Muumiot, dinosaurukset, päänsärky

Keksin aamulla, että mennään luonnontieteelliseen museoon eli Science Museum of Minnesotaan. Ku on auto ja on mummo ja pappa, joille museota näyttää (pappa jäi kotiin, koska on vähän kipeänä). Olipas mainio museo. Jokainen näyttely oli rakennettu niin, että itse sai kokeilla ja tehdä. Rakentaa ruukkua. Kaivaa kuin arkeologi. Katsoa ihoaan mikroskoopilla ja testata sydämen verenkiertoa. Lennättää lennokkia kattoon, häiritä tornadoa ja piirtää harmonilla musiikkia. Vau, sanon minä.

Oikea muumiokin siellä oli, tai siis kaksi. Vaikuttavaa on kyllä ollut "epygtiläisten" muumiointitaito.Muumiolla oli uskomattoman hyvin säilyneet pitkät sormet, hyvin hoidetut kynnet ja valkoiset hampaat.Ja kuitenkin tyyppi on kuollut muutama tuhat vuotta sitten. Elsaa vähän kammotti. "Mua kiinnostaa Epygti, mutta en halua olla kuolleiden lähellä." Iltaan asti muumiot ja niiden tekeminen on mietityttänyt, toivottavasti ei sentään tule painajaisia. On nämä kuolema-asiat ja uskonnot olleet viime aikoina paljon mielessä. Toivon, että olen osannut selittää asioita niin, että ei ala ahdistamaan ja pelottamaan pientä 5-vuotiasta.

Oli vähän huvittavaa tsekkailla sitä muumiota, kun jokainen amerikkalainen, joka siihen tuli, ei voinut olla mitenkään tyynenä siinä lasivitriinin äärellä. "Oh my god!" "He's, like, thousands of years old!Is he naked?" "Eeew, that's grosse!". Täällä on tärkeää ajatella ääneen. Ja käyttää niitä superlatiiveja.

Dinosaurusnäyttelykin oli laaja, ja siellä taas vaikutuin niistä fossiileista. Ei ollut aikaa lukea kaikkia infotauluja, mutta on niitä luurankoja aina pysähdyttävää toljottaa. Kävin myös yhden sauruksen mahan kokoa mallintavassa tynnyrissä. Hyvin sinne mahtui sekä minä että Elsa, ja tilaakin jäi. Ihan kiva, että Jurassic Park on vain fantasiaa.

Päänsärkyhän tästä museossa kohkaamisesta taas tuli. Plääh. Voisi olla syytä mennä ajoissa nukkumaan - eilen katsoimme hieman liian pitkään How I met your motheria Netflixistä.

Räks räks

Olihan meillä viikon ajan uusi auto. Ja hieno ja kiiltävä. Minä peruutin sen tänään vesipostiin. Takapuskuri lommoilla ja maali irronnut. En nähnyt vesipostia, vaikka siinä oli ihan sellainen punavalkoinen keppi varoittamassa. Meillä on peruutuskamera, mutta en ole siihen tottunut. Seliseli. Auto on kauhean kiva, jos sillä osaa ajaa. Minä en. Tyär: "Aina, kun äiti laitetaan rattiin, sattuu jotain kamalaa." Ei lisättävää.

Mutta muuten ja pois tästä kontekstista: joululahjakirja Vieras (Riikka Pulkkinen) on kauhean hyvä. Ja olen ajatellut juuri samaa amerikkalaisten puheesta kuin päähenkilö Maria: "Jos he käyttvät kaikki superlatiivinsa pitkäveteiseen perjantaihin, mitä he tekevät sitten, kun jotain todella poikkeuslaatuista tapahtuu?". Ei lisättävää.

Kotkanpoikii iliman siipii

Teimme päiväretken Wabashaan, joka on puolentoista tunnin ajomatkan päässä tästä meiltä. Siellä on kotkakeskus, jossa hoidetaan loukkaantuneita kotkia. Olipa hieno paikka. Kuuntelimme mukavasti ylitsepursuavan esittelyn keskuksen kotkista ja kävimme hyvin havainnollisessa näyttelyssä. Katselimme paikan vakiasukkaita, tavalla tai toisella siipensä tai silmänsä lopullisesti hajottaneita kotkia, joita siellä on viisi. Yksi kävi esittäytymässäkin hoitajan kanssa. Laitan kuvia, kun saan laitettua ne koneelle. Wabashan kohdalle Mississippin rantamille ja jäälle kertyy villejäkin valkopäämerikotkia aika paljon joka talvi, kun siinä joki pysyy sulana ja ruokaa riittää. Kotkia näkyi monia ajomatkan aikanakin, Mississippin jäällä ja taivaalla liitelemässä. On ne kyllä uljaita olentoja.

Wabasha on 2500 asukkaan kaupunki, eli aika pieni paikka. Kävimme lounaalla pienessä ja ystävällisessä Staceys's Kitchenissä pääkadun varrella. Hyvää oli ruoka, eli suosittelen! Kaupungin keskustassa oli sen pääkadun lisäksi toinen katu, missä oli pieniä liikkeitä ja tietenkin iso kirkko. Taisi olla katolinen. Kaupunki on laaksossa, ja ympärillä on todella jyrkkiä mäkiä ja rinteitä. Melkein jokaisen korkean rinteen - Suomen mittakaavassa melkein vuoren - huipulla näkyi olevan suuri talo tai kartano. Varakkaat haluavat asua poissa tavallisen rahvaan parista. Muualla Wabashassa oli ihan tavallisia amerikkalaisia taloja, ja hyvin, hyvin hiljaista.

Kotkakeskuksen jälkeen menimme Kelloggiin, missä on Lark's Toys -lelukauppa. Oli mukava kauppa, ei mitään krääsää, vaan mielikuvitukselle tilaa jättäviä leluja, pelejä, liikuntavempeleitä ja kirjoja kaikenikäisille lapsille. Ostimme pomppupallon, joka kestää aikuisenkin. Nyt saan sitten taistella Elsan kanssa pomppuvuoroista! Kaupassa oli myös todella hieno puinen karuselli, jossa Elsa kävi Matin kanssa. Elsa ratsasti saukolla ja Matti sialla. Hauskaa näytti olevan.

Tulomatkalla rupesi taas mukavasti ramasemaan, kuten aina autossa. Nukuin puolisen tuntia ja näin vilkkaita unia. Matti pujotteli nelikaistaisilla moottoriteillä kuin vanha tekijä. Ihana, kun ei tarvinnut itse ajaa ja pelätä.

Blaa blaa blaa

Oon kirjoittanut ihan tolkuttoman huonoja päivityksiä monta päivää. Eikö sen pitäisi toimia niin, että kun kirjoittaa enemmän, myös laatu paranee? Ei ole toiminut mulla. Ehkäpä jippona on se, että olen tavoilleni uskollisena alkanut suorittaa tätä 30 päivän haastetta ja kirjoittanut velvollisuudesta, en täydestä sydämestäni. En ole keskittynyt kunnolla. En ole painanut mieleeni päivän aikana tulleita ajatuksia, havaintoja ja mielenliikahduksia. Ryhdistäydy, nainen! Onneksi on periaatteessa loputtomasti aikaa koettaa kurkotella kohti vähän parempaa.

No niin, kun koetan nyt kirjoittaa kuulasta, kaunista, syvällistä tekstiä, edessä on vain tabula rasa, tyhjänä ammottava taulu.Tyhjyys on mieleni tila. Ei hyvin mene. Tai on siellä jotain, mutta vain listoja tapahtumista ja tekemisistä. Niin että joulu loppui, kun M-landin K. Kojootti lähti kotiin. Jatkamme lomailua mummon ja papan kanssa. Pyörykkäbaarissa käytiin. Ihanata ruokaa ja valtavan ystävällistä palvelua. Mall of Americassa käytiin. Liikaa ihmisiä, mutta lunastin synttärilahjani ja kahden tunnin sovittamisen jälkeen löysin kaksi halattia, Desigualia tietenkin. Taikoisko joku mulle kaksi asiaa: nätin kropan ja sit hulluna rahhaa, että voisin ostaa kaikki Desigualin vaatteet. Jaa ei? Jatkan sitten hyljeruhon verhoamista Desigualiin vain silloin tällöin näyttäen kamalalta, mutta hehkuen sisään päin. Kauniista vaatteista tulee toisinaan hyvä olo, vaikka ne silmiä mun päällä särkevätkin.

