Mustan hävitys

Vaatekaappiin on kertynyt hämmentävän paljon mustia vaatteita, vaikka jo pari vuotta sitten päätin, että yhtään mustaaooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
(oho, noin käy, kun torkahtaa näppäimistön päälle)
...vaatekappaletta en osta. Sainkin äitiys- ja imetysvaatteita kavereilta, ja suurin osa on mustia. Oon tietenki käyttänyt niitä, mutta en kuitenkaan halua äitinä olla se horisontissa vaappuva musta hahmo, vaan värikkäämpi. Siksi tein uudestaan päätöksen, että jos ja kun ostan uusia vaatteita, ne ei ole enää mustia. Olen iholtani entistä harmaampi mustissa vaatteissa, eli ei se ees sovi mulle. Niin että julkisesti nyt kun olen ilmoittanut tämän, niin ehkä jää se musta sinne rekkeihin.

Nyt nukkumaan. Pää tyynyyn, ei tietsikan päälle.

Seliseli

Vähän pitää nyt selitellä, koska nämä tekstit ovat olleet sävyltään vähän negatiivisia. Saa ehkä käsityksen, että valitan koko ajan. En valita. Yleisesti oon erittäin tyytyväinen elämääni ja elämäämme täällä. Minneapolis on kiva paikka, meillä on aivan mahtavia ystäviätällä,  ja onhan se ihan hauska kokemus asua omakotitalossa, jopa kolmessa sellaisessa tässä kolmen vuoden aikana. Tämä blogi on sellainen varaventtiili, kirjoittelen tänne, jos potuttaa tai jos en välillä jaksa ymmärtää kaikkia kulttuurisia eroja. Kun mulla on tää varaventtiili, pystyn nauttimaan tästä erinomaisesta tilaisuudesta asua ulkomailla.

Näin. Toivottavasti siis ei välity liian negatiivinen kuva minusta ja suhtautumisestani.

Suomalainen byrokratia kyllä saa nyt vähän haukkuja. Poeka piti ilmoittaa Suomen väestörekisteriin maistraatin kautta. Sain pohjoisen merenrantakaupungin maistraatista tiedon, että "lähetä lapsesi alkuperäinen syntymätodistus tai kopio, jossa on julkisen notaarin todistus aitoudesta." Tästä minä ymmärsin, että kopioon pitää se todistus hankkia, ei alkuperäiseen, ja lähetin alkuperäisen (maksaa muuten kymmeniä dollareita jokainen kappale todistuksia). Kävikin ilmi, että eipä tuo kelpaakaan, pitää olla se todistus sekä alkuperäisessä että kopiossa. Niin että lisää lähettelyä Atlantin yli. Ja se amerikkalainen syntymätodistus ei ole mikään printattava ja näin ollen helposti väärennettävä paperiläpyskä, vaan aikalailla samantyyppiselle paperille painettu kuin esimerkiksi ylioppilastodistukset Suomessa. Mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Meillä jää nyt Suomen passi saamatta Pojalle tälle keväälle, koska kahden viikon päästä tulee tänne perukalle passikone, ja silloin sen passin kätevästi saisi. Pojan tiedot ei nyt sitten ehdi Suomen järjestelmään siihen mennessä. Plääh.

Kodin ikävä

Tässä kylmässä, vetoisassa, hiirien vaivaamassa talossa on alusta asti ollut tunne, että en ole kotona. Meillä on asunto, mutta ei kotia tällä hetkellä. Mulle koti on valoisa ja lämmin paikka, mihin voi paeta kaiken maailman myrskyjä. Kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Nyt, kun tiedän, että saan talossa vain palella, portaiden nouseminen tähän talolle ei täytä minua iloisella odotuksella. Ajattelen vain alistuneesti, että mihinkähän tulin laittaneeksi villasukat ja töppöset. Ja onko molemmat lämpimät hupparit pesussa.

