Arkinen arki

Akvaario oli hieno. Merikilpikonnat hirveän isoja ja todella rennon oloisia kavereita. Hait pahaenteisiä ja pelottavia, ja joillain niistä oli sellainen virnistys, että ei paljon naurattaisi, jos jollain riutalla vastaan uisi. Kauheesti siellä oli kauniita kaloja, joiden englanninkielisiä nimiä en muista ja suomenkielisiä nimiä en tiedä. En tällä kertaa ehtinyt pysähtyä liikuttumaan korallialtaan äärellä, kun piti kaitsea laumaa. Meritähtiä sai silittää, ja ne tuntuivat samettisilta. Olin ajatellut, että niiden pinta on kova. Myös merivuokon hapsuja (pahoittelen epätieteellisyyttäni) sai sormeilla. Hapsut olivat niin kevyitä ja olemattomia, että vaikka näki sormensa koskevan niitä, ei silti tuntenut mitään. Ihmeellistä. Alligaattoreita ei ollutkaan silitettävänä, kuten olin luullut, mutta pari pientä kaimaania oli siellä piraija-altaan naapurissa hengaamassa just sillain silmät veden pinnalla ja muu kroppa vedessä, niinkuin tuollaiset krokotiilityypit ruukaa tehä. Jänskiä kavereita nekin. Ei me ihan heti uudestaan mennä, liput olivat sen verran kalliita, mutta hieno ja tutustumisen arvoinen paikka kyllä oli. Eläintarhan yhteydessä on kans meriakvaario, joten pitää mennä sielläkin käymään.

Reissu loppui ikävästi, kun 10-vuotiaan seuralaisemme pyörä oli varastettu pikaratikan asemalta. Voi vääryyttä! Nips naps vain, oli vaijerilukko napsaistu poikki ja lapsen pyörä viety kirkkaassa päivänvalossa. Pitänee meidänkin hankkia U-lukot noihin pyöriin, vaikka tuskin nekään kaikkein ahneimpia varkaita pidättelee.

Tällä viikolla on vietetty tavallista arkea vain. Tykkään rauhallisesta arjesta näin vaihteeksi. Nyt, kun ei kellään ole mitään iltaharrastusta, huomaan, kuinka hektistä meidän arki oli viime keväänä, kun perheemme harrastuksiin kuului kuoro, temppujumppa, salibandy, ratsastus ja saunominen. Niin ja mä olin siellä Rakkauskurssillakin talvella yhden illan joka viikko. Täällähän tietenkin olisi vaikka sun mitä harrastusmahdollisuutta, mutta me otetaan tää syksy ihan vain arjen harrastamisen kannalta. Vähän mua tietenkin hingertää mennä kuoroon ja neulontakerhoon ja laittaa Elsa sirkuskouluun ja uintiryhmään, mutta hillihen itseni. On englannin ja kulttuurin opettelemisessa nyt meille kaikille ihan tarpeeksi. Ja viikonlopuille olemme näköjään onnistuneet keksimään ihan reilusti tekemistä, vaikka virallisia harrastuksia ei olekaan.

Saimme postissa kuntavaalien äänestyslipukkeet. Pitäisi mennä Washington DC:hin tai New Yorkiin äänestämään. Mukava olisi kyllä tuolla tekosyyllä käydä viikonloppu itärannikolla. Oli vain hotellien hinnat aika pilvissä ainakin Nykissä. Pitää nyt katsella. Mielelläni kyllä äänestäisin, vaikka en nyt kokonaista vaalikautta Helesingissä asukaan.

Tänään täällä on tapahtunut työpaikka-ammuskelu jossain kylttifirmassa pohjoisessa lähiössä. Suomen uutisissa ei ainakaan vielä ollut mitään. Ei ollut meillä päin, mutta kuulin niihin aikoihin poliisiautojen sireenit. En kiinnittänyt mitään huomiota, koska täällä niitä kuulee aika paljon. Uutisissa ei vielä ollut motiiveista ja tapahtumien kulusta paljon tietoa. Oiskohan kyseessä taas sellainen "Sain potkut, tapan kaikki" -tyyppi. Rumaa ja kammottavan arkipäiväistä tässä maassa. Ammuskeluarkeen kukaan kuitenkaan tuskin tottuu.

Elsalla oli tiistaina päiväkodin retki omenatarhalle. Olivat menneet koulubussilla, ja paikanpäällä oli saanut matkustaa traktorin peräkärryssä heinäpaalien päällä. Oli aika innoissaan tuo lapsi siitä. Oisin määkin ollut. Koulubussissa on kuulemma suorat nahkapenkit ja ne heinäpaalit vähän välillä pisteli takapuoleen. Omenia oli saanut ottaa muutaman mukaan, ja upulimme oli säästänyt meille isoimman. Herkullista oli.

Matti yritti käydä sunnuntaina katsomassa autoja. Autokaupat ovatkin nyt ainoat kohtaamamme kaupat, jotka ovat täällä sunnuntaina kiinni. Tuli sekin todettua. Heilumme vielä aika monen vaihtoehdon välillä, siis automerkeissä ja -malleissa. Mulle mieluisinta ois kyllä autonjakamispalvelu. Tai sitten hybridiauto, mutta saapa nähdä, mihin päädytään. Elsa haluaa Hondan ja mulle Toyota Priuksen.