Ja muuta. Olen myös nyt eksynyt Ameriikassa. Autolla. Ajoin vahingossa highwaylle, kun en seurannut, millä kaistalla olin. Ja sitten 45 minuuttia pyöriskelin jossain en-tiedä-missä. Järkevästi toimin, kun en totellut navigaattoria. "Se käskee kääntyyn vasemmalle, no en käänny ku tossa on Lake Street. Osaan Lake Streetiltä kotiin." En osannut. Oli väärä Lake Street. Jatkossa voisi kuunnella sitä navigaattoria. Lopulta kyytiläiseni K.K.:n viimeisiä vetelevä kännykkä opasti google mapsin avulla kotiin. Navigaattori antoi periksi, kun itsepäisesti kääntyilin vääriin suuntiin. Meni reilu tunti 20 minuutin lenkissä. Highwayllä meinasin aiheuttaa ketjukolarin, ku rupesin pelkäämään kaistanvaihtoja siinä neljän kaistan tiellä ja hidastelin vähän yllättäen. Onneksi ei mitään käynyt. Kanssa-autoilijat kyllä muistivat huudattaa torvea mulle. Ihan aiheesta.

Jotku on tällaisia listaajia. Ehkä multa joskus joku tulppa irtoaa ja alan pulputa kauniita tekstejä. Sitä odotellessa saatte kestää tällaista diibadaabaa.

Loma, oi loma

Kyllä on joululomalla kivaa. Sain aamulla nukkua pidempään, vaikka se ihan vain köllimiseksi menikin. Uni ei tullut. Kai se jotain silti vaikutti, kun ei tullut väsymyspäänsärkyä ja oli kohtalaisen skarppi olo muutenkin. Jahuu, bailabailaa useammin!

Luin Elsalle Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli -joululahjakirjan loppuun. Lapselle lukeminen on kyllä kauhean mukavaa, mä en muuta tekiskään kuin lukisin ääneen tyärelleni. Vähän tylsä äiti. Toivon kuitenkin, että lukemisen ilo välittyy Elsallekin. Aika paljon saa maailmaa ja ajattelua laajennettua lukemalla. Ja reaalimaailmaa pääsee tietenkin myös pakoon sinne kirjojen maailmoihin.

Elsa totesi jo pari päivää sitten, että aikuiset on ihan kamalan huonoja leikkimään, joten tänään menimme leikkitreffeille lähistölle Ellien luo. Me äidit hörpittiin teetä ja lapset välillä riehuivat, välillä katsoivat Shaun the Sheepiä Netflixistä. Kyllä oli mukavaa päästä taas vähän englantia praataamaan. Ja olen niin ylpeä lapsestani, joka puhuu jo aika paljon. Ihan nollasta on jo päästy kolmisanaisiin lauseisiin. Kun oma kielitaitokin kehittyisi yhtä nopeasti, niin voisi olla jotain varmuutta puhumisessakin.

Pyykkivuori odottaa viikkaamista. Viikkaaminen on kivaa, joten ihan sormet syyhyää!

Uups!

Päivitys tulee toisen vuorokauden puolella, koska olin BAARISSA! Kyllä se pitää isoja kirjaimia käyttää, kun harvoin liikkeelle lähtee. Osuimme sporttibaariin, jossa ovimies taisi olla mua 10 vuotta nuorempi, mutta mitäpä siitä. Kiva oli vähän tuulettua. Aamulla taas väsyttää, mutta hyvänen aika, en voi jättää käymättä pari kertaa vuodessa baarissa sen takia, että väsy on liian massiivinen. Bailabaila!

Joulupäivä, päivä joulun

Menimme sinne naapuriin saunomaan. Miehet on siellä vieläkin, mutta me naiset tultiin kotiin jo. Elsa ja mummo olivat ihan poikki ja ovat jo nukkumassa. Minä ajattelin katsoa Lumiukon, koska se on mun jouluperinne. Pitää pienet itkut itkasta joka joulu, eihän se muuten ole joulu ollenkaan.

Arvelin aamuisen päänsäryn olevan vain jotain väsymystä, mutta migreeniksi se kuitenkin sitten kierähti. Nukuin pari tuntia lääkkeen kanssa, ja onneksi helpotti. Tuntuu olevan perinne tämä joulun migreeni.

Soiteltiin Skypellä sukulaisten kanssa päivällä. On se niin kätevä systeemi. Ihana oli jutella perheenjäsenten kanssa ja vähän laulaa joululauluja. Laulaminen kyllä jäi kahteen säkeistöön En etsi valtaa...- virrestä, koska ääni kulki pienellä viiveellä, mutta hyvältä se silti tuntui. Mukava joulu tuntui olleen kaikilla. Siitäkin tuli hyvä mieli.

Hiljaisuus, ulkona kipakka pakkanen, kuusessa himmeät valot ja suklaata ulottuvilla. Joulurauha.

Lämmittelyjoulu

Vietämme joulua siihen tyyliin kuin Amerikassa, eli lahjat ja jouluruoat joulupäivänä. Tänään lämmittelimme joulua. Elsa sai avata paketit, joiden saapumisen on itse nähnyt. Huomasin taas, että vähemmän todellakin on enemmän. Kolme lahjaa, ja Elsa oli aivan innoissaan. Se riittäisi, mutta meillä on valtavat määrät lahjoja tuolla odottamassa huomista. Joulusukat on viritetty joulupukin vierailua odottamaan, ja kohta menen ne täyttämään. Kaikki ei mahdu sukkiin, mutta jotain sinne saa sujautettua.

Marylandin vieraskin tuli aamulla, jahuu, koko kuusihenkinen jouluporukkamme on kasassa. Teimme tämän päivän jouluruoaksi voileipäkakkua, kaikkien vanhaa suosikkia. Hyvältä maistui. Minä västäsin kasviskakun, täytteeksi paputahnaa ja guacamolea, päälle tuorejuustoa ja tomaattia sekä ituja. Matti teki kalakakun, ja se kuulemma hipoi täydellisyyttä.

Huomenna koetamme saada Elsan nukkumaan pidempään kuin aamuviiteen, avaamme lahjat ja syömme jouluaterian. Kaikki on melkein vielä valmistamatta, mutta kyllä me ne saadaan tehtyä huomenna. Mulla loppui keittiössähääräämispuhti eilen illalla. Huomenna sitten ehkä asun keittiössä, mutta se on kivaa, kun saa västätä jouluruokia.

Illalla saattaa olla ohjemassa vielä sauna naapurissa, mutta se ei ole vielä varmaa. Kiva kun on vähän sellaista ex temporea ilmassa kans.

Tip tap, nyt pakkaamaan lahjoja. En eilen ehtinytkään.

Aattoa ootetaan

Kiirehän se aina ennen joulua tulee, joten suppealla päivityksellä mennään tänään.

Ajoin autolla. Tuntui mukavalta, vaikka vähän hakusessa onkin se taito. Automaattivaihteet on kyllä mulle pelastus. Enkä edes ärsyyntynyt Matille, joka istui vänkärinpaikalla ja neuvoi kuin autokoulun opettaja. Viilipyttyominaisuus löytyy minustakin aina silloin tällöin.

Ostin vaatteita. Kriisihän se on, kun ei mikään hyvännäkoinen istu ollenkaan, mutta onpahan nyt vähän jotain muuta kuin kulahtaneet cargot. Ja on myös fuksianpunainen autoilutakki.

Kuusenhaku onnistui Matilta ja apelta kauhean hyvin. Kaunis, pieni ja hyväntuoksuinen puu töröttää meidän olkkarissa nyt.

Kestitsin vieraita. Suomalaistaustaiset J&J päivällisellä. Hauskaa oli.

Nyt siivoamaan keittiötä ja keittämään punajuuria. Niin ja lahjat pitäis paketoida.

Oi mikä lauantai

Johan vain oli ihana lauantai. Aamulla katottiin Viileä Venla toistamiseen, ja sitten tuli K&S Elsalle leikkikavereiksi. Tehtiin kasvomaalauksia ja maisteltiin piparkakkuja. Tytöt ovat lähdössä Dominikaaniseen Tasavaltaan kahdeksi viikoksi, joten kiva, että näkivät ennen lähtöä.

Mummo ja Pappa pääsivät turvallisesti perille. Elsa oli aivan onnessaan, ja tietenki me vanhemmat kans. On ihanaa, kun on talossa tuttuja ihmisiä. Viileä Venla katsottiin myös Mummon ja Papan kanssa.