Kyllä tällaista olotilaa sietää, mutta välillä läikähtää yli. Ja silloin iskee myös koti-ikävä, tekee mieli olla Suomessa omissa nurkissa ja omassa kotona. Systeemissä, jonka toiminnan jollain tavalla tietää. Kielessä, jossa mulla on käytössäni iso valikoima synonyymeja ja erilaisia sanojen sävyjä. Maassa, jossa saa karjalanpiirakoita, punajuurisalaattia ja pakastepuolukoita melkein kaupasta kuin kaupasta. Tiedän kuitenkin, että kun olen tullut takaisin, kaipaan täältä ainakin aurinkoa, luomukauppaa, positiivisia ihmisiä ja lemonadea. Positiivisena maailmantuskana tää pitää ottaa: kivaa, kun on asioita ja ihmisiä, joita kaivata. Ja oikea koti löytyy täältäkin vielä joskus, ehkä ensi vuodeksi. Karjalanpiirakoita voin opetella tekemään. Ei ole hätä tämän näköinen.

(Äh, mielessä olisi enemmänkin tekstiä, mutta silmät menee väkisin kiinni.)

Penkassa

Katajaan on taas kapsahdettu. Eilen niin itsevarma kuski luisteli kivasti lumipenkkaan tänään. Ei tullut vahinkoa, en juuttunut kiinni, mutta vähän säikähin. Enempi olis tullut vahinkoa, jos olisin törmännyt siihen rekkaan, jonka perää väistin sinne penkkaan risteyksessä. Huoh. Otan takaisin. En ole harjaantunut kuski.

Muutenkaan ei mennyt ihan kuin Strömsössä, kun autoilin väärään paikkaan joogatunnille. Olin Saint Paulissa, tunti oli Minneapolisissa. Koitanpa lukea sitä tuntilistaa paremmin seuraavalla kerralla.

No, onneksi pääsin Lucylle nuolemaan haavojani. Onneksi on ystäviä, kun kämmäily saa svideloituskäyrän liian korkealle.

Reenikausi avattu

Huomenna huutaa reidet ja maha hoosiannaa. Kävin nimittäin barre-tunnilla tutulla joogasalilla, ja tekipä gutaa. Pientä liikettä balettitangolla, mutta ah, niin tehokasta. Tai siis tällä kunnolla mikä tahansa on tehokasta. Joka tapauksessa aivan mahtava olo, kun on ruho saanut liikuntaa. Harmi, kun noita vauvaystävällisiä tunteja on vain yksi viikossa. Mielellään sinne menisi vaikka joka päivä, tai ainakin 3-4 kertaa viikossa.  Saatanpa kysäistä sieltä salilta, saako muille tunneille viedä vauvan. Pääsen taas lempihommaani eli puhelimella soittamiseen. Yngh.

Yritän nyt käydä äiti-lapsi -joogassa mahdollisimman usein. Tuo mökkihöperyys on sen verran raskasta, että en halua sitä enää toista, tai siis kolmatta tai neljättä kerta kokea tälle vuodelle. Ihan kauheaa, ja oikeesti välillä tuntuu että nyt napsahtaa. Mullahan oli visio, että kävelen joka päivä Pojan kanssa tunnin ennen kuin haen Tyären, mutta se pitää toteuttaa sitten, kun ilmat on lämpimämpiä. Nyt mennään tällä jooga- ja barreohjelmalla.

Huomasin, että vaikka kroppaa ei ole reenattu, on kyllä autoilutaitoa tullut harjaannutettua. Ei mua enää nuo motarit pelota, paitsi vähän pimeällä ja kovassa ruuhkassa. Ja vasemmalle kääntymistäkin oon aina pelännyt etenkin monikaistaisilla teillä, mutta nyt menee ihan reippaasti nekin. Ei edelleenkään ole lempiasia tuo autoilu, mutta ei se enää pelotakaan. Hyvä minä!

Saunahommia

Tällä viikolla iski kauhia ikävä saunaan. Terviksen saunaan, mökkisaunoihin, savusaunaan. Sellaiseen saunaan, mihin on kasvanut ja tottunut. Tuttuun saunaan. Vaikka siis en mikään himosaunoja ole, silloin tällöin kuitenkin tykkään löylytellä ja nauttia raukeudesta saunan jälkeen.