Väsynyt viikko

Uh-uh-uu. Kylläpä on ollut vetämätön viikko. Kaikki olemme olleet ihan poikki, ja minä en meinaa löytää virtaa edes pieniin blogipäivityksiin. Hengissä ollaan, terveisiä vain lukijoille ja etenki sukulaisille! Koetan miettiä, mitä olemme tällä viikolla tehneet. Jotain vissiin hyvin kiireistä, kun ihan lyö tyhjää.

Elsa on ollut kokonaisia päiviä tarhassa, ja minä olen yrittänyt tehdä töitä kotona. On jotenkin työmoraalia rapauttavaa, kun voi kotona vanua yökkärissä siihen asti, kun on aika hakea lapsi tarhasta. Torstaina laitoin päiväpaidan päälle heti aamusta, niin johan oli ryhdikkäämpi ja aikaansaavampi olo. En silti saanut kauheasti aikaan, vaikka kyllä nökötin wöördin ääressä koko päivän.

Tarhassa on mennyt hyvin. Uusi ja hyvä kaverikin on löytynyt, ja urheasti Elsa sanoikin, että aina, kun aamulla alkaa itkettää isin lähtiessä, hän ajattelee uutta kaveriaan, niin ei sitten enää tunnu pahalta. Ovat roikkuneet tarhanpihan käppäyspuilla niin ahkerasti, että lapsella on ollut jo kaksi rakkulaa kämmenissä tällä viikolla. Upulit.

Keskiviikkona kävimme naapurissa syömässä. Kivaa oli. Naapurissa on 4-vuotias lapsi, ja pienen alkukankeuden jälkeen alkoi juoksu- ja palloleikit sujua. Talon kokoinen kellari, jossa sai juosta ja kaplastaa, tietenkin auttoi asiaa. Tyär oli tosi vastahakoinen lähtemään paikkaan, "jossa kaikki puhuvat vain englantia ja mä en ymmärrä mitään!". Ollaan pakosta jouduttu viemään häntä aika monesti tällaisiin paikkoihin, joten ei ihme, että lähteminen on aina vaikeaa. Mutta yleensä paikat ovat osoittautuneet mukaviksi. Kuten myös perjantaiset Matin työpaikan syyskauden avajaiset, joihin lähtemistä itkettiin moneen kertaan. Kauhean kivaa kuitenkin oli. Muita lapsia ja valtava kattoterassi, jolla sai leikkiä hippaa ("tag" tai "chase" - uusia sanoja mulle). Hyvin viihtyi myös professorska, vaikka kinnaavaan korsettiin ja saumat itsepäisesti vinoiksi vetäviin sukkahousuihin ahtautuminen sai v-käyrän nousemaan vaarallisen korkealle (joo, oli mulla päällä myös leninki!). En tietenkään vielä yllä verkostoitumis- ja small talk-taitoineni lähellekään amerikkalaisia, mutta luulen hymyilleeni tarpeeksi paljon suomalaiseksi ja jopa puhuinkin ihan innostuneesti joidenkin kanssa.

Tänään oli Suomi-koulun ensimmäinen kokoontuminen. Se kokoontuu kaksi kertaa kuussa, ja siellä suomenkieliset ja suomalaistaustaiset opiskelevat eritasoisissa ryhmissä. Elsan ryhmässä oli neljä suomea puhuvaa ja kuusi suomalaistaustaista lasta, jotka eivät puhu suomea. Laulettiin muutamia lauluja ja tehtiin yhdessä tarinaa, johon leikattiin kuvia lehdistä. Ihan mukavaa. Innostuin tietenkin taas niin (ikivanhat opettajahaaveet taas veivät mukanaan), että ilmoittauduin sijaistajaksi. Ja lasten filmi-illan vetäjäksi. Ja leipojaksi kahvilaa varten. Koululla oli tosi mukavaa porukkaa, ja jostain syystä taas liikutuin, kun yhtäkkiä joka puolella kuuluikin suomea ja laulettiin aloituslaulukin suomeksi. Hämmentävää. Kai se oli jotain helpotusta, kun yhtäkkiä ei tarvinnut ollenkaan pinnistellä ymmärtääkseen.

Tämä päivä toi mukanaan Elsalle myös hartaasti odotetun oman pyörän. Ostimme naapurin autotallikirppikseltä 20 dollarilla aika päheen menopelin. On juomapulloteline ja kaikki. Tyär kävi ensin pikkulenkillä isin kanssa, sitten yksin takapihakujan päästä päähän ja sitten vielä mun kanssa vähän tuota naapurustoa kiertämässä (pysähdyimme Cupcakessa. Valkosuklaakuorrutettu I love Lucy Elsalle ja soijalatte mulle, koska niin väsytti). Hortoilukierroksellamme törmäsimme suomalaiseen tuttavaan, ja Elsa oli tosi iloinen, kun saattoi puhua aikuisen kanssa ihan mistä halusi. Reippaasti juttelikin. Käytiin myös näköalatornilla, jonka sanotaan inspiroineen Bob Dylanin biisiä All along the Watchtower. Hienot oli näkymät keskustan pilvenpiirtäjiin ja puustoisiin lähiöihin. Harmi, kun ei ollut kameraa mukana. Kamera on kadonnut mystisesti. Käytimme sitä viikko sitten ladataksemme kuvia koneelle, ja nytpä sitä ei enää olekaan missään. Tai siis varmasti se jossain täällä talossa on, mutta kun ei vain löydy. Huoh. Oispa ees kännyssä hyvä kamera niin ehkä muistais joskus kuvata. Esimerkiksi paikallisista pankkiautomaateista pitäs ottaa kuva, kun niissä on jos jonkinlaista toimintoa. Voi rahan nostamisen lisäksi syöttää rahaa ja sekkejä tilille ja ostaa postimerkkejä ja ladata puheaikaa kännyyn. No, hyvä että on edistyneet automaatit, kun pankkien nettipalveluja ei ole ollenkaan.