Pihassa töröttää Prius, ja papereissa lukee Matin nimi, joten uskottava se nyt on että auto meillä on. En ole vielä itse ajanut, mutta on se kyllä hiano. Huomenna kyllä ajan kauppaan niin että pärähtää! Tai no siis ei pärähä, ku siinä on se osaksi sähkömoottori. Hiljainen kun mikä. Miellyttävää, että on nyt mahis vähän maakuntamatkailla. Haaveilen kansallispuistomatkasta keväällä ja viikonlopusta Fargossa.

Leivotaan, leivotaan

Poistin tämän päivän alkuperäisen tekstin. Syyt moninaiset, ehkä palaan niihin myöhemmin.

Tänään pidin meillä leipojaiset suomalais-amerikkalaisille perheille. Oli kauhean kivaa. Lapsia taas talo täynnä ja taikinaterapiaa mukavan juttuseuran kanssa. Ei voi mennä pieleen. Melassipipareista tuli pikimustia eikä kovin hyviä, mutta vaahterasiirappipiparkakut onnistuivat hyvin. Torttujakin leivottiin. Eihän ne koskaan pysy kiinni ne sakarat, mutta maku oli kyllä hyvä.

Sisukas mieheni on tänään saanut neuvoteltua meille auton liisaussopimuksen. Auton voi sitten halutessaan lunastaa, kun takaisin Suomeen muutetaan. Hyvä, Matti! Hirrveen hyvin hoidettu. Musta Prius tulee meille huomenna, jos saadaan kaikki sopparit tehtyä. Siis jos Matti saa. Eihän mulla ole osaa eikä arpaa näissä kuvioissa, kun olen sosiaaliturvatunnukseton ja pankkitilitön.

Huomenna saadaan myös mummo ja pappa tänne. Jahuu! Kyllä on kovasti ootettu. Aamupäivä menee nopeasti, kun katsotaan Viileää Venlaa, joka tuli Elsan kavereiden joulupaketissa. Ja heti iltapäivällä mennään lentokentälle. Illalla suunnitelmissa take away-thaikkua. Ah.

Aurinkoa ja tekovaloa

Kun pyöräilin hakemaan Elpsiä tänään, ihana talviaurinko valaisi kaupungin. Ai että! Oli oikein kaunista ja kylmää ja kimaltavaa. Nätisti joku tinttikin tuossa rantatiellä tiuskutti, ja tuli niin hyvä, lämmin, hellä olo. On  tämäkin jo vähän minun kaupunkini.

Tultuamme kotiin tuttavat pyysivät meitä mukaan keskustassa pidetäävään Holidazzle-paraatiin. Tyärelle tuli kriisi, kun piti heti lähteä kotoa, mutta olihan hän siellä innoissaan K:n ja S:n kanssa. Huutelivat ho ho ho:ta kaikille paraatikärryille. Suosikki oli kuulemma sirkuskärry, jossa oli eläimiksi puketuneita lapsia. Oli se minustakin hieno paraati, puvut olivat monivärisesti valaistuja, ja se näytti pimeässä tosi hienolta. Paraatin jälkeen Macy'sillä oli Joulupukin maailma -näyttely, ja olihan se huolella rakennettu. Tyär kommentoi kyllä aivan kohdallisesti, että kivempi olisi, jos tuolla tonttujen kammarissa, leipomossa ja muissa paikoissa pääsisi oikeasti leikkimään. Mukavampihan se olisi lapsille, kun saisi käsin jotain tehdä ja luoda oman leikin sinne näyttelyyn.

Sisäinen aurinko alkoi paistaa, kun kävin tänään uudella kampaajalla, ja olipas se hyvä! Kannatti pyöräillä se 40 minuuttia sinne. Nyt on hivukset kuosissa, joten  juhla voi tulla! Varasin jo seuraavankin ajan tammikuun lopulle, ja lupasin antaa Jeffille vapaat kädet. Jännää saada taas jotain uutta.

Nyt leipomaan vielä lisää piparkakkutaikinaa ja torttutaikinaa. Huomenna on leipojaisten aika!

Koti-ikävä

Kai se on tämä joulu, kun alkaa ikävä vaivata. Omat, vaikkakin vielä kovin heiveröiset jouluperinteet pitää rakentaa vieraalla maalla uusiksi. Haluankin oppia uutta ja sekoittaa uusia tapoja omiini, en siis kynsin hampain pidä kiinni siitä, mitä joulu meille Suomessa on. Mutta kuitenkin. Ei mulla ole pohjoisen merenrantakaupungin Tapanintansseja nyt ulottuvilla. Ei mahdollisuutta törmätä joululomalla Cittarissa johonkin vanhaan tuttuun. En voi yhtäkkisesti pyörähtää öiselle juttutuokiolle vanhan ystävän ja hänen kissojensa luo. Huoh. Kaiken tämän haikailun keskellä toki tiedän, että pohojosessa joulussa en ehkä jaksaisi lähteä Tapanina tanssaamaan, ja Cittari olisi täynnä vain uppo-outoja mummoja ja ärsyttäviä teinejä. Ei sitä koskaan voi tietää, ja siksi muistan olla iloinen siitä, mitä on juuri nyt käsillä.

Tyärtä ikävä on tänään vaivannut ihan itkuksi asti. On ikävä Helsinkiä, omaa kotia, kavereita, ja ennen kaikkea keppihevosta, joka annettiin lainaan hyvälle ystävälle. Voi poloista. Tyär halusi tietää päivien määrän siihen, että pääsee taas Suomeen. Sanoin, että parempi laskea kuukausia. Itkuiselle  lapselle tuskin kannattaa kertoa, että vajaat 200 päivää vielä ennen kesälomaa.

Minä koetin virittäytyä joulutunnelmaan leipomalla piparkakkutaikinan. Ei sitä siirappia löytynyt, mutta katsoin paikallisten ginger breadien paketista, että mitä niihin laitetaan. No "molasses" siellä luki. Käytin molasseja (melassia?), ja taikinasta tuli hieman pistävän makuinen. Paremman puutteessa siihen on tyydyttävä. Ois täällä tummaa maissisiirappia kans, mutta en tiedä sen kiehuttamisominaisuuksista. Laitan varmaan enemmän sokeria varsinaiseen taikinaan (tuo oli harjoitus-), jospa se pistävyys lähtisi.

Ai niin, kävin tänään keskellä päivää teellä naapurissa. Tai siis ei ihan naapurissa, mutta täällä kotikulmilla päin. Kivaa oli - aikuista seuraa, hyvää teetä ja sylikoira lällytettävänä. Ah. Pittää ottaa uudestaan ja pian!

Joulu tulee! Vieraat tulee!

Tyärellä on kaksi kalenteria käytössä: joulukalenteri (tai siis kolme joulukalenteria) ja sisäinen kalenteri, joka laskee öitä mummon ja papan saapumiseen. Aika vähissä on molemmat, vain muutama yö isovanhempien tuloon, ja "äiti, en voi uskoa, että on jo 18. päivä!". En minäkään voi. Aina minut joulu yllättää. Työt on ihan levällään, leipomiset leipomatta ja kuusesta ei hajuakaan. Ostin tänään kasan kuusenkoristeita, eli kyllä me se joulupuu jostain hankitaan. Cub Foodsin pihalla oli houkuttelevia pöytäkuusia kymmenellä dollarilla. Luulen, että päädymme sellaiseen. Tosin talon kuusenjalka on hieman ylimitoitettu tarpeisiimme, mutta onneksi huomasin Targetissa, että kätevillä amerikkalaisilla on kuusenhelmoja ("tree skirts", oikeesti!), joilla jalan voi kätevästi naamioida kimalteella peitetyksi möhkäleeksi.

Joulun yllätyshyökkäyksestä huolimatta stressi ei ole iskenyt. Odotan joulua ihan intoa piukassa, vaikka siis käytännön valmistelua on tehtynä nolla, zero, null. Kaipa kaiken vielä kerkiää. Oikeanlaisen siirapin täydellinen puuttuminen kauppojem hyllyiltä kyllä vähän tekee hallaa piparkakkujen leipomiselle, mutta kokkeillaan, kokkeillaan. Puuh puuh. Tule joulu kultainen. Ja loma. Ja uusi vuosi.

