Erilainen etiketti

Voi että on imettäminen vaikeaa amerikkalaisille. Vaikeaa imettäjälle, vaikeaa ympäristölle. Julkisella tai puolijulkisella paikalla jos imettää, pitää periaatteessa kietoutua johonki vällyyn tai imetysessuun. Muut ihmiset kun voivat loukkaantua, jos kaistale tissiä näkyy tai vilahtaa. Tätä en oikein ole ikinä tajunnut. Miten voi olla loukkaavaa, jos ihminen ruokkii lastaan? Mitä se loukkaa? Henkilökohtaista häveliäisyyttä? Eihän siinä loukkaantujan tissejä tai muita kehonosia väkisin paljasteta. Ylipäätään en näe imettämistä paljasteluna tai esittelynä, vaan ihan vain lapsen ruokkimisena. En voi ymmärtää logiikkaa tuon koko kohkaamisen takana.

Kuten varmaan kaikki arvaa, en ole hankkinut imetysessua enkä mitään muuta vällyä. Oon muutaman kerran kokeillut jotain harsoa tai muuta kangasta. En osaa asetella sitä tyykiä sillä lailla, että se peittäisi ne "loukkaavat" alueet. Tuskanhiki vain valuu, ja musta on ihan pöljää peittää lapsen naama ku se on syömässä. Se siitä äidin ja lapsen yhteyden rakentamisesta katseen kautta imettämisen aikana. Toisaalta mietin, olenko törkeä juntti, kun en mukaudu maan tapoihin. Että pitäskö etikettiä noudattaa ihan vain tapojen kunnioittamisen hengessä. Tuntuu, että ei, koska se on ihan pöljä tapa. Ehkä jokainen feministi ainaki on mun kanssa samaa mieltä.

On täällä tuon yleisen häveliäisyyden takia aika mielenkiintoista esimerkiksi käydä lääkärissä. Varsinkin esimerkiksi papa-kokeessa. Lääkäri poistuu huoneesta siksi aikaa, kun potilas ottaa vaatteet pois ja pukeutuu siihen telkkarista tuttuun selästä auki olevaan kaapuun. Ja sitten, kun sitä operaatiota aletaan suorittaa, laitetaan vielä ties mitä paperilakanaa potilaan päälle ja lääkärin ja potilaan välille. Melkoista vaikeutta verrattuna siihen, että Suomessa nykästään se osa paljaaksi, mitä operoida pitää samalla, kun jutellaan rennosti lääkärin tai hoitajan kanssa ja otetaan näyte tai tutkitaan, mitä tutkittava on. En tajua sitä kaapua, kyllä mieluummin olen vaikka alkkarisillani lääkärissäkäynnin ajan kuin siinä ihmeellisessä paljasselkäisessä ja -pyllyisessä kaavussa. Joskus olen alkanut automaattisesti riisua lääkärin vielä ollessa huoneessa, ja sitten se raukka on juossut ovelle ja äkkiä luikahtanut ulos. Huoh. Kyllä mää kohta opin.

Eroja on terveydenhuollossa muuallakin kuin etiketissä. Neuvolaahan ei ole, vaan lääkäriä aina tavataan. Ja ne käynnit on tosi harvoin. Tänään oli 2-kuukautislääkäri, seuraavan kerran sitten nelikuisena. Jos en muista väärin, kävin Tyären kanssa joka kuukausi puolivuotiaaksi asti ja sitten parin kuukauden välein. Kyllähän siinä parissa kuukaudessa ehtii ties mitä tapahtua. Oli minusta kyllä hauska käydä neuvolassa tiheään, kun sai aina huoliaan purkaa sille terkalle. Sainkin aina päivän viimeisen ajan, kun mun kanssa aina kesti kun puhuin ja puhuin. Heh. Tuli myös mieleen se neuvolalääkäri, joka oli aina joko pikkukännissä tai pahassa krapulassa. Kauhean uskottava. Että oon ihan tyytyväinen, kun on selvä ja mukava lääkäri, vaikka ei lastentautien erikoislääkäri olekaan.

Vauvoja myös käsitellään eri lailla täällä. Istutetaan syntymästä alkaen ja seisotetaan kans. Muistelen, että Suomessa on joku muutaman kuukauden raja, ennen kuin lasta saa alkaa istuttaa ja seisottaa. Pienen otannan perusteella myös kantaminen liinassa tai repussa on harvinaisempaa kuin Suomessa. Ihmiset raahaa niitä autonistuimia ties missä. Toista kärryttelijääkään en ole vielä nähnyt. Eikä ihme, on kärrit täällä sellaisia rempuloita, että eipä niillä paljon ulkona liikuta. Ja talvisin jalkakäytävä on erittäin paljon vaihtelevassa kunnossa, eli on se aikamoista pottupeltokyytiä vauvalle ja risteyksissä hikoilemista äidille. Ei niitä kukaan yleensä putsaa, ja penkat on melkoiset.

No, se maan tapojen siunailemisesta. Paukkupakkaset jatkuu edelleen, mutta keskiviikkona pitäisi lämmetä. Meillähän tää helmikuu on perinteinen sairastuskuukausi, ja onhan tässä jo Tyärellä ollut korvatulehus (parani ilman antibioottia), Pojalla eka pieni kuume ja mulla jokatalvinen röhä eli romuska. Miesi on toistaiseksi terve. Fyysisesti ainakin.

Aloitin joogan taas monen viikon yrittämisen jälkeen. Oli kylmää, liikaa lunta, koulusulkemisia ja sairautta, niin vasta nyt pääsin. Ihania äiti-lapsijoogia on siellä samalla salilla, missä kävin odottaessani Poekaa. Kauhea ikävä oli ollut niitä tyyppejä siellä, ja hauskaa oli nähdä tuttujen naamojen vauvat. Hullun pieniä kaikki, omani kun on tuollaista riuskaa rintamaitotyyppiä. Ja syntyessäänkin oli jo potra. Iloinen olen isosta nöpösestäni, häntä kun ei pienet tuulet kaada. Sanoi lääkäri.

Nytpä nukkumaan. Melkein pitäis alottaa se kuukauden kestävä jokapäiväisen kirjoittamisen haaste. Tääkin päivitys oli melkein viikon luonnoksena. Mielessä kirjoittaminen ei auta, kun sitten kuitenki unohtaa kaikki lauseet, mitä on aikonut kirjoittaa. Katotaanpa, jos tällä viikolla aloittaisin.