Ai niin, arvoisa lukijani S. Vähämielinen pyysi postausta paikallisista ruokakaupoista. Onhan ne aika massiivisia. Tai no tuo meidän lähi-osuuskuntakauppa ei ole, mutta on sielläkin aika kunnioitettava määrä luomuvalikoimaa. Valmisaterioista ja kissanruoista lähtien kaikkiin mahdollisiin hedelmiin ja vihanneksiin. Ah! Tavanomaisissa kaupoissa on sama ilmiö kuin Suomen Prismoissa ja Citymarketeissa: hillittömät hehtaarihallit, mutta lopulta ei isoa valikoimaa tuoteryhmän sisällä. Niin, paitsi Jell-O:ssa (jotain hyytelösysteemiä, josta voi tehdä jälkkäriä ja välipalaa sekä hyytelöidä salaattia!Yök.), jota ainakin Cubissa on sellainen puolikas käytävä tarjolla. Kaikki mahdolliset synteettiset maut, voitteko kuvitella. Kaikenlaisia juomia on kanssa paljon ja isoissa kahden litran pulloissa. Matti on erityisesti kunnostautunut Ginger Alen ja Dr. Pepperin juonnissa. Leivontatarvikkeissa on ollut vähän etsiminen, kun on hyllykaupalla valmiita kakkusekoituksia ja piirakantäytteitä, mutta sellaiset tee-se-itse-alusta-asti -tuotteita on ripoteltu ympäri kauppaa. Niin ja maitoa tietenkin myydään sellaisissa muovikanistereissa, kuten olemme elokuvista oppineet. Luomumaito on yleensä pahvipurkeissa. Juusto on aika ankiaa, valikoimaa ei isoissakaan kaupoissa juuri ole ja aika paljon vain cheddaria ja mozzarellaa. Tai kauhean kallista tuontitavaraa Euroopasta. Mikä hyvin huvittavaa, monissa tuotteissa on mainosvalttina "made with real cheese" eli ei ole mitään juustonkaltaista sekoitusta, vaan jotain ihan oikeaa. Muutkin mainosvaltit ovat monesti aika hassuja: sokeripussin kyljessä "0% fat! 0% trans fat!" ja sitten taas öljy- ja voituotteissa, että "no carbohydrates". Hah. Ei jää epäselväksi, että rasva on rasvaa ja sokeri sokeria. Kassoilla ei ihan kaikissa paikoissa ole pakkaajia, mutta kauhean nopeasti niiltä pitäisi itse selvitä. Jos ei siitä nopeasti selviä, saa aika murhanhimoisia katseita kanssajonottajilta. Ja ei niiden kassojen päässä oikein ole tilaakaan kerätä kamoja ja pakata vasta maksamisen jälkeen.

Huomenna paikalliseen akvaarioon ihaileen haita ja silittään meritähtiä. Saamme naapurin lapset mukaan. Tätä on odotettu kauan!

Go Gophers!

Lauantaina koitti viimein se päivä, jota Elsa oli odottanut viikkotolkulla: pääsimme katsomaan  kainalosoikioksi kutsumaamme lajia eli amerikkalaista jalkapalloa. Yliopiston joukkue Golden Gophers pelasi Länsi-Michigania vastaan. Olihan se jännittävää. Tunnelman nostatus täällä ainakin osataan todella hyvin. Oli satapäisen torvisoittokunnan paraati lippuineen ja akrobaatteineen (tai siis mitä ne on ne tyypit, jotka heittelee sellaista kromattua pulikkaa ja tekee voltteja siinä sivussa) ja cheerleadereineen. Oli ilotulitusta ja katsojien huudatusta. 50 805 -paikkainen stadion oli käytännössä täynnä, ja katsojat kannustivat joukkuettaan tosi voimakkaasti. Ja itsekin tietenkin tempauduttiin hurraamaan ja taputtamaan, vaikka ei ehkä ihan kauhean intohimoisia Gophers -faneja ollakaan. Ja pakko tunnustaa, että hieman tippa tuli linssiin, ku kansallishymni laulettiin. Ei minkään patrioottisen pönötyksen ja punotuksen takia tietenkään (koko ajatus kansallislaulusta yliopistopelissä on aika häiritsevä), vaan siksi, kun on aika hienon kuuloista, kun 50 000 ihmistä laulaa yhdessä.