30 päivän haaste

Aion tehdä ihmiskokeen. Sanotaan, että jos jotain toistaa päivittäin 30 päivää, siitä tulee rutiini. Niinpä aion päivittää joka päivä jotain seuraavan 30 päivän ajan, jotta ei pääsisi nuo päivitysvälit venymään liian pitkiksi ja kirjoittamisessa pysyisi jotenkin kiinni. Joka päivä pitää kirjoittaa vähintään viisi lausetta.Ylärajaa ei tietenkään ole.

Haluaako joku napata kans tän haasteen? Marwin, Kirsi, Fane?

Hullu kissa ja muuta ajankohtaista

Muumikissamme on viimein käytetty lääkärissä. Kaikki on hyvin, siis fyysisesti. Ei ole ylivilkas kilpirauhanen eikä sokeriaineenvaihdunta persiillään. Eikä myöskään virtsakiviä tai muuta vastaavaa. Hän oli äärimmäisen hyväkäytöksinen lääkärissä, antoi ottaa kauheena verta ja vieläpä pissanäytteenki (joskus pohjoisessa merenrantakaupungissa mun käskettiin ottaa pissanäyte kissalta kotioloissa - mitä hulluutta! Ei voi onnistua ilman katetria). Hänellä siis vain viiraa päässä. Meillä on hankinnassa kissaferomonit, joita pistetään sellaiseen töpselihaihduttimeen ja haihdutin pistorasiaan pöhisemään. Pitäs rauhottaa edes jonkin verran. Ne hajut, joita siis ihminen ei haista, kuulemma kertoo kissille, että kaikki on hyvin.

Itse eläinlääkärireissuun viikko sitten meni yllättävän paljon aikaa. Silleen jatkon kannalta ois varmaan hyvä muistaa tsekata osoitteet kahteen kertaan. Huristelin nimittäin taksilla ensin kissan kanssa ihan väärään paikkaan, klinikan toiseen toimipisteeseen, jossa ei ollut ketään ankarasta ovikellon pimputtamisesta ja koputtelusta huolimatta. Sain onneksi vähiin käyvällä prepaid-saldollani soitettua sinne oikeaan toimipaikkaan, ja siellähän se aika oli varatuna (numero sattui olemaan puhelimen muistissa). Mullahan ei ollut kynää eikä paperia mukana, eli en saanut sitä osoitetta ylös taksia varten (rehellinen ollakseni en saanut siitä osoitteesta kyllä selvääkään). Piti siis soittaa siipalle ja pyytää häntä tsekkaamaan netistä sen osoitteen, että pääsisin sinne vastaanotolle koko ajan enemmän naukuvan ja palelevan kissan kanssa. Olin oikeassa paikassa reilun tunnin myöhässä, koska uusi taksi antoi taas odottaa itseään taas jonkin aikaa. Kiesus. Itse tutkimukset veivät noin puoli tuntia, mutta olin reissussa reilut kaksi tuntia.

Tänne tuli viikko sitten ihanasti lunta parikymmentä senttiä. Aivan mahtavaa! Oli muutaman päivän aurinkoista ja lumista, ei voi olla parempaa säätä. Pyörän kanssa eteneminen ja asioiden hoitaminen oli tosin aika haasteellista, koska teiden auraaminen ei tunnu olevan täällä ihan kauhean hyvin hanskassa. Tai sitten siihen ei ole resursseja. Kaikki tiet aurattiin vain kerran sen lumisateen jälkeen, ja suojakelillähän lumi sitten muhjaantuu aikamoiseksi sekä autot että pyörät pysäyttäväksi mössöksi. Yhtenä päivänä koitettiin hoitaa bussilla päiväkotiin viemiset ja sieltä hakemiset, mutta olipa se vaikeaa. Aamulla myöhästyttiin tarhasta (päivä alkaa klo 8.30 kuin koulussa) ja sitten iltapäivällä minä myöhästyin hakuajasta. Lumen takia kaikki bussit olivat myöhässä ainakin 20 minuuttia, ja jotkut bussit eivät kulkeneet ollenkaan.

Huoh. On tämä vain niin autoyhteiskunta etenkin talvisin, että ilman autoa on vähän kuin jumissa kotona. "Snowed in". Tai siis on sen auton kanssakin ihan helisemässä, kun ruuhkat on kahta kauheammat ja tiet karmeassa kunnossa. Talvirenkaathan on täällä kiellettyjä, eli luistella saa ja jännätä, milloin kosahtaa. Jatkamme kuitenkin talvipyöräilyä niin paljon kuin voimme - tuli sekin huomattua, että kovin kovassa pakkasessa ei Elsan kanssa voi pyöräillä. Kädet ja naama tuppaavat jäätymään niin, että niihin sattuu aika kovasti. Vaikka siis tumput ois kuinka paksut ja kaulaliina naaman edessä. Hankimme lapsoselle laskettelulasit ja isot aikuisten pyöräilyrukkaset kylmyyttä helpottamaan, ja ne hieman auttoivat asiaa (pakkasta oli vain noin 4 astetta kylmimmillään).

Me nyt siis koitetaan saada auto ostettua, koska tuo julkinen liikenne on lopulta niin katastrofaalinen talvella. Ja on sille tarvettakin, kun jouluksi tulee vieraita ja pyöriä ei riitä ihan kaikille. Toyota Prius on hankintalistalla. Näin sitä pitää ympäristöystävällisen ihmisenkin alistua Amerikan edessä. Paikallisen ajokortin saamme aikaisintaan helmikuussa, mutta liikenneturvallisuusvirasto on kahteen kertaan vakuuttanut, että voidaan ajaa suomalaisilla korteilla niin kauan, kunnes saadaan amerikkalaiset. Ei se missään netissä kyllä niin lue, joten mene ja tiedä. Tai siis en mene enkä tiedä sitä kautta, että polliisi pysäyttäis. Kun kuulemma poliisit siitä suomalaisesta ajokortista voivat nurista, ja ehkä sais sakotkin. Siispä kieli vielä enemmän keskellä suuta ratissa! (Tuntuu kyllä, että en uskalla rattiin täällä, mutta pakko vain on uskaltaa, kunhan saan sen inssin läpi).

Tälleen itsekkäästi ja itsekeskeisesti hölötän omia tyhjänpäiväisiä asioitani sivutolkulla, vaikka toissa päivänä on taas lapsia teurastettu tässä maassa. Järkyttää ja kauhistuttaa tietenkin, kuten varmaan jokaista. Netti on täynnä hyviä pointteja siitä, että ampujalle ei pidä antaa sekuntiakaan julkisuutta ja että aselakeja pitää kiristää ja että mielenterveystyön varhaiseen puuttumiseen pitää satsata, joten en ala paasaamaan siitä sen enempää. Päällimmäisenä mielessä kuitenkin pyörii se, miten ihmeessä kukaan voi selvitä siitä, että joku läheinen tai oma lapsi on siellä koulussa tapettu. Kyllä on tullut omaa lasta halattua vielä enemmän kuin tavallisesti tässä viikonlopun aikana.

32

Tuli vuosia taas täyteen tällä viikolla. Kauheeta, kun aikaa menee nopeasti. Ihan äsken täytin 31.  Voisi olla tän joskus Facebookissa kiertäneen retrospektiivin aika.

20 vuotta sitten
...olin kuudesluokkalainen ja tykkäsin koulunkäynnistä.
...olin harrastanut uintia reilun vuoden ja olin KemTUn kakkosryhmässä. Olin vanhin, koska muut olivat aloittaneet uinnin jo joskus 4-vuotiaana ja siksi minua parempia, vaikka pari vuotta nuorempia.
...katsoin Music Televisionia aika monta tuntia päivässä. Silloin sieltä tuli vielä musiikkivideoita ja tosi-tv:stä ei ollut tietoakaan.

15 vuotta sitten
...elin hauskoja lukiovuosia, mutta en sitä angstatessani huomannut.
...meillä oli kauhean mukava kaveriporukka.
...vanhojentanssiharkat olivat jo tainneet alkaa. Kasvatin hiuksia vimmaisesti, että saisin hyvän kampauksen vanhojen tansseihin.

10 vuotta sitten
...asuimme Tampesterissa ja opiskelin ymppäpolia intoa piukassa.
...olin mukana ainejärjestössä ja luomuruokapiirissä.
...kävin töissä kirjakaupassa, missä oli kyllä erikoisia ja traagisia vakkarityöntekijöitä.