Täällähän me kyllä päästään saunaan melkeinpä aina, kun mieli tekee. Lähes naapurissa on sauna, joka lämpiää aina pyytäessä. Mutta ei se ole ihan sama asia, nää kun ei rakenna saunojen viereen sitä pesuhuonetta. Sauna on sellainen erillinen hikihuone kellarissa tai pihan perällä, ja saattaa aueta kylmään, betonilattiaiseen avoimeen tilaan. Tällaisissa olosuhteissa ihan ymmärrän, että siellä saunassa ollaan pyyhe tai saunatakki ympärillä, heti oven ulkopuolella kun tulee helposti holotna. Suomalaisissa saunoissa pesuhuone on sellainen miellyttävä välitila, jossa voi käydä vähän viilentymässä löylyjen välissä ja pesulla. Mutta ajatus peseytymisestä samassa tilassa muiden kans on jotenkin hyvin vieras täällä, ja sitä on vaikea selittääkin niin, että se ei paikallisista tunnu perverssiltä.

Vielä lähemmäs toiseen naapuriin on nousemassa suomalaisella Harvialla varustettu pihasauna. Ei ole pesuhuonetta tai pesumahdollisuutta siinäkään, eli käydään saunassa ja tullaan sisälle käymään sitten yksitellen suihkussa. Saunanrakentajien ja meidän yhteinen kaveri haluaa nimetä saunan Nakunurkaksi. Ei vain pääse yli siitä alastomuudesta, vaikka on tottunut saunoja. Sanokaa jos olen väärässä, mutta ei se alastomuus ole sen saunomisen pointti, vaan puhdistuminen ja rentoutuminen yksin tai hyvässä seurassa. No, joka tapauksessa saunan ystävä on iloinen, että saunoja nousee lisää, olkoon ne joillekin nakunurkkia tai ei.

Tympäsee

Onpas ollut ankia päivä. Kaikki otti paterista. Mihinkään ei jaksanut tarttua. Teki mieli karkkia, mutta eipä amerikkalaiset paskakarkit voi mulle laadukkaiksi pohjoismaisiksi muuttua. Kaikki suklaaseen viittaavakin loisti poissaolollaan talossa. Koti oli sotkuinen, mutta siivota ei jaksanut. Mökkihöperyyttä tämä kai on - taas on vietetty sisällä tai auton sisällä monta päivää. Joogat jäi tällä viikolla väliin ku en viitsinyt lähteä rs-virusta levittään. Uh huh. Mua ei niin ku huvita enää mikään, ja Putouski on mennyt luokattoman huonoksi. Mille tässä nyt nauraa. No, Tyär toivotti hyvää yötä Ymmi Hinaaja -tyyliin. Huvitti. Ja amerikkalaiset selostajat nauratti, ku ei niillä ole hajua suomalaisten nimien ääntämisestä. Muuten ihan plääh-päivä. Toivotaan huomiselle parempaa.

Lunta tupaan

Tänään oli koulu kiinni ensimmäistä kertaa lumen takia. Lumihätätila julistettiin, ku lunta tuli ehkä 25 cm kerralla. Ei pysty koulubussit ajamaan.Tyär sai leikkikaveriksi naapurintytön, leikkivätkin koko päivän ja illan. Välillä vaihtoivat meiltä naapuriin. Kumilenksuista tehdyt käsikorut on nyt kova sana, niitä tytöt teki koko päivän. Netistä opastusvideo pyörimään ja homma käyntiin. On se niin erilaista kuin itellä aikoinaan.

Postitin viimein Pojan syntymätodistuksen Suomeen, niin saahaan hänellekin pian Suomen kansalaisuus. Piti tehdä kävelyretki postiin, mutta navakan tuulen ja auraamattomien jalkakäytävien takia menin autolla. Ärsyttää tää joka paikkaan autoilu kyllä ihan kympillä. Kunto on superhuono sen takia, kun ei saa hyötyliikuntaa ollenkaan. Tää superkylmyys kun ei anna kulkea vauvan kans mihinkään.

Kiitos kommentojille taas. Vastaan huomenna, kun en ole niin silmät ristissä.

