Amerikka-allergia

"Äiti, mä oon allerginen Amerikalle. Mä haluan takaisin Helsinkiin. Mä pelkään olla täällä, mä pelkään tätä taloa ja mä en tykkää nukkua tässä talossa!" "Mulla on ikävä Helsinkiä ja mun kavereita. Mulla on ikävä meidän toasteria ja omaa kotia. Haluan nähdä oman kodin!"

Koti-ikävä on nyt iskenyt toden teolla. Elsa kaipaa kaikkea mahdollista Helsingissä ja kotona, mutta ennen kaikkea kavereitaan. Voi tuntua aika kamalalta, kun ei yhtäkkiä olekaan kieltä, jolla leikkiä toisten lasten kanssa. Minä ja Matti tietenkin leikitään Elsan kanssa minkä kerkeämme, mutta ei se mitenkään korvaa leikkiä toisten lasten kanssa. Olen vienyt omalta lapseltani leikin. Reilukerhosta, päivää. Tiedän, että koko elämän perspektiivissä  pari vuotta englanninkielisessä ympäristössä on  hyvä satsaus kielitaitoon ja kansainvälistymiseen. Mutta silti on erittäin syyllinen olo siitä, että olen ehdoin tahdoin pistänyt lapseni tällaiseen prässiin ja stressiin. Kaverit jätettiin taa ja repaistiin kaikki tuttu ja turvallinen lapsen elämästä pois. Näin sitä traumatisoidaan lasta ihan tahallaan! Mitenkähän tällainen vääryys omatunnollaan voi elää? Jää nähtäväksi.

Mielessä on monta kertaa käynyt sekin, että jos Elsalla olisi sisarus, niin muuttaminen olisi varmasti ollut helpompaa. Olisi ainakin se sisko tai veli, jonka kanssa leikkiä omalla äidinkielellä varsinkin päiväkodissa. Jossitteleminen on turhaa, tiedän, mutta viiltää kyllä sekin, että lapsemme on aika yksin tässä maailmassa, kun tulee tällaisia isoja muutoksia. Mulle ainakin oli kaikkien tyrskyjen keskellä lapsena aika tärkeää, että oli toinenkin samanikäinen kokemassa niitä tyrskyjä (vaikka toki tyrskyttelin siskoani aika kaameasti ihan itse). En voi palata ajassa taaksepäin ja kaksineuvoisesti tekaista Elsalle sisarusta. Itse olin myös ne kriittiset, läheisen sisaruksen hankkimiseen sopivat ajat (pari vuotta Elsan syntymän jälkeen) sitä mieltä, että yksi lapsi on ihan nokko. Tavallaan aika itsekästä. Jättää lapsi tylysti ilman sisarrakkauden kokemusta. Jee, mulla on jo kaksi isoa itse tekemääni vääryyttä kontollani!(Kaikki tietää, että niitä on paljon enemmän, mutta nää on isoimmat!)

Itselläkin on sellainen EVO-fiilis (siis en vain osaa-fiilis). Tyrin kaiken mahdollisen tänään keittiössä ja poltin oikean keskisormen vesirakkuloille (kiitos aloe veran, rakkulat ovat jo laskeneet ja sattuvat vain, kun käsiä pesee). Kävimme tänään Matin edeltäjän paluujuhlissa, ja tyrin kaikki mahdolliset kommunikaatiotilanteet. Ei ole mulla tää englanti hallussa. Ei ollenkaan. Mikähän mut sai joskus kuvittelemaan muuta. Sössötän ja änkytän enkä ymmärrä, mitä mulle puhutaan. Ja muutkaan ei ymmärrä mun surkeita puhumisyrityksiä, koska mun aksentti on niin vahva ja tökkö-tökköinen. Laa-laa, tulipa lähdettyä kylmiltään ja puoliummikkona Jenkkilään. Se siitä turvallisesta vanhemmuudesta ja oman elämän hallinnasta. Tarkoitus ei ole kuulostaa itsesääliseltä - olen kyllä hyvin tietoinen että kaikki on ollut itsestä kiinni ja on sitä edelleen. Voin itse vaikuttaa siihen, millaista mulla täällä tulee (no, siihen tökköiseen puheeseen ja huonoon kielikorvaan en kauheasti voi mut pitää asennoitua niin, että oon huono tässä(kin) ja elän niillä vähän heikommilla standardeilla niin hyvin kuin pystyn).

Edit.: Ollaan täällä jo ihan taas tolpillaan. Ku vähän päästää höyryjä kirjoittamalla ja vuodattaa muutaman kyyneleen, kummasti olo kohenee.