mitenkään hauskaa ole, ja ymmärrän kyllä ihan täysin, mistä se tyären vinkuminen ja kiukuttelu kumpuaa (on tässä taas monta isoa muutosta tullut, yksin nukkumaanmeno, koulun alku ja palaaminen Amerikkaan). Mutta kun nukkumaan on illalla mentävä, jotta aamut ei olisi yhtä tervaa ja samanlaista stressitilannetta.  Meillä on rutiini, luetaan ja jutellaan ja sylitellään ennen kuin koittaa nukkumisen aika, mutta siitä se show yleensä alkaa. Tai siis merkkejä on ilmassa jo rutiinien aikana. Ei kuitenkaan voi tuntikausia sylitellä, vaikka varmaan pitäisi että ei olisi eikä tulisi stressiä. Mutta kuinka moni vanhempi on valmis seisomaan lapsen sängyn vieressä ja silittämään lasta joka ilta klo 21-23? Varman monikin, mutta olen tehnyt sitä melkein seitsämän vuotta ja tulevan vauvankaan takia musta ei ole siihen enää.

Uhkailu, kiristys ja lahjonta on vääriä ja kamalia kasvatusmetodeja, ja kun sille tielle on lähtenyt, on vaikea palata. Ja se kaikki lentää päin pläsiä sitten murrosiän aikana, kun teini käyttää samoja metodeja vanhempiinsa. Ainakin itse muistan käyttäneeni. Jos joku tietää, miten muuten kuin varoittamalla, laskemalla kolmeen ja jonkin edun lopulta poistamalla saa vetkuttelevan lapsen tekemään jotain, mitä on tehtävä (siis  esimerkiksi nukkumaan, vessaan, syömään kohtuullisessa ajassa), kertokoon minulle. Paskamutsi haluais muuttua vähemmän paskaksi. Ja sitten ei tarvi lässyttää, että oothan ihan hyvä mutsi. Joo olen joissakin asioissa, mutta tässä en.

Talosokeus

Olen varmaan niin tottunut asuinalueemme kauniisiin, vanhoihin taloihin, että en kiinnitä niihin enää kovin paljon huomiota. Olen talosokea. Kaikki on niin tuttua, että en muista ihastella näitä ainutkertaisia katuja, joilla jokainen talo on erilainen. 

Varsinkin tämä nykyinen asuintalo jotenkin herättää vastustusta, tai siis en oikein osaa arvostaa sitä. Se on kaunis ja mun tyylinen, korkeat huoneet ja hieno sisustus, mutta jotenki en tunne sellaista intohimoa sitä kohtaan kuin tunsin edellistä taloa kohtaan. Tässäkin on ihanasti narisevat lattiat ja kivat, korkeat ikkunat, mutta mä vain haikailen edelliseen. Kai se on paitsi turtumista (miten kauneuteen voi turtua?), mutta myös väsymistä jatkuvaan muuttamiseen ja liikekannalla oloon. Uusi talo vain rassaa, kun emme millään tunnu saavan tavaroita paikalleen täällä. Säilytystiloja ei juurikaan ole, ja tunnetusti meillä on paljon kaikkea tavaraa piirustuksista luistimiin (enkä siis itse ole mikään vaate- tai kenkähamstraaja, vaan kaikkea paperia ja pientä tilpehööriä vain kertyy helposti).

Tiedän, että tää tila menee ohi, ja varmaan keväällä jätän haikeat hyvästit tällekin talolle. Ja olihan mulla pientä asettumiskitkaa siellä edellisessäkin talossa, en vain halua muistaa sitä. Samaan aikaan katselen täällä myytävänä olevia taloja ja mietin, millaista niissä olisi asua. Yksi vanha, suuri ja huonokuntoinen talo etenkin vetää puoleensa, mikä on tyhmää, koska en osaa remontoida enkä ees suunnitella mitään remonttia. Niin että kokoo ittes, Puppe, ja koita tykätä siitä, mitä sulla on. Mahdollisuus asua ainakin kolmessa erilaisessa talossa, jollaisiin sulla ei koskaan itse taatusti ole varaa. Tällainen tsäännssi tulee vastaan taatusti vain kerran elämässä!

