Saksaleskenä

Miesi lähti tiistaina Saksaan konferenssiin. Me jäätiin kotinaisiksi. Oli mukava viikko, vaikka välillä olikin pinna kireällä. Ei minkään kotona olemisen raskauden takia, vaan raskausväsymyksen (en nuku oikein hyvin).

Tiskikone on korjaantunut. Osia ei pitänyt vaihtaa, vaan kuulemma tiskikoneen roskasilppurissa (kuinka moni tiesi, että niissä on sellainen?) oli jokin isompi roska, joka ei meinannut silppuuntua ja siksi savutti. Piti tyhjänä pyörittää ohjelma siinä. Arvelin, että se voisi olla ratkaisu, mutta enpä tohtinut laittaa päälle konetta, joka tuotti niin pahan käryn ja savun.

Torstaina onnistuin työntämään pääsumua sen verran syrjään, että sain juteltua yhdelle Elsan voimisteluryhmäläisen äidille. Saavutus! Pitää kirjata tällainenkin ylös, jotta ei tule ajatelleksi, että vaellan yksin mihinkään kykenemättä. Elsa pyysi heti leikkitreffejä ja hoputti ottamaan tuon äidin numeron. Hieman vaivaantuneena hän sen mulle antoi -- kai tämä kulttuuri, missä harvaa "nähdään"-huikkausta oikeasti tarkoitetaan joskus ahdistaa jenkkejäkin. No, eihän sole pakko soitella.

Facebookissakin jo hehkutin, että jaksoin käydä lauantaina Mall of Americassa ja Ikeassa ja vieläpä ihan hyvissä fiiliksissä. Se on paljon mulle, jonka shoppailukunto ei ikinä ole ollut erityisen hyvä. Kerrankin oli oikein hyvä reissu, jaksoimme kävellä ja etsiä kaupat, missä piti käydä. Ei tullut erimielisyyksiä, ja rennosti vain Tyären kanssa juteltiin koko aika. Ostin äitiyshousut ja -neuleen, joille on tarvetta. Ikeassakaan en sortunut siihen tavanomaiseen kassilliseen turhaa krääsää, ostin vain patjan, jota olin menossa ostamaan sekä joulukalenterin ja kuivaustelineen pikkupyykille. Mahtavaa, kun tällaiset pakolliset ostosreissut ei aina ole horroria. Asiasta viidenteen, taas kerran pisti silmään se, että porukka tuo vastasyntyneitä vauvoja Mall of Americaan ja muihinkin kauppoihin. Varmaan viisi muutaman päivän ikäistä vauvaa taas näin. En tiedä, millä energialla vanhemmat jaksaa lähteä vauvan kanssa heti liikenteeseen. Ja ite pelkäisin sen verran pöpöjäkin tuollaisessa paikassa, etten haluaisi lähteä vastasyntyneen kanssa shoppaileen. Kukin tietty tavallaan, mutta mun hormonipöllyt on yleensä sellaisia, että haluan olla kotona paljon ja toipua ja tutustua vauvaan.

Miesinhän piti tulla jo lauantaina, mutta ekan yhteyden myöhästymisen ja Deltan lippuseppoilun takia kotiinpaluu viivästyi vuorokaudella. Portille hän oli kyllä ehtinyt, mutta lentoyhtiö oli jo reitittänyt lipun uudelleen, koska oli olettanut, että ei voi ehtiä. Oli hotelli ollut ihan kiva, mutta Miehen omin sanoin ohuelti vitutti tuollainen tilanne hotellista ja ilmaisesta illallisesta huolimatta.

Tyär halusi isin kokonaan itselleen, joten kävin pienellä kävelyllä illalla. Mississippin rannat alkaa olla jo vähän ruskan väreissä. Olipa niitä ihana ihailla ja kuunnella myöhäiskesän heinäsirkkoja ja kaskaita. Ihmisiäkin tuli vastaan, ja tuli taas huomattua, että en oikein ole sellainen rento, huumorintajuinen huikkailija, millaisia täällä on paljon. Monet keksii aina jotain kivaa sanottavaa vastaantulijalle, vaikka säästä. En mä sitä osaa suomeksikaan. Jostain syystä jokin ystävällinen heitto tulee mun suusta ulos oudosti. Koitan sanoa, että no onpa kaunis päivä, mutta se kuulostaa siltä kuin jotenki kiroaisin römeällä äänellä "Onko vähän nätti ilima, häh!", mikä tietenki on omalla tavallaan hauskaa, mutta ei aina tavoita kuulijaansa sillä tavalla. Siispä koitan vain näyttää iloista naamaa, kuten täällä on tapana. Ei siis  pitäs katella niitä kengänkärkiä tai puidenlatvoja, kun kanssaihminen vastaan kävelee. Oon mä jo sen oppinut, ainakin melkein. Tosin varmaan siis mun naamakin on jotenkin oudolla vinkuralla ku koitan näyttää iloiselta. Ei tätä peräpohjalaista penseyttä helpoimmasti karisteta.

Johan tuli taas sillisalaatti tästä tekstistä. Ehkä te neljä lukijaa olette jo siihen tottuneet.