Itse laji on kyllä hitain, mitä ikinä olen seurannut. Koko spektaakkeli kesti 3,5 tuntia, ja siitä oli tehokasta peliaikaa 60 minuuttia. Tiedossahan on, että jenkkifutis on täydellinen kaupallisen television laji: koko peli on 15 sekunnin rynnistyksiä, ja jokaisen jälkeen pidetään torikokous, jossa hiotaan kuviot seuraavaan rynnistykseen, otetaan vähän vesihuikkaa ja tarkastetaan vahingot. Jokaiseen taukoon mahtuu aika monta mainosta, mitä tosin ei tuolla oikeassa pelissä onneksi tarvinnut liikaa katsella (tiedättehän mainosallergiani). Me ei Elsan kanssa ihan koko peliä jaksettu katsoa helteen takia ja varmaan myös siksi, että suurin osa kentän tapahtumista oli ihan vieraita. Ei ollut mitään hajua, mistä tulee rangaistuksia. Pitää tutustua vähän, niin voi keskittyä paremmin. Matti istui paikallamme melkein koko ajan ja poltti naamansa auringossa. Me Elsan kanssa käytiin viilentymässä stadionin sisällä aika tiheään. Kun olimme katsomassa, katsoin eniten kyllä torvisoittokuntaa, jolla oli kauhean hyvä meininki. Koreografiat ja kaikki. Ja cheereleadereilla oli hienot hypyt ja pyramidit. Niin, ja siis Gophers voitti aika tasaisen pelin jälkeen. Pistelukua en muista. Seuraavaksi pelataan itärannikon Syracusea vastaan.

Hieman erikoista mun mielestä oli se, kuinka puoliajalla torvisoittokunta soitti marsseja Yhdysvaltojen armeijalle, laivastolle, merijalkaväelle ja ilmavoimille ja teki erilaisia sotakonemuodostelmia. Urheilu, nationalismi ja sotiminen ovat hyvin läheisessä suhteessa keskenään, mutta nythän kyseessä oli yliopistoliiga. Pitääkö se "taistelu vapauden puolesta" (tässä kohtaa pyrskähdin vahingossa aika kuuluvasti) tuoda esiin ihan joka yhteydessä, kysyn vaan.

Muutenkin oli aika aktiivinen viikonloppu. Ennen Gophersien peliä kävimme Elsan tulevalla koululla pannukakkuaamiaisella ja kirpputorilla. Pratt School on mukavan pieni ja hyvällä paikalla, siis lähellä, asummepa missä päin Prospect Parkia tahansa ensi vuonna. Juttelimme monenkin vanhemman kanssa siellä, ja kaikki olivat oikein tyytyväisiä kouluun. Katsotaan, meneekö Elsa sinne vielä Kindergarteniin ensi vuodeksi vai jo kouluun. Voisimme ehkä vaihtaa jo vuodenvaihteessa, mutta tuntuu, että siinä tulisi kyllä liian monta muutosta liian lyhen ajan sisällä.

Sunnuntaina tapasimme suomalais-amerikkalaisia perheitä. Syötiin ja annettiin lasten leikkiä. Mukavia olivat sekä lapset että aikuiset. Pyydän heitä kaikkia seuraavaksi tänne. Pidetään potluck eli nyyttikestit. Elsalle on aina helpotus pääästä leikkimään suomenkielisten kanssa, koska me aikuiset ei voida oikein korvata lapsiseuraa. Kuten olen ehkä jo sadasti tässä blogissa kirjoittanut.

Toistan itseäni nyt liikaa, joten parempi postata tämä nyt ja katua myöhemmin. 

Ruoka on tärkeä!

On kyllä Jenkkilässä kivaa muun muassa siksi, että täällä saa niin hyvää ruokaa. Saa ihan kamalaakin, mutta meille on osunut enimmäkseen hyvää. Matkalla Icelandairin kyydissä oli todella ankeaa, kun mitään ei saanut yhtiön puolesta (tai siis mehua ja vettä sai, mutta ei ruokaa). Ostaa sai kinkku- ja muita lihavoileipiä. Onneksi lentoemäntä sitten taikoi meille puurot, kun pelkällä (kalliilla) suklaalla ei viitsinyt lasta ruokkia. Itsehän tietenkin pärjään oikein hyvin suklaalla vaikka kuinka monta päivää ja lentoa.

Ensimmäisenä iltana täällä Matti urheili meille True Thaista ihan mahtavan illallisen. Tuoreita kevätkääryleitä ja Panang currya sekä wokattua vihreää chiliä ja tofua. Kevätkääryleet oli tehty riisipaperista ja sisällä oli nimen mukaisesti tuoreita vihanneksia ja paljon tuoretta korianteria. Särpimenä oli maapähkinävinaigretteä. Suomalaisiin, uppopaistettuihin kevätrulliin tottunut Elsa ei kelpuuttanut paikallisia ollenkaan, mutta minä nassutin niitä vielä seuraavanakin päivänä.

Olen Facebookissa hehkuttanut Pizza Lucea, jossa olemme käyneet pari kertaa. Ihan kauhean hyvää ruokaa ja erinomainen palvelu. Lapset saa ison väritystehtävän, jossa on erilaisia tatuointeja (aiheina artichoke, garlic breath ja "Olive you" vanhanaikaiseen tatuointityyliin, siis ankkureita ja sydämiä sekä lohikäärmeitä ja kotkia). Ihan kyllä itsekin niitä innoissani väritän. Pizza Lucesta saa äärettömän hyvää pinaattisalaattia, jossa on tuoretta pinaattia, kuivattuja karpaloita ja fetaa tai sinihomejuustoa sekä pähkinöitä ja jotain kastiketta, josta en oikein ole saanut selvää. Njam njam. Matti on syönyt siellä molemmilla kerroilla pizzaa, ja kyllä ovat pizzanteossakin ihan ässiä siellä. Melkein yhtä hyvää kuin San Milanossa, jossa on ne Suomen parhaat pizzat. Elsalle maistui viimeksi spagetti ja tomaattikastike, ja sitä edellisellä kerralla hän sai makoisan mozzarellapizzan.