Nököhampaiset ystävämme

Nyt en puhu Jäbä Leissonista, vaan oikeista jyrsijöistä. Tässä talossa on nimittäin hiiriä. Viimeinen niitti siihen, että ei tunnu kodilta tämä paikka. Ne majailevat pääosin keittiön laatikoissa. Vielä ei ole onneksi muualta papanoita löytynyt, kyllä ällöttäisi, jos aina sais pelätä, että mistähän se hiiri on nyt juossut ja jätöksensä peräänsä jättänyt. Tässä kohtaa taas loppuu empatia eläimiä kohtaan. Hiiret on söpöjä otuksia, mutta en villejä hiirulaisia halua asuntooni.

Onhan tässä iso ristiriita, kun hellimme omaa hamsteriamme, mutta villihiirille toivomme lähtöä. Ei ole alettu vielä toimenpiteisiin, mua ei myrkyt innosta. Loukuttaminenki on vähän kolkkoa puuhaa. Jospa ne pian lähtisivät ulos, kun ilmat lämpenee. Täällä monet vain elävät hiirten kanssa, eli ei useinkaan niitä ymmärrärtääkseni karkoteta. Mua kyllä ei erityisemmin hotsita ajatus, että jossain on koko ajan hiiri paskomassa. Yök ja hnv!

Tasaista

Ehkä vähän höhlää aloittaa tämä 28 päivän putki, kun on vain kotona. Ei kauheena päivä toisestaan eroa. Jatkan silti.

Poeka tuntuu paranevan, rohina on vähentynyt, vaikka yskä edelleen saa pään tomaatinväriseksi ja koko vauvan haukkomaan henkeään. Mieluummin minä oisin tuon yskän ottanut itselleni, osaan sentään vasiten yskiä, kun joku klöntti on keuhkoputkessa. Poeka ei osaa, ja on kyllä sydäntäsärkevää seurata, kun lima ei vain liiku, vaikka koko lapsen keho tekee töitä niin maan perusteellisesti. Toivottavasti tämä tästä nyt paranee kunnolla ja pian.

Tänään tein pinaattilasagnea. Siihen meni sellaiset viisi tuntia, kun tietenki välillä oli imetettävä ja vaihdettava vaippaa. Pitää tämä muistaa, jos joskus lähiaikoina pyydän kavereita syömään. Ruoanlaittoon menee enemmän aikaa.

Katsoin Areenasta pari jaksoa Vettä sakeampaa -sarjaa illalla, kun Tyär ja Miesi olivat voimistelussa. Ruotsalaiset ne ossaa. Tai siis on siinä muutama suomalainen näyttelijä kans, mutta ruotsalainen kässäri ja ohjaaja. Just sopivaa hömppää mulle maitoaivolle. Tai siis draamaa se on, mutta aika hömppää ja ennalta-arvattavaa kuiteski. Ja ihanaa, ihanaa kuunnella ruotsia! Ilman tekstitystä en toki sais selvää, mutta silti mukava välillä tunnistaa sanoja.

Tyär treenaa kaiken liikenevän aikansa bridge kickoveria ja käsillään seisontaa. Oikein hyvin sujuu, hauskaa kun on löytynyt rakas harrastus.

Nauruvaje

Kun ihiminen on kovasti huolissaan, nauru on tiukassa. Meinaa unohtua hekottelu kokonaan. Ei paljon naurata edes Miesin hauskuus, unohtuu se jokaisen pilven hopeareunus. Tuppaan huolissani menemään tosi ryppyotsaiseen tilaan, jossa kaikki vitsailu vain svideloittaa.

Sattuneesta syystä taisin olla nauramatta monta päivää. Tänään onneksi on taas naurattanut, ja nauruvaje on kuroutunut umpeen. Katsoin 

Ihmebantua Youtubesta ja nauroin vedet silmissä. Tyär seisoi käsillään ainakin kymmenen sekuntia, nauratti sekin, vaikka vähän itkettikin. Tyären jutut ja Pojan sirkutus, ah, nauruterapiaa parhaimmillaan. Kyllä pitäis huolten keskelläki muistaa kuunnella ja pysähtyä näiden pienten kultahippusten äärelle ja nauraa. Ei se ole niin vakavaa. Tai vaikka oiski, se menee ohi. Omm ja hahahaaaaa! 