5 vuotta sitten
...olin tullut äidiksi 10 kuukautta sitten.
...tarvoin ulkona kaksi kertaa päivässä Elsan kaksien päiväunien ajan.
...olimme palauttaneet pöpöttimemme kenneliin, koska niiden hoitaminen oli tosi vaikeaa Matin matkustelujen aikana, eikä toinen heistä oikein koskaan tottunut Elsaan.

Vuosi sitten
...en yhtään arvannut, että vuoden päästä olisimme Jenkkilässä.
...odotin innolla vuodenvaihteessa alkavaa Rakkauskurssia.
...treenaamiseen liittyvä migreeni turhautti, lihotti ja masensi.

Sit down if you are a Tuisku

Tuollaista Elsa lallatteli Tuiskuliinille, kun odotimme taksia eläinlääkärin vastaanoton edessä. Ihana lapsi. Kyllä se ainakin odottaa osaa, mulla meni ennemmin hermo siihen taksin odotteluun kuin tyärellä. Taksihan tosiaan odotutti itseään tunnin ajan, eikä muutenkaan oikein mennyt putkeen koko reissu. Pitää mennä uudestaan sunnuntaina tekemään ne veri- ja pissakokeet, kun mulla ei ollut rahaa tarpeeksi, eikä shekkivihkoa (sitä en omistakaan) eikä tarpeeksi luottoa kortilla. Kokeet nimittäin maksavat 330 dollaria. Mutta tutkittava on, että tiedetään, mikä Muumia vaivaa. Eläinlääkäri kuuli sydämestä sivuäänen, ja lisäksi epäili joko kilpirauhasen liikatoimintaa tai diabetestä kissamme taudiksi. Lääkittäviä sairauksia molemmat, eli ei ainakaan mitään kasvainta tai vastaavaa. Siinä mielessä helpottavaa, mutta tuo rahamäärä kyllä on aika hirvittävä maksettavaksi. Vaihtoehtoja tosin ei vain ole - kyllä kissaa jokin vaivaa, ja parempi on tutkia kuin antaa vain taudin pahentua. Ja kyllä se yöhuutaminen aika paljon hermoille käy, kun lähes joka yö siihen herätään. Ääni siis kuuluu joskus kellarista asti meidän huoneeseen ylimmässä kerroksessa.

Sain kuulla, että Suomessa syntyi kavereille tänään poika. Tuli 31 vuotta ja 364 päivää ikäeroa mulle ja tuolle pikku nyytille. Aina niin mieltä lämmittää nuo lasten syntymiset. Niin paljon tuovat onnea ja iloa ihimisen elämään, vaikka ei itse olisikaan vanhempi. Oi. Kun vielä pääsisi itsekin edes hoitamaan jotain pientä vielä joskus. (Toista omaa vauvaa ei tule, tästä on tiukat keskustelut käyty moneen kertaan.)

Lauantaina saimme Elsalle yökyläkaverit. Katsoimme elokuvan Ponyo rantakalliolla ja muun ajan lapset leikkivät keskenään. Oli mukavaa, toivottavasti tulevat toistekin. Elsa vaikutti taas niin helpottuneelta, kun sai suomenkielisten lasten kanssa leikkiä. Onhan me käyty englanninkielisten lasten kanssa kans käyty leikkimässä, mutta se ei ole Elsalle vielä kovin helppoa, kun ei voi ilmaista itseään niin sujuvasti kuin suomeksi.

Talomme lämmitys on vähän kummallinen. Kellari on tälleen pakkasella ainoa paikka, missä on lämmintä. Makuuhuoneiden patterit alkavat lämmetä vasta sitten, kun huoneessa on tosi kylmä, eli joskus puoli viiden aikaan aamulla. Muun ajan ne ovat pois päältä, eli aika kylmä on mennä nukkumaan. Kummallista, että sellaista ylläpitolämpöä ei ole ollenkaan niissä pattereissa. Keskikerroksen lattialämmitys on päällä myös aamuyöllä, eli meillä aamuisin on lämmin lattia, muuten täällä pitää vähän värjötellä. Meitä on neuvottu pitämään lämmityksen säädöt tietyllä tavalla, ja ne on sillain kuin on neuvottu, mutta vissiin sitten niitä ei voi säätää tuohon ylläpitolämpöön. Valittavissa on vain on ja off. Saapa nähdä, kuinka palelee, kun on pakkasta enemmän kuin viisi astetta.

Jos olisin Tuisku, kiepauttaisin tassut mahan alle lämpimään ja seurailisin maailman menoa puoliavonaisin silmin.

Kiitospäivä

Ei siitä ihan sitcomia tullut, mutta kauhean mukavaa ja miellyttävää. Olimme siis K:n perheen äidin vanhempien luona, minne oli kokoontunut koko heidän perheensä  aikuisine lapsineen ja puolisoineen (tai siis kolme neljästä lapsesta perheen kera, sekä serkusten isoisoäiti, joka itseoikeutetusti istui pöydän päässä ja torkkui välillä). Ohjelmassa oli tietenkin syömistä, mutta ennen ruokaa lapset leikkivät pihalla melko hyytävässä tuulessa. Eipä niille kylmä tullut, kun keinuivat takapihan köysikeinussa vuorotellen. Minä toimin vauhdinantajana. Oli kivaa kuunnella, kun kaikki kuusi lasta hihkuivat riemusta kovissa vauhdeissa. Myöhemmin ruokapöydässä, kun kaadoin yhdelle 5-vuotiaista vettä, tämä huokaisi: "I love you." Hieman sydän meni mykkyrälle.

Niin, se ruoka. Tarjolla oli tietenkin kalkkunaa ja karamellisoituja karpaloita (ihan valtavia muuten suomalaisiin verrattuna, mutta ne onkin kasvatettuja ja mahdollisesti geenimanipuloituja), Matin tekemää uunilohta, bataatti-inkiväärivuokaa, perunamuusia, vihersalaattia ja manteli-herkkusieni-sipulisilppua. Olipa hyvää, ja oli mukava syödä juhla-ateriaa yhdessä. Oman perheen parissa tietenkin olisimme kokanneet jotain makoisaa, mutta ei se silti olisi ihan sama ollut. Ihan kuin olisi ollut osa perhettä, vaikka ihan vieraita kaikki olivatkin. Tunnelma oli hauska ja rento, ei mitään pönöttämistä ja jäykistelyä. Emme jäykistelleet, vaikka meillä olikin vähän liian hienot vaatteet päällä, kun ei oltu varmoja, kuinka hienosti on tapana pukeutua. Parempi niin päin kuin se, että olisimme olleet jossain tuulipuvuissa ja muut juhlapuvuissa.

Jälkkäriksi oli kurpitsapiirakkaa ja jätskiä sekä mun tekemiä mokkapaloja. Maistoin elämäni ensimmäistä kertaa kurpitsapiirakkaa, ja oli se kyllä hyvää. Olen siis valmis hautaamaan sotakirveen kurpitsan kanssa; tähänastiset kokemukseni kurpitsasta kun ovat rajoittuneet kouluruokalan puistattavaan etikkakurpitsaan. Jospa jouluksi tai pikkujouluksi pyöräyttäisin itsekin kurpitsapiiraan. Täällä saa purkitettua kurpitsasosetta piirasta varten, koska kurpitsan keittäminen on aika työlästä. Sitä pitää keittää ja keittää ja siivilöidä, ja silti se usein jää säikeiseksi. Mokkapalat eivät onnistuneet niin hyvin kuin olin toivonut, koska taikinasta tuli liian paksua ja kuorrutteesta liian lirua, mutta kyllä ne silti kaupaksi kävivät. Eihän niillä jenkkiparoilla ollut mitään vertauskohtaa, kun taisivat olla ensimmäiset mokkapalat, mitä maistoivat.

Muuten sitten vain hengailtiin, ja lapset katsoi filimiä Happy Feet 2. Elsa ei katsonut, oli hänelle liian hurja seikkailu ja liikaa pelottavia kohtauksia. Onneksi talossa oli leikkihuone lapsille, ja sieltä löytyi kirjoja, joita sitten lueskeltiin. Vielä kerran pitää todeta, että kauhean mukavaa oli. Todella hienoa tavata ihmisiä, jotka niin mutkattomasti ottavat vastaan ihan vieraita tyyppejä kotiinsa ja ovat heti kuin ystäviä. Toki tiedän, että täällä ystävällisyys ei tarkoita ystävyyttä, mutta ystävällisyys on kyllä tällaisena juhlapyhänä tosi lämmittävää.