Oon muutenki kyllä täysin hurahtanut tuoreeseen pinaattiin. Tai olin kyllä jo Suomessa, mutta siellähän siitä saa pulittaa vajaat 30 euroa kilolta, eli aika harvoin raskin ostaa sitä. Täällä saan kaiken pinaatinhimoni tyydytettyä, koska pinaatti maksaa täällä murto-osan tuosta hinnasta. Ja vielä luomuna. Ah! Jos ei tällä pinaatinsyönnillä ala hemoglobiini nousta, niin ei sitten millään. Olen tehnyt pinaattirisottoa jo pari kertaa ja laitan sitä yleensä salaattiin jääsalaatin tilalle. Pitää vielä pinaattilättyjä ja -keittoa tehdä tuoreesta tavarasta, niin a vot!

Uskallan väittää, että luomuvihannekset ja -hedelmät on kyllä maukkaampia kuin tavanomaiset. Osa maukkauskokemuksesta on varmaan sitä, että tietää, että ei syö torjunta-aineita ja säilöntäaineita.  Todella selkeän eron kyllä maistaa avokadossa, kiivissä, porkkanassa ja kirsikkatomaateissa. Elsakin syö niitä hieman vähemmän vänkyttäen kuin suomalaisia vastaavia. Oon ihan onnessani siitä, että tuoretuotteet pilaantuu  luonnollisella tahdilla. Omenat ei kestä hedelmäkorissa viikkotolkulla ja tomaatit alkaa kasvaa valkoista nukkaa vajaassa viikossa. Ei ole pintaa käsitelty ties millä toksiinilla, ja se on tosi hyvä se.

Meillä on lähiravintoiloista testaamatta vielä nepalilainen, joka näyttää ainakin viikonloppuisin olevan ihan täynnä, sekä etiopialainen, joka tosin näyttää hyvin hiljaiselta. Ehkä ensi viikonloppuna jompaan kumpaan. Eilen kävimme läheisessä Cupcakessa, joka on aivan taivaallinen muffinssikahvila. Valikoimaa riitti porkkanakakkumuffinssista tuplasuklaamuffinssiin. Tyär otti marengilla kuorutetun suklaaunelman, ja hyvää oli. Matille veimme  marjaisella päällisellä kuorrutetun porkkanaisen makupalan. Minä söin kesäkurpitsapiiraan, kun lounas oli jäänyt vähän heikoksi, ja se oli juuri sopivan kokoinen, ei mitenkään amerikkalaisittain liioiteltu. Olin niin innoissani, että ostin Cupcake -paidan. Näin sitä hurahdellaan! Vielä pitäisi jokin sopivan kreisi lahko löytää, niin Amerikkakokemus olis täydellinen.

Pehmeä lasku arkeen

Viikko tarhaa ja töitä takana. Viikonloppu onkin mennyt sitten ihan rauhallisesti. Tänään kävimme pyöräilemässä Mississippin rantaa ja kahlaamassa itse joessa (en kylläkään tarkistanut, kuinka saastunutta vesi on. No, ei meiltä keltään ole vielä raajoja irronnut). Kolmisen tuntia siinä vierähti, kun pysähtelimme aika paljon. Sää oli edelleen hyvä, lämmin ja aurinkoinen, mutta ei silti mikään tukahdutushelle. Ah, ihanaa, kun kesä vielä jatkuu.

Puolikkaat päivät menivät Elsalla hyvin tarhassa. Siellä saa tehdä mitä Montessori-töitä vain ja esimerkiksi kuunnella musiikkia kuulokkeilla, jos haluaa, sekä muovailla tai piirtää ynnä muuta sellaista. Elsa on keskittynyt värittämiseen ja maalaamiseen sekä muovailuun. Tuttu ympäristö tuntuu varmaan rauhoittavalta, kun kaikki "työt" on tuttuja. Seuraava viikko mennään vielä puolipäiväisenä, mutta sitten siirrytään kokopäiväiseksi. Elsaa ahdistaa lepohetki edelleen, kuten ahdisti jo Helsingissä, mutta käymme tutustumassa siihen ensi viikolla. Sittenpä tietää, mitä odottaa, ja tuskin tulee mitään ahdistavaa viestiä ainakaan opejen taholta.Ongelmana on ollut se, että lepohetken aikana iskee ikävä usein lujimmin, ja se pelottaa etukäteen. Tästäkin kyllä ajan kanssa selvitään.

Mulle selvisi, että olen vähän sössinyt tämän päiväkotihomman. Elsa olisi pitänyt ilmoittaa jompaan kumpaan lähikoulumme esikouluista (Kindergarten), koska ensi vuonna alkaa varsinainen koulu ja siellä yleensä jatketaan samassa luokassa kuin esikoulussa. Preschool on aika ennen Kindergartenia, siis 3-5-vuotiaana. Olin jostain syystä käsittänyt, että preschool on sama kuin eskari. Olisimme päässeet hyvin paljon halvemmalla ja ilman suurta muutosta taas ensi vuonna. Aargh. No, ei aina voi tietää, ja en näköjään ymmärrä, vaikka asioista koitankin selvittää.