Koulujuttua

Kuuden päivän rautaisella kokemuksella olen jo valmis raportoimaan minnesotalaisesta koulusta Korskeaa! 

Meidän lähikoulussa on se aivan mahtavaa, että päivä alkaa vasta kello 9.40. Siis saa nukkua aamulla, eikä tarvi herättää lasta ennen sianpieremää. On toki kouluja, jotka alkaa jo 7.30, muun muassa seuraavaksi lähin koulu, mutta toivottavasti ei tarvi sellaiseen koskaan mennä. Koulut saa kai päättää, monelta aloitetaan, kunhan tietyn pituinen koulupäivä pidetään. Suomessa voisi kyllä aloittaa aina aikaisintaan klo 9, koska ne kasin aamut on jotain ihan hirveää talvella.

Koulussa ekaluokkalaisilla ei ole koulukirjoja, vaan tehdään monisteita ja luetaan luokassa olevia kirjoja. On kiva, kun ei tarvi raahata kirjoja edestakaisin, vaikka kyllä mulle aikoinaan oma aapinen oli kova sana. Läksyt tulevat kotiin kansiossa, ja ohut kansio kulkee repussa mukana. Myös vihko on aina mukana, ja siihen opettaja liimaa joka päivä viestin. Viestissä kerrotaan, mitä koulussa on meneillään, ja vihkoon saa vanhemmat raapustella viestejä opettajalle. Se on siis vanhanajan koti-kouluvihko.

Lounaan saa itse viedä kouluun, tai syödä koulussa tarjottavan ruoan, joka tosin on maksullista. Jotain kolme dollaria kerta. Kasvisruokaa ei ole joka päivä tarjolla, joten meidän pitää viedä aina lihapäivinä se lounas mukana. Ruoka on listojen perusteella ihan hyvää, ei siis pelkkiä ranskalaisia ja hampurilaisia ja pizzaa. Raneja ei taida olla ollenkaan ainakaan tässä kuussa. No, pizzaa on kahdesti syyskuussa. Koulussa saa ilmaisen aamupalan, mikä on tosi kivaa. Se on ihan hyvä aamupala, hedelmää ja jugurttia tai jotain leipää sekä maitoa. Mukavan pehmeä aloitus päivälle, kun luokassa syödään eväät ennen opetuksen alkua.

Lapset ei kulje yksin tai keskenään kouluun, vaan joku aina on viemässä tai hakemassa. Se on yleinen tapa, varmaan nousisi haloo jos laittaisin Tyären menemään yksin. Tyär kyllä haluaisi, mutta kun maan tapa on tämä niin minkäs teet. Keltaiset koulubussit on jo tuttu näky siinä koulun luona, niillä tullaan vähän kauempaa. Oon tosi iloinen, että meidän ei tarvi mennä bussilla, ois siinä paljon enemmän stressiä ja hoppua aamuissa.

Koulun henkilökunta on tosi avointa ja iloista. Rehtori on tosi näkyvä hahmo, on aamulla ovella ottamassa vastaan lapsia ja juttelemassa vanhempien kanssa illalla. Tyären hakeminen on aina mukavaa, kun kaikki tervehtii iloisesti ja joskus jutteleeki. Aamulla tietenki on enemmän härdelliä mutta on silloinkin monella aikaa pari sanaa vaihtaa. 

Koko laitos on tietenkin paljon isompi kuin viime vuoden päiväkoti, mutta kouluksi pieni, kun on vain luokat eskarista vitoseen. Oikein toimiva kokonaisuus, vaikka rakennus on vanha ja tosiaan sitä ilmastointia ei ole. Tykkään! 

Amerikkalaisia hommia

Onpa tullut tehtyä amerikkalaisia juttuja tässä viime aikoina. Ruokapöydässä on ollut mac and cheeseä ja root beeriä, ja lounaaksi Tyärelle olen tehnyt eväsleivät kouluun, maapähkinävoita olisin laittanut, mutta kouluun ei saa sitä laittaa allergioiden takia.