Sairaalareissu

Tällä kertaa on hyvä syy,  miksi en eilen päivittänyt. Olin sairaalassa Pojan kanssa. Yskä muuttui niin pahaksi, että vein lääkäriin ja lääkäri patisti sairaalaan. RS-virus ja sen aiheuttama keuhkokuume sieltä löytyi, olimme tarkkailussa vuorokauden, ja nyt ollaan kotona. Happisaturaatio pysyi hyvänä koko ajan eikä kuumetta tullut, joten nyt kolme päivää sisätiloissa ja toivotaan parasta. Jälleen saa olla onnellinen isosta ja vahvasta lapsestaan, kun tuollainen inha virus ei kuitenkaan ihan hirveän sairaaksi vedä.

Poeka nukkui suurimman osan ajasta, ja minä hengasin huoneessa. Tuli taas huomattua, että en ole kanavasurffaajaihminen. Mulla ei tullut kirjaa mukaan, joten telkku oli ainoa ajantappoväline. Oispa ollut se kirja. Tai Netflix, niin ois voinut katsoa jotain hyviä leffoja. Nopsaan aika kuitenki sitten meni, kun huoneessa kävi hoitsuja harva se tunti, ja heidän kanssaan jutskailin. 

Hienot oli puitteet, ja hyvissä käsissä tuo Poeka. Täällä me totutaan liian hyvälle noissa luksussairaaloissa yksityishuoneineen ja omine hoitajineen. Iso pudotus sitten ku palataan Suomeen, vaikka hoito toki siellä on erinomaista myös. Ehkä se auttaa kulttuurishokkiin, kun tietää, että kaikki siellä Suomessa pääsee hoitoon, ei vain ne, joilla sattuu olemaan hyvä vakkuutus.

Pulisija

Meillä asuu nykyään pieni pulisija. Juttua riittää aiheesta kuin aiheesta, esimerkiksi huivin kuviosta, suihkuverhosta sekä valon ja varjon vaihtelusta. Eniten asiaa on kuitenkin lampuille ja toisinaan myös ihmiskasvoille. Pulinaan on hauska vastata samalla mitalla, ja meillä onkin päivittäin pitkiä keskusteluja.

Pulinapoika saavutti eilen pienen virstanpylvään, kun hän jäi kummitädin hoiviin siksi aikaa, kun hain Tyären koulusta. Tai kai se enemmän äidille on virstanpylväs uskaltaa jättää lapsi 10 minuutiksi "vieraalle". Joogassa kuului yksi kuusiviikkoisen vauvan äiti olevan lähdössä Floridaan miehensä kanssa kaksin. Niin me ollaan erilaisia.

Tällä viikolla kokeilin taas kantoreppua, siis Ergoa, ja Poeka sopi siihen. Jee! Se on nopeampi puettava kuin kantoliina. Ulkona käytän edelleen kantoliinaa, koska se on lämpimämpi. Mutta kesällä Ergo taas on parempi.

Nyt aamupuuhiin. Pulina  muuttui vaativiksi huudoiksi.

Tästä se alkaa

No niin. Teenpäs huvikseni taas sen jokapäiväisen päivityshommelin 28 päivän ajan. Mitalla ei ole merkitystä, eli joinain päivänä saatan kirjoittaa yhden sanan.

Täällä oli kaksi päivää lämpimämpää. Pakkasta alle kymmenen. Se tuntui ihanalta. Ystävänpäiväksi elohopea putos taas -20 asteen tuntumaan. Tai siis mikä elohopea, netistähän me se tsekataan ku ei täällä niin kauheesti harrasteta pakkasmittareita. Huoh. Aurinko kyllä jo lämmittää, mutta vain sen verran, että päivällä on ehkä -12. Tuuli on kova koko ajan. Oonhan mää viimaan tottunu pohjoisessa merenrantakaupungissa, mutta välillä meinaa turhauttaa kun ei voi niitä pitkiä kävelyitä tehä Pojan kanssa.

Poeka on nyt aika kovassa nuhassa ja yskiikin. Onneksi on Nenä-Frida. Mitä hän tietenkin inhoaa. Mutta imuroitava on, ei tule syömisestä muuten mitään, ja olo on muutenkin ärsyttävä tukkoisella nenällä.