Meillä oli perjantaina illallisvieraita. Oli kyllä kauhean kivaa. Vierailla oli 13-, 10- ja 1-vuotiaat lapset mukana. Elsa leikki 10-vuotiaan kanssa ihan innoissaan koko illan. Veikkaan, että on tosi tärkeää huomata, että yhdessäolo onnistuu, vaikka ei yhteistä kieltä olekaan. Ainakin siis lapsena. - Toivottavasti nähdään tätä perhettä taas pian. He on lähdössä ensi vuodeksi pois sapattivapaalle, ja jo alustavasti puhuttiin, että voitaisiin vuokrata heidän talo.

Tämä tänne sopeutuminen on ollut varmaan helpompaa meille perheenä, kun me molemmat niin sanotut aikuiset osataan paikallista kieltä (tai siis no, ainakin ymmärretään). Vois olla itellä aika hirveen paljon kauhiampi kyldyyrishokki, jos oliskin ihan täysi ummikko täällä. Ja sitten olis vaikeampi kestää tuota lapsen kulttuurishokkia ja sopeutumisvaikeuksia. Mitä ei siis vielä loppujen lopuksi kauheasti ole ollut; tänään tyär ihan iisinä sanoi, että "mä kävin leikkimässä siellä koulunpihalla, missä mä vedän ehkä yhden vuoden koulua täällä Amerikassa". Pyöräillessä hän totesi, että ei ollut arvannut, että Amerikassa voisi olla näin kivaa. Hyvä muistaa nämä hetket, jos ja kun ikävä taas Elsalla iskee.

---
Talveen sopeutumista varmaan helpottaa se, että huomasin, että meidän ikkunaverkkojen takana on tuuli-ikkunat, jotka voi sitten pitää kiinni, kun tulee kylmemmät ilmat. Mä kyllä laitoin ne kiinni jo Elsan huoneesta ja makuuhuoneesta, kun öisin on jo aika viileä. Matti tosin huomautti, että täällä on öisin sellainen Suomen kesän lämpötila. Eräs Riikka sitten hytisee talvella, kun ei karaise itseään syksyllä. Mutta son sen ajan murhe!

Katsoimme eilen Fargoa. Olihan se nyt erilailla hassua, kun Steve Buscemi ajeli Cieralla kohti hyvin tuttua Minneapolisin pilvenpiirtäjäkeskustaa. Ja Marge sanoi "It is early yet", kuten täällä kuulemma sanotaan. Opaskirja kertoi, mutta en kyllä ole livenä kuullut. Ja se Fargossa viljelty "Jaaaa!" on vielä kuulematta kans.

Irrallisia havaintoja

Isot annoskoot. Tämä on klisee, ja tiesin sen jo etuäteen, mutta kyllä ravintola-annosten koko silti jaksoi ja jaksaa hämmästyttää. Esimerkiksi Pizza Lucen isosta salaatista saisi kaksi ihmistä mahan ihan hyvin täyteen. Onneksi hinta ei ole tupla, vaikka koko Suomen annoksiin verrattuna on.

Vesisyöpöt vessat. Joka kerta vessassa ihmettelen, kuinka paljon sitä vettä oikein voi kulua yksien tarpeiden huuhteluun. Näköjään aika paljon. Toinen vessajuttu on se, että julkisissa vessoissa ei oikein ole yksityisyyttä. Ovien alareuna on todella korkealla, niin että pöntölläistujan sääret näkyy hyvin pitkälle, ja ovissa on suuret raot karmin ja oven välissä. Onko tämä jotain vessojen yhdessä kontrollointia? Ei mitään hämärää ainakaan voi tehdä, kun seuraava jonottaja ainakin teoriassa näkee koko vessakäynnin.

Huonokuntoiset paikalliset tiet. Monessa paikkaa on tie aikamoista pottupeltoa. Kuopat ja epätasaisuus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Alamäissä on joskus peräpyörän kanssa vähän hurjaa, kun koskaan ei tiedä, millainen töyssy tiessä on tulossa vastaan. Myös katuvalaistus on monissa paikoissa yllättävän vähäistä.

Kolmioristeyksiä ei ole (tai sitten vain ei ole osunut kohdalle). STOP-merkit vaikuttavat korvaavan kolmiot. Liikennemerkit on tosi usein tekstejä, ei niinkään merkkejä, tai sitten merkkiä on vielä tehostettu tekstillisellä kyltillä.

Motoristeilla ei ole kypäräpakkoa. Tuntuu aika hassulta, kun itse ajaa polkupyörää kypärä päänupin suojana, ja ohi ajelee motskarikuskeja tosi lujaa ilman kypärää. Kai se on se vapauden tunne, mikä kypärättömyydessä kiehtoo. Ja vapaitahan kaikki on vaikka sitten lyömään päänsä hajalle asfalttiin, jos moottoripyörällä sattuu kaatumaan tai kolaroimaan. 

Luomu ja kierrätys ovat muotia. Ainakin Minneapolisissa järjestetään kierrätys paperille, pahville, lasille, metallille ja muovisille juomapulloille. Luomua saa muistakin kuin siihen vihkiytyneistä kaupoista. Luomun lisäksi "eettinen tuotanto" ja kasvuhormoniton maidontuotanto tuntuvat olevan trendejä.