Päivän kruunasi vielä se, että iltapalaksi saimme riisipuuroa. K:t olivat tehneet karjalanpiirakoita, ja puuroa oli jäänyt yli. Me sitten saatiin ne jämät, kun olla riisipuurofaneja. Ah. Aina niin hauska Matti totesi päivän päätteeksi, että oli paras Kiitospäivä ikinä!

Suomeen ja takaisin kotiin

Viime viikolla tein työmatkan Suomeen. Piti tehdä haastatteluja ja osallistua yhteen seminaariin, joten kuusi päivää siellä vierähti. Oli todella vaikeaa lähteä ja jättää perhe toiselle mantereelle. Kärsin tavanomaisesta lähtökitkasta potenssiin sata! Vetistelin moneen kertaan, ja joka kerta kun Elsa otti lähtöni puheeksi, meinasin tyrskähtää itkuun. Olin ihan varma, että kuolen matkalla tavalla tai toisella, ja oli todella vaikeaa siinä kuolemanpelon kourissa vakuutella Elsalle, että kyllä tulen ihan pian takaisin. Onneksi kuolemanpelko oli jälleen turhaa, ja ihan turvallisesti pääsin sekä Helsinkiin että takaisin. Lensin Amsterdamin Schipholin kautta, ja olipas se kyllä iso ja ruuhkainen lentokenttä. Mutta ihan hyvä kenttä siinä mielessä, että siellä on suuri lepotuolialue, missä nukuin sekä meno- että tulomatkalla.

Lennoista ensimmäinen oli aika vaikea, oli turbulenssia aika paljon ja jotenkin levoton tunnelma siellä matkustamossa. En saanut tuon edellä mainitun pelon takia nukuttua, ja kaiken lisäksi maha oli tosi kipeä ja turvoksissa, mikä teki istumisesta aika hankalaa. No, ohi sekin lento viimein meni. Tulomatkalla turbulenssista ei ollut tietoakaan, nukuin aika hyvän pätkän muutamaan otteeseen ja vieruskaverikin oli oikein mukava (oli mukava vieruskaveri menomatkallakin, mutta itse olin vähän ehkä hankalassa, ei-sosiaalisessa tilassa). Ikkunasta näkyi kaunis turkoosin-sinisen-oranssi taivas ja kaunis kuunsirppi aika pitkään, joten sitä ihaillessa meni pitkäkin tovi. Luin Kyllikki Villan lokikirjaa Myrskyssä, ja se ehkä sai minut tuijottelemaan horisonttia ja miettimään syntyjä syviä, tai siis niin syviä kuin aikaeroväsymyksen kourissa ahtaassa lentokoneessa nyt voi ajatella.

Tuntui aika hassulta olla Suomessa. Ei yhtään kodinomaiselta, vaikka muutamaa ihanaa mun ihmistä ehdinkin tavata ja heidän seurastaan nauttia (Kiitos T&K:lle majoittamisesta, samoin A-sikkolle (sauna!<3), ja seurasta kiitos E:lle, A:lle, I&S:lle ja P-serkulle. Liian moni jäi näkemättä, mutta tuossa ajassa en vain ehtinyt). Koti on siellä, missä sydän on ja mun sydän on aina perheen luona, joka siis oli muualla ja minä väärällä mantereella. Oli sen verran kireä aikataulu ja kamala aikaeroväsymys, että koko reissu tuntuu vähän epätodelliselta ja hämärältä. Tarkistin haastattelunauhoilta, että kyllä minä olen ne haastattelut tehnyt, ääneni kuuluu nauhalla ja äänen kautta tulee jotain puolinaisia muistikuvia itse tilanteesta. Onneksi seminaarissa otin muistiinpanot, muuten olisi ehkä jäänyt aika vähän muistijälkeä aivoihin.

Täällä kotona oli pärjätty tietenkin oikein hyvin. Lähteminen olisi kyllä mahdotonta, jos ei voisi luottaa, että arki sujuu ilman minuakin aivan loistavasti. Täällä oli leikitty ja leikkitreffailtu ja puuhailtu vaikka mitä normaaliarjen ohella. Lentokentällä oli vastassa ihana puheripulinen lapsi, joka oli tehnyt äidilleen liikuttavan kortin. Oi-oi, alkaa nytkin vielä itkettää. Rakas perhe.

Tänään mietin, kuinka hassua on, että tämä talo, joka tuntuu niin omalta kodilta, kuuluukin joillekin toisille, melkein vieraille ihmisille. Ja kuinka he varmaan kaipaavat tänne ja ajattelevat, että on outoa, että heidän kodissaan on ihan väärät ihmiset asumassa. Itse en kyllä juurikaan ajattele meidän Suomen-kotia, se tuntuu niin kaukaiselta ja kuitenkin toisten kodilta väliaikaisesti.(Tähän olisi kiva laittaa aihetta sivuava ystäväni Marwinin runo, mutta enpä ilman lupaa laita.)

EDITOINTI: Kerta Marwin lupasi, laitanpa runon tähän kuitenki. Mää itken joka kerta, kun luen tän. Oot sää Maire taitava! Mahtavaa saada vaikuttua kauniista sanoista ja hienosta rytmistä.

Matka on minuun kirjoitettu

kun astun amerikkalaisen talon takapihalle

ylitän kynnyksen kuin olisin astunut sinne aina

Helteiset iltapäivät saarnipuun varjossa

kuuntelen kuinka pingispallo napsahtelee mailaan

Lähtö, se on minussa kiinni

vielä ensimmäisenä viikonloppuna

kun pyöräilemme kaikki kolme yhdessä

ja osaamme tilata kahvilassa vain yhden muffinin

enempää ei jaksa syödä

Eikä täällä oikein risteyksissä tiedä

kenen vuoro on mennä ensin

Ravistelen välimatkaa yltäni

en enää ajattelee kahta kellonaikaa

että siellä on aamu

joku laittaa ruokaa minun keittiössäni

syö kaksisataa vuotta vanhan pöydän ääressä

katsoo kelopuutani ikkunasta

Minä katson Missisippiä

voi olla että jonkun sijasta

----

Minä kuuntelen kaskaita,

lintuja jotka kasvavat tässä maassa

Tänne asti on ollut pakko ehtiä

Seison katkoviivan paikalla kartassa ja odotan

aikoja parempia

Kuuntelen kaskaiden lyhyitä huutoja, puusta toiseen kulkee sama viesti

Minä annan linnuille nimen ja ne hiljenevät 

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Täällä on tällä viikolla se melkein jouluakin suurempi juhla Kiitospäivä. Siis pitkä, nelipäiväinen viikonloppu luvassa. Saimme kutsun Kiitospäivän lounaalle tuttujemme vanhempien luo, ja varmaan sinne menemme. Mielenkiintoista nähdä, millaista se on oikeasti – omat käsitykset Kiitospäivästä kun rajoittuvat elokuviin ja telkkarisarjoihin (Fireflies in the Garden, Sopranos, Six Feet Under). Kiitospäivä on torstaina, ja heti perjantaina alkaa isot alennusmyynnit (eihän amerikkalaista juhlapyhää voi olla ilman jonkinlaista kaupallista merkitystä). Mun pitää ehkä raahautua kaupoille, koska tarvin esimerkiksi jumppakengät, farkut, paitoja, hiustenkuivaajan ja sauvasekoittimen. Energia riittää luultavasti siihen, että ne jumppakengät saan ostettua. Kyllä on shoppailukunto heikko, mutta siitä en jaksa olla niin huolissani kuin fyysisen kunnon surkeudesta.

Tuisku-Muumi on menossa perjantaina lääkäriin. Yöhuutaminen, yleinen levottomuus ja runsas vedenjuonti viittaavat ehkä diabetekseen. Tai sitten sillä vain viiraa päässä. Meidän Dorkelsson. Jos kissimme todetaan kroonikoksi, olemme päättäneet hankkia sille hyvän lääkityksen (diabetekseen insuliinia ja sekopäisyyteen – no, diapamia vissiin!). Jokin fyysinen sairaus tuntuisi melkein helpottavalta, kun sitä voi ehkä lääkitä, kun taas kissan mielisairaus voi olla vaikeampi juttu. No, kerron, kun tiedän. EDIT: Lääkäri siirrettiin maanantaille. Vissiin on elukkalääkärikin viettämässä Kiitospäivää, kun "we don't have availability for that day." (Sain taas sössöttää puhelimessa - mullehan tuo kuullun ymmärtäminen puhelimessa on luullun arvaamista hyvin usein myös suomeksi).