Lauantaina kävimme baseball-ottelussa. Saint Paul Saintsit pelasivat tuossa lähistadionilla Sioux Cityä vastaan. En mä sitä peliä kauheesti seurannut, mutta sisävuorojen väliset show´t olivat kyllä hauskoja. Siis tuhat kertaa hauskempia kuin esimerkiksi kaupungin ykkösjoukkueen Twinsin pelissä (missä ei ollut mitään ohjelmaa). Oli vesi-ilmapallojen nappaamiskilpailua, painia sumopuvuissa, musiikkia ja "karaoke with a real Japanese guy" (ilmeisesti joku varakas japanilainen, joka sponssaa joukkuetta ja käy aina laulamassa peleissä. Tällä kertaa kajahti Stand By Me, ja koko stadion lauloi mukana). Niin ja oli siellä se oikea urkurikin, joka soitteli niitä kannustusmusiikkeja. Saintsin maskotti on elävä sika, joka tuotiin kentälle aina vaihdon aikaan aina erilaisessa kaulurissa tai jossain muussa valjasviritelmässä. Sika oli koulutettu seuraamaan vihreää tuttipulloa, jota se sitten sai nassuttaa, kun oli pikku matkan kävellyt. Hyvinvoivalta se sika näytti, ja hyvin hoidetulta, vaikka vähän olin peloissani, että millaiseen rääkkiin tämä Kim Lardashian joutuu. Sian lisäksi yleisön joukossa kulki viisi viihdyttäjää, jotka huudatti yleisöä. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, täällä on tuo tunnelman nostattaminen aika hyvin hanskassa.

Eilen käytiin State Fairissa toisen kerran. State Fair on sellainen kaksi viikkoa kestävä messutapahtuma, jossa on vaikka sun mitä ohjelmaa. Kaksi tivolia, seikkailupuisto, erilaisia halleja muun muassa käsityöyrittäjille, taiteilijoille, maataloustuottajille ja tsiljoonalle eri ravintolalle. Alue on todella massiivinen, sen ympäri jos kävelee niin varmasti reilusti yli tunti menee. Alue on aivan täynnä ihmisiä koko ajan, ja lisäksi siellä on isot eläinnäyttelyt ja -kilpailut (siis kaikkea pupuista lehmiin). Miracle of Birth Centerissä saa paijata vastasyntyneitä eläimiä ja nähdä maatilan eläinten synnytyksiä (E olisi nähnyt lehmän synnytyksen, mutta ei kiinnostanut, koska ei halua nähdä verta eikä sitä, kun vasikka vedetään ulos.) Eläinparat, ei ole rauhallisin synnytystilanne.

State Fairin tavaramerkki on mahdollisimman rasvaiset ruoat. Uppopaistettua suklaapekonia, uppopaistettuja hodareita ja uppopaistettuja suolakurkkuja oli tarjolla lukuisten muiden rasvakönttien lisäksi. Söimme ranskalaisia ja paistettua juustoa. Rasvaklöntti mahassa kesti aika pitkään. Ei tehnyt enää mieli uppopaistettua suklaapatukkaa jälkiruoaksi. Mutta ihan tavalliset paahdetut maissintähkät söimme, ja ne oli kyllä tosi hyviä. Tuoreita ja makeita.

Ihmispaljous State Fairissa on kyllä jotain käsittämätöntä, ja se alkaa kyllä muutaman tunnin kulkemisen jälkeen rassata. Kaikkialla on valtavat jonot: Tyären kanssa jonotettiin tunti trampoliiniin, jossa sai hyppiä sen 1,5 minuuttia. Jotkut kuulemma ottaa lomaa koko State Fairin ajaksi ja käy siellä joka päivä. Huh huh. Mulle riittää kyllä yksi tai korkeintaan kaksi käyntiä.

Amerikkalainen päivä se oli tämäkin. Olimme vapaalla, koska oli Labor Day. Ihan kiva, kun oli sillä tavalla pehmeä lasku kouluun, että viime viikolla tuli vain kolme koulupäivää ja ensi viikolla tulee neljä. Jännästi toiveet toteutuu; olin paljon ajatellut, että ei pitäisi olla alusta asti täysiä päiviä ja viikkoja.

Nyt vetäydyn amerikkalaiseen kellariin family roomiin tölläämään Gilmoren tyttöjä. Later!