Pyöräily ja yhteisautot seuraavat luomutrendin vanavedessä. Pyöräkaistoja on paljon, ja työmatka- ja treenipyöräilijöitä näkee aika paljon (ei yhtä paljon kuin Kööpenhaminassa, tietenkään). Yhteisautoa tuntuu kokeilleen aika moni.

Minun on vielä opeteltava huikkaamaan pyöräillessä ohitettaville tyypeille, kummalta puolelta olen tulossa. Yleensä siis "on your left". Aluksi olin ihan että anteeks, anteeks, tässä keskellä tietä ajetaan, en huomanny,  kun joku meni ohi ja sanoi että täältä nyt tultais ohi, mutta nyt vaan ajan viileästi vähän sivummalle.  Muutaman kerran olen jopa muistanut huikata itsekin.

Julkinen liikenne on olemassa! Minulla oli ennakkoluuloinen käsitys, että julkista liikennettä ei täällä kunnolla ole. Mutta sain yllättyä iloisesti. Toki bussiverkosto saisi olla laajempi ja bussit kulkea tiheämpään ja  raideliikennettä mahtuisi tänne rutkasti enemmän, mutta silti julkisillakin voi liikkua. Tosin yksi paikallinen sanoin, että bussit ja lähijunat on niin täynnä outoja tyyppejä, että ei niissä voi matkustaa. Ehkä olen itse niin outo, että en ole huomannut outoja ollenkaan.

Niin paljon kuin ekoilu onkin muotia, kauhean energiatehokkaita täällä ei olla. Ikkunat on yksinkertaisia, ja niistä vetää niin, että verhot heiluu. Täällä kuitenkin on talvi ja lunta, vaikka Etelä-Ranskan korkeudella ollaankin, joten luulisi, että talot ois vähemmän huteria. Pyykkinaruja ei näy juuri missään, ja kaikki hurruuttaa pyykit kuiviksi kuivurilla. Ja kauheat määrät ihmisten energiaa kuluu siihen, että mitään raha-asioita ei voi hoitaa nettipankissa (mikä se on, ne kysyy täällä). Kaikki toimii shekkien ja luottokorttien varassa. Aika, hmmm, 1950-lukulaista.

Mikä hauskinta, meitä pelotellaan talven kylmyydellä samalla tavalla kuin ulkkareita Suomessa! Tosiasiassahan tänne tulee sitä auringonpaistetta yhtä paljon kuin Etelä-Ranskaan, joten uskon, että talvi ei ole yhtä raaka ja sitkeä kuin Suomessa. Tokihan näissä huterissa taloissa palelee, mutta silti talvipelottelu ei oikein jaksa hetkauttaa. Katsotaan, kuinka paljon näitä pöyhkeitä sanojani kadun marraskuussa.

Erase and rewind

Huh, kyllä on ollut niin kiirettä, että ei ole ehtinyt päivittää taas moneen päivään. Meinasin poistaa tuon edellisen ylinegatiivisen nillityksen, mutta sitten päätin, että annetaanpa nyt kaikenlaisten tekstien olla täällä. Nillitykset ja romahdukset samoin kuin hyvät ja kirkkaat hetket.

Etiäpäin, sano Annie Lennox lumessa. Maanantaina täällä oli yleinen vapaapäivä, Labor Day, ja me pyöräiltiin suomalais-amerikkalaista perhettä tapaamaan. Elsa oli todella helpottunut ja onnellinen, kun sai leikkiä tuntikaupalla suomenkielisten lasten kanssa. Ei ole typy nauranut varmaan yhteensä kahteen viikkoon niin paljon kuin tuona yhtenä päivänä. Toivottavasti tapaamme pian uudestaan. Parin viikon päästä alkaa täällä kaksi kertaa kuussa kokoontuva Suomi-koulu, missä on muitakin suomenkielisiä tai suomea vähän osaavia lapsia. Mekin aletaan käydä siellä, niin saa Elsa kaipaamaansa omankielistä leikkiseuraa.

Päiväkoti aloitettiin eilen. Elsa on nyt pari viikkoa puolipäiväisenä, että ei käy heti liian raskaaksi. Päiväkoti on tosi kiva. Henkilökunnalla on paljon kokemusta lapsista, jotka ei ole puhuneet aloittaessaan yhtään englantia. Siellä on yksi islantilainen lapsi, jonka puheesta ei kyllä yhtään kuulu, että kotikieli on jokin muu kuin englanti. Lapsilla on ihmeellisen muovatuvaiset aivot.

Elsaa pelottaa päiväkoti kovasti, ja eilinen päivä oli mennyt itkeskellessä. Tänään siellä olikin vastassa iloisesti vilkutteleva lapsonen, ja opetkin sanoivat, että päivä on ollut oikein hyvä. Yksi opeista on opetellut pari lohduttavaa lausetta suomeksi, ja ne olivat toimineet kuin häkä ("Kaikki on hyvin" ja "Äiti tulee pian."). Keksin laittaa Elsan mukaan myös kuvasanakirjan, ja siitä on kuulemma pari kertaa ollut apua. Tuttu Montessoriympäristö varmasti auttaa myös sopeutumisesta. Kyllä tämä tästä.

Elämme jännittäviä aikoja, kun Muumi lähti vaeltamaan tänä iltana ulos. Vahingossa siis livahti eikä saatu kiinni. Pidetään peukkuja, että routa porsaan kotiin ajaa eikä pesukarhu tee itselleen kissapaistia.