Yes I can! / Noidanhattutorni

  Ihan pakko on tuulettaa ihan omassa postissaan, että määpä opin sen lukon temput! Ostin harjoituskappaleen, ja nyt osaan avata sen. Kiitoksia vain kärsivälliselle aviomiehelle, joka ystävällisesti opasti lukon saloihin. Olen tästä voimaantuneena käynyt uimassa kaksi kertaa tällä viikolla, ja välillä ihan huvikseni räplään lukon auki täällä kotona. Kyllä sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja.

Kamerasta löytyi vanhempiakin kuvia kuin nuo Halloween- ja kurpitsakuvia. Muutama viikko sitten viimein menimme kameran kanssa Witch Hat Towerille. On se hiano!

Siellä se häämöttää!

Torniin pääsee vain kerran vuodessa. 

Torni Pratt Schoolin pihalta kuvattuna.

Tietolaatta.

Leppiksiä oli tornin seinällä runsaasti.

Leppikset lennähtelivät meidänkin vaatteille.

Lähikoulu etualalla, kauempana Minneapolisin keskusta.

Paikalle pölähti hääseurue kuvaamaan, yritin ottaa siitä kuvan, mutta ei oikein onnistunut.

Tällainen tuli vastaan kotimatkalla. Aika namu.

Halloween

Elämämme ensimmäinen Halloween oli kyllä hauska. Emme kotona järjestäneet mitään suurempaa juhlaa lokakuun viimeisenä päivänä. Laitoimme illalla kurpitsalyhdyt palamaan etuportaille ja odottelimme keppostelijoita. Päivällä Elsan päiväkodissa oli ihana Halloween-paraati, kun isommat lapset kulkivat parin korttelin ympäri hienoissa puvuissaan. Illan omalla trick or treat -kierroksellamme Noitagerbiili keräsi valtavasti karkkia. Tosi  moni talo oli todella hienosti koristeltu joko kauhuvermein tai kauniisti valoin ja kurpitsoin. Jos portaalla oli kurpitsoja, keppostelijat olivat tervetulleita. Melkein joka talon portaillahan niitä oli, ja pienet kiertäjät otettiin iloisesti vastaan. Osuimme myös ihan mielettömän hienoon kauhujen pihaan, jossa oli kaikkea ällöä roikkumassa puista (verisiä päitä, ruumiinosia jne), ja ainakin viisi zombia, vampyyria ja hirviötä pelästyttämässä pihaan tulevia ihmisiä. Erityisesti arvostin lehtikasaan piiloutunutta zombia, joka hyppäsi päälle heti, kun portista astui sisään. Pihalla oli myös silta, jonka kulkijoiden jalkoihin zombiet yrittivät tarttua. Kyllä oli panostettu! Karkkia ja kuumaa omenamehua oli tietysti myös tarjolla, jos kaikkien ällöttävyyksien jälkeen saattoi mitään syödä. Elsa sanoi, että on ihan ookoo, jos näkee painajaisia, mutta jätimme sillan silti väliin. 

Pieni kuvapläjäys tähän väliin.

Noitagerbiili lähdössä paraatiin. Ei halunnut näyttää naamaansa,  ei yllätä yhtään!

Ylpeä paraatin ensimmäinen noita.

Meidän portaat juuri ennen hämärän laskeutumista.

Onko se kissa? Onko se haamu? Onko se haamukissa?

Yrmy noita lähdössä keppostelemaan.

Huonot pimeäkuvaustaidot saa joskus jännää aikaan.

Tää oli kaunein Halloween-kuisti, mutta en saanut sen yksityiskohtia kuvaan.

Reippaat keppostelijat Witch Gerbile ja Orange Monster.

Noidan äidilläkin oli tosi hauskaa huolestuneesta ilmeestä huolimatta. Pimeydessä loistaa pienen noitamme tähtihattu.

Noitagerbiilin saalis ja noidan loistotikkutemppu.

Nyt vähän kelausta taaksepäin. Kurpitsoiden kovertaminen oli hauskaa puuhaa, ja lapset innostuivat pukemaan kurpitsoita talvivaatteisiin.

Talviasussa.

Kurpitsojen paraati

Onko samaa näköä?

Liikaa karkkia, ja näin voi käydä!

Huhuu, täällä taas

Luvattoman pitkä päivitystauko takana. Tauko ei ole ollut mitenkään tarkoituksellinen. Ei vain ole tullut kirjoitettua. Muka aina jotain muuta tekemistä. Tai väsymystä. Tai En vaan osaa -fiilistä.

Koitan tässä muistella, mistä asioista olen aikonut kirjoittaa, kun olen aikonut. Suomi-koulun sijaisopena oli kivaa. Ryhmässä oli kymmenen lapsen sijaan vain kuusi lasta, ja avustajakin oli minulle siunaantunut. Luin kirjaa, maalattiin syksyisiä maalauksia ja laulettiin lauluja. Olin listannut 20 suomalaista lastenlaulua, jotka osaan kuin vettä valaen. Laulettiin sitten kolme, ja siinäkin taisi olla kaksi liikaa. Lasten kärsivällisyys ei riittänyt pidempään lauluhetkeen. Suurin osa Hattivateista oli 3-4-vuotiaita, ja into päästä vapaan leikin puolituntiselle oli kova. Joka tapauksessa olen mielelläni sijaisopena uudestaankin. Suunnittelen tunnin vähän erilaiseksi, koska nyt lopulta ei tullut kauhean paljon sellaista suomenkielistä kommunikaatiota. Puolet lapsista oli umpiamerikkalaisia, ja puhe lipsahti liian helposti englanniksi.

Opin naapurin kahvikesteillä viime viikonloppuna, että täällä Minnesotassa puhutaan säästä yhtä paljon kuin Suomessa. Se on siis ihan sallittu puheenaihe, ei sellainen, joka vedetään keskusteluun, kun alkaa tylsistyttää. Itsehän puhun säästä aina, kun on mahdollista - olen vain yrittänyt jättää valittamisen vähemmälle. Kun sille säälle ei kuitenkaan mitään voi. Ah, mikä helpotus, kun voin puhua ihan rauhassa säästä, jos en muuta puheenaihetta keksi!

Niin...kenen kanssa sitten säästä puhuisin? Tulin tässä huomanneksi, että olen perheessämme vähiten englannille altistuva tyyppi. Tulee puhuttua englantia vain, kun haen Elsan tarhasta (How has the day been?) ja kun käyn kaupassa (Hi, I'm fine, how are you, here you go, thank you, have a nice day). Ei kauheena pääse englanti kehittymään, nuo fraasit kun ovat olleet hanskassa noin 9-vuotiaasta asti. Pitäisi siis löytää harrastus, missä saisi kontaktia oikeisiin englanninpuhujiin. Kuoro tai jokin ryhmäsysteemi (AA? OA?) ois kauheen kätevä. En vain voi elää itseni kanssa, jos asun täällä kaksi vuotta, ja enkku pysyy yhtä tönkkönä kuin se nyt on. Olen kaiken sössöttämisen ja sanojen hukkaamisen lisäksi kehittänyt änkytyksen englantiini. Saan niin vähän harjoitusta, että kun joku puhuu  mulle, ja mun pitäs vastata, meen ihan paniikkiin ja alan änkyttää. Uh. Iloista itsensä häpäisemistä täällä ainakin saa harjoiteltua.

Häpäisemisestä puheen ollen, tämänpäiväisestä uimahallikäynnistäni olisi saanut kyllä aika paljon matskua joko hassuihin kotivideoihin tai sitten johonkin sketsihahmoon. Sellaiseen, joka ei oikein pärjää esim ovien  ja lukkojen kanssa. Yliopiston uimahallilla on käyttäjillä omat kaapit, joissa on sellainen numerolukko. Pitää siis pyöritellä se oma yhdistelmä siihen lukkoon kuin kassakaapissa ikään. Yllättäen en sitten osannut käyttää lukkoani. Kysyin ensin respasta apua, kun en saanut kaappiani auki. Ystävällinen respaihminen tuli auttamaan. Lukko lipsahti vahingossa kiinni taas sinä aikana, kun  riisuin. Piti pyytää kanssaurheilijalta apua. Helposti se aukeaa, kun sen osaa, mutta minä en osaa. Kolmannen kerran piti hätyyttää siivoojaa uinnin jälkeen, liian pieni pyyhe päällä ja vettä valuvana. (Siivooja kauhistui - tiedättehän täkäläisen hysteerisen suhtautumisen alastomuuteen ja näköjään myös vähäpukeisuuteen. No anteeksi, tällä perseellä ja näillä reisillä varustettuna mikä tahansa pyyhe on liian pieni). Sain kuitenkin apua taas, mutta ei se siihen jäänyt. Lukko naksahti taas kiinni, kun laitoin sen penkille pukemisen ajaksi. Onneksi viereen tuli taas joku kanssaliikkuja, joka avasi lukon mulle. Olen nyt siis paljastanut yhdistelmäni neljälle ihmiselle. Matti ehdotti, että hankimme samanlaisen lukon kotiin, että voin harjoitella. Ei tarvi sitten ihan kaikille sitä numeroyhdistelmää kertoa.

Niin, kukaan ei ollut myöskään tullut maininneeksi, että puku- ja pesuhuoneisiin ja sieltä pois täytyy myös olla ovikoodi tiedossa. Huomasin sen, kun olin astumassa viileään käytävään, joka johtaa altaille (olin päässyt pukuhuoneisiin ensin jäniksenä ja sitten respan kanssa). Ajatus siitä, että odotan märässä uimapuvussa siellä käytävässä jotain enemmän asioista tietävää, joka avaisi minulle oven, ei oikein houkutellut. Ei muuta kuin takaisin pesuhuoneeseen väijymään toista uimaria. Onneksi sellainen osui kohdalle aika pian, ja hän suostui vielä kertomaan ovikoodinkin. Kaiken tämän sähläyksen takia uimisaikaa jäi sellaiset 15 minuuttia. Mutta haluan uskoa, että kyllä tämä tästä iloksi muuttuu. Seuraavalla kerralla saan uida ehkä 20 minuuttia. Siis jos en viivy suihkussa liian pitkään.

No niin. Kröhöm. Palataan arkeen. Ensi viikolla on Halloween, ja tilasin pienelle Noitagerbiililleni puvun Etsy.comista. On hieno tähtikangas, ja niin on hauska noidan hattukin. Kyllä kelpaa mennä paraatiin ja tarhan pizzajuhliin. Laitan kuvia, kuin elohopeamainen noitamme suostuu pysähtymään kuvattavaksi. Hän olisi halunnut nukkuakin se puku päällä sinä päivänä, kun puku tuli. Hassu. Olemme myös kaivertaneet yhden kurpitsan jo valmiiksi, toinen tehdään huomenna. Onpas hauskaa valmistautua juhlaan, jota ei koskaan aikaisemmin ole juhlinut! Karkki vai kepponen -karkit on toki myös jo hankittu.

Elsan englannintaito on jo aika hyvällä mallilla. Lauseita hän ei vielä tuota, mutta ymmärtää jo tosi paljon, siis melkein minkä vain yksinkertaisen kysymyksen. Ja kyselee koko ajan meiltä, mikä on mikäkin asia englanniksi. Opettajat koulussa olivat sitä mieltä, että kuukauden sisällä puhe alkaa tulla jo ihan sujuvasti. Tarhassa Elsa on jo sanonut "Me like bunny" ja " My Mum hug me". Upuli.

Vaikka uin vain sen vartin, sauna teki kuitenkin tehtävänsä. Silmä luppasee, siispä nukkumaan.

Lisää kuvia

Istun ja odotan kissaa kotiin puolikuolleena väsymyksestä. Aikani kuluksi siis parit kuvat taas. Asiaa olisi, mutta olen liian väsynyt kirjoittamaan niitä asioita juuri nyt.

Kyseinen neiti, jota odotan, juo vain vessanpöntöstä.

"Tulin istumaan näin lähelle sinua vain siksi, että voisin osoittaa, että halveksun sinua niin paljon, etten edes katso sinuun."

Nimipäiväkakku, design by Elsa.

Minneapolisin keskusta näkyy kotimatkalla tarhasta yliopiston kampuksen kohdalla tällaisena...

Ja kauppamatkalla tällaisena.

Takapihakujallamme on myös toinen hieno ja suuri puu. Harmi, kun en pääse halaamaan!

Vähän myöhästyin kameran kanssa. Värikkäin ruska on jo mennyt.

"Mississippi, orpojen koditon äiti, soittajasuvun sielun sininen syli."

East Riverbank.

Viereisen kadun ruska on punaisempi kuin meidän kadun.

Aurinko saa värit hehkumaan ihanasti.

Klassinen paloposti tienristeyksessä.

No, eipä kissaa kuulu, joten muutama hajanainen päivitys. Viime viikko meni todella nopeasti, ja viikonloppuna oli aika paljon ohjelmaa. Perjantaina veimme Elsan tarhaan muffinsseja sunnuntaisen nimipäivän kunniaksi. Kirjoitin mukaan myös pienen selostuksen siitä, mikä nimipäivä on. Täällähän nimipäiviä ei vietetä ollenkaan, eikä edes tiedetä, mitä ne ovat. Nyt on pienelle osalle Amerikkaa viety nimipäivien ilosanomaa! Muffinssit piti hakea Cupcakesta, koska täällä on se sama hygieniasäännös kuin Suomessa. Kotileipomon tuotteita ei saa viedä tarhaan, vaan ne pitää olla kaupasta tai leipomosta. No, Cupcake leipoo taatusti hienompia muffareita kuin mitä kotona olisimme saaneet aikaan. Hyviä olivat kuulemma olleet.

Lauantaina meillä oli yhdessä neljän suomalais-amerikkalaisen perheen kanssa nyyttikestit. Jälkkäriksi kakkua, kun oli se Elsan nimipäivä tulossa. Todella hyvää oli kyllä ruoka. Matti oli tehnyt ihanaa papu-tomaatti -tortillatäytettä ja guacamolea, ja vierailta tuli mahtavia salaatteja ja makaroniloodaa lapsille. Nam-nam. Seurakin oli tosi hyvää, ja oli ihanaa, kun täällä seitsemän lasta juoksi ja mekasti ja nauroi koko illan. Sain vähän hoitaa vauvaakin, pitää sylissä ja näyttää kaikenlaisia tavaroita. Yksi yksivuotiaskin täällä oli, ja ne sellaiset on vaan niin äärettömän hurmaavia!

Sunnuntaina veimme Elsalle aamiaisen sänkyyn. Perheemme perinteeksi muodostunut (synttäri- ja) nimpparijekku oli tällä kertaa Matin keksimä. Teimme Elsan appelsiinimehusta äklömakeaa. Aluksi Elsa totesi, että "Yummy!", mutta mehu kuulemma tuntui kamalalta kurkussa. Elsa on jo keksinyt ainakin kolme uutta jekkua, joista ainakin osan käytämme isänpäivänä. Hihii!

Sunnuntain toisena ohjelmana oli taide- ja käsityömyynti tuttaviemme luona. Elsa sai nimpparilahjaksi valita jotain sieltä myynnistä itselleen. Söpö ja  pieni käsin ommeltu lumiukko oli hänen valintansa. Minä löysin korvikset ja muistikirjan, sekä paljon sellaista, mikä paljastuu vasta jouluna. Siinä kun kärvistelette!

Huono onneni pyörän kanssa jatkui taas. Kumihan puhkesi ekalla viikolla, kun mulla olit tuo uusi pyörä, ja nyt sitten lukko meni rikki. Se vain ei enää hyväksynyt avainta. Matti sahasi lukon urheasti poikki. Aikamoinen hinkkaaminen siinä oli, kun ensin ei meinannut löytyä kunnon rautasahaa. Minä yritin olla avuksi jo lukon rikkoontumispäivänä, mutta sain vain enemmän tuhoa aikaan. Halusin yrittää, saisinko siirrettyä peräpyörän kiinnitysosan jumittuneesta pyörästä toiseen. En onnistunut, ja siinä kaplakassa hajotin uudet sormikkaani (ei hätää, ne olivat vain kolmen dollarin puuvillasormikkaat). Mutta aina kannattaa yrittää ja mennä pois mukavuusalueelta, koska siellä kuulemma sitä taikaa tapahtuu. Ainakin joskus ja joillekin.