EDIT.: Muumi tuli kotiin klo 3.30. Ei pääse tuo Muumi toista kertaa ulos ilman valjaita. Edellisenä iltana se kävi haistelemassa nurmikkoa ja tutustumassa kellarinikkunaan ihan rauhassa ja tuli ihan vapaaehtoisesti sisään Matin kanssa. Eilen oli sitten yllättäen ihan eri meininki. Kissa livahti heti kauas, eikä puhettakaan, että olisi antanut kiinni tai mennyt edes ovea kohti. Kai sillä sitten alkoi joku muumeille tyypillinen Sturm und Drang -kausi. Sisällä tai vistissä on nyt tämä myrsky ja mylväys käytävä läpi, sanoo omistaja ja tuntee itsensä Hemulin tädiksi.

Amerikka-allergia

"Äiti, mä oon allerginen Amerikalle. Mä haluan takaisin Helsinkiin. Mä pelkään olla täällä, mä pelkään tätä taloa ja mä en tykkää nukkua tässä talossa!" "Mulla on ikävä Helsinkiä ja mun kavereita. Mulla on ikävä meidän toasteria ja omaa kotia. Haluan nähdä oman kodin!"

Koti-ikävä on nyt iskenyt toden teolla. Elsa kaipaa kaikkea mahdollista Helsingissä ja kotona, mutta ennen kaikkea kavereitaan. Voi tuntua aika kamalalta, kun ei yhtäkkiä olekaan kieltä, jolla leikkiä toisten lasten kanssa. Minä ja Matti tietenkin leikitään Elsan kanssa minkä kerkeämme, mutta ei se mitenkään korvaa leikkiä toisten lasten kanssa. Olen vienyt omalta lapseltani leikin. Reilukerhosta, päivää. Tiedän, että koko elämän perspektiivissä  pari vuotta englanninkielisessä ympäristössä on  hyvä satsaus kielitaitoon ja kansainvälistymiseen. Mutta silti on erittäin syyllinen olo siitä, että olen ehdoin tahdoin pistänyt lapseni tällaiseen prässiin ja stressiin. Kaverit jätettiin taa ja repaistiin kaikki tuttu ja turvallinen lapsen elämästä pois. Näin sitä traumatisoidaan lasta ihan tahallaan! Mitenkähän tällainen vääryys omatunnollaan voi elää? Jää nähtäväksi.

Mielessä on monta kertaa käynyt sekin, että jos Elsalla olisi sisarus, niin muuttaminen olisi varmasti ollut helpompaa. Olisi ainakin se sisko tai veli, jonka kanssa leikkiä omalla äidinkielellä varsinkin päiväkodissa. Jossitteleminen on turhaa, tiedän, mutta viiltää kyllä sekin, että lapsemme on aika yksin tässä maailmassa, kun tulee tällaisia isoja muutoksia. Mulle ainakin oli kaikkien tyrskyjen keskellä lapsena aika tärkeää, että oli toinenkin samanikäinen kokemassa niitä tyrskyjä (vaikka toki tyrskyttelin siskoani aika kaameasti ihan itse). En voi palata ajassa taaksepäin ja kaksineuvoisesti tekaista Elsalle sisarusta. Itse olin myös ne kriittiset, läheisen sisaruksen hankkimiseen sopivat ajat (pari vuotta Elsan syntymän jälkeen) sitä mieltä, että yksi lapsi on ihan nokko. Tavallaan aika itsekästä. Jättää lapsi tylysti ilman sisarrakkauden kokemusta. Jee, mulla on jo kaksi isoa itse tekemääni vääryyttä kontollani!(Kaikki tietää, että niitä on paljon enemmän, mutta nää on isoimmat!)

Itselläkin on sellainen EVO-fiilis (siis en vain osaa-fiilis). Tyrin kaiken mahdollisen tänään keittiössä ja poltin oikean keskisormen vesirakkuloille (kiitos aloe veran, rakkulat ovat jo laskeneet ja sattuvat vain, kun käsiä pesee). Kävimme tänään Matin edeltäjän paluujuhlissa, ja tyrin kaikki mahdolliset kommunikaatiotilanteet. Ei ole mulla tää englanti hallussa. Ei ollenkaan. Mikähän mut sai joskus kuvittelemaan muuta. Sössötän ja änkytän enkä ymmärrä, mitä mulle puhutaan. Ja muutkaan ei ymmärrä mun surkeita puhumisyrityksiä, koska mun aksentti on niin vahva ja tökkö-tökköinen. Laa-laa, tulipa lähdettyä kylmiltään ja puoliummikkona Jenkkilään. Se siitä turvallisesta vanhemmuudesta ja oman elämän hallinnasta. Tarkoitus ei ole kuulostaa itsesääliseltä - olen kyllä hyvin tietoinen että kaikki on ollut itsestä kiinni ja on sitä edelleen. Voin itse vaikuttaa siihen, millaista mulla täällä tulee (no, siihen tökköiseen puheeseen ja huonoon kielikorvaan en kauheasti voi mut pitää asennoitua niin, että oon huono tässä(kin) ja elän niillä vähän heikommilla standardeilla niin hyvin kuin pystyn).

Edit.: Ollaan täällä jo ihan taas tolpillaan. Ku vähän päästää höyryjä kirjoittamalla ja vuodattaa muutaman kyyneleen, kummasti olo kohenee.