Eilen oli Tyären opettajan kanssa tapaaminen. Täällähän testataan lapsia koko ajan, ja ne tulokset sitten käytiin läpi. Hyvin menee myös numeroiden valossa. Tärkeintä tietenki on, että Tyär viihtyy koulussa ja oppii omaan tahtiinsa. Nyt on kotihommissa menossa suomen opettelu, kun latasimme Ekapelin koneelle. Kummasti alkoi suomeksi lukeminenkin maistua, kun siihen sai pelin. Ite täyttäisin mieluummin Opin itse lukemaan -vihkoa, mutta ei tarvi Tyären olla samanlainen kuin minä.

Valmistaudunpa täsät joogaan. Hyvää Ystävänpäivää! Täällähän se on sellainen romanttinen rakastavaisten päivä. Tykkään enemmän suomalaisesta konseptista.

Erilainen etiketti

Voi että on imettäminen vaikeaa amerikkalaisille. Vaikeaa imettäjälle, vaikeaa ympäristölle. Julkisella tai puolijulkisella paikalla jos imettää, pitää periaatteessa kietoutua johonki vällyyn tai imetysessuun. Muut ihmiset kun voivat loukkaantua, jos kaistale tissiä näkyy tai vilahtaa. Tätä en oikein ole ikinä tajunnut. Miten voi olla loukkaavaa, jos ihminen ruokkii lastaan? Mitä se loukkaa? Henkilökohtaista häveliäisyyttä? Eihän siinä loukkaantujan tissejä tai muita kehonosia väkisin paljasteta. Ylipäätään en näe imettämistä paljasteluna tai esittelynä, vaan ihan vain lapsen ruokkimisena. En voi ymmärtää logiikkaa tuon koko kohkaamisen takana.

Kuten varmaan kaikki arvaa, en ole hankkinut imetysessua enkä mitään muuta vällyä. Oon muutaman kerran kokeillut jotain harsoa tai muuta kangasta. En osaa asetella sitä tyykiä sillä lailla, että se peittäisi ne "loukkaavat" alueet. Tuskanhiki vain valuu, ja musta on ihan pöljää peittää lapsen naama ku se on syömässä. Se siitä äidin ja lapsen yhteyden rakentamisesta katseen kautta imettämisen aikana. Toisaalta mietin, olenko törkeä juntti, kun en mukaudu maan tapoihin. Että pitäskö etikettiä noudattaa ihan vain tapojen kunnioittamisen hengessä. Tuntuu, että ei, koska se on ihan pöljä tapa. Ehkä jokainen feministi ainaki on mun kanssa samaa mieltä.

On täällä tuon yleisen häveliäisyyden takia aika mielenkiintoista esimerkiksi käydä lääkärissä. Varsinkin esimerkiksi papa-kokeessa. Lääkäri poistuu huoneesta siksi aikaa, kun potilas ottaa vaatteet pois ja pukeutuu siihen telkkarista tuttuun selästä auki olevaan kaapuun. Ja sitten, kun sitä operaatiota aletaan suorittaa, laitetaan vielä ties mitä paperilakanaa potilaan päälle ja lääkärin ja potilaan välille. Melkoista vaikeutta verrattuna siihen, että Suomessa nykästään se osa paljaaksi, mitä operoida pitää samalla, kun jutellaan rennosti lääkärin tai hoitajan kanssa ja otetaan näyte tai tutkitaan, mitä tutkittava on. En tajua sitä kaapua, kyllä mieluummin olen vaikka alkkarisillani lääkärissäkäynnin ajan kuin siinä ihmeellisessä paljasselkäisessä ja -pyllyisessä kaavussa. Joskus olen alkanut automaattisesti riisua lääkärin vielä ollessa huoneessa, ja sitten se raukka on juossut ovelle ja äkkiä luikahtanut ulos. Huoh. Kyllä mää kohta opin.

Eroja on terveydenhuollossa muuallakin kuin etiketissä. Neuvolaahan ei ole, vaan lääkäriä aina tavataan. Ja ne käynnit on tosi harvoin. Tänään oli 2-kuukautislääkäri, seuraavan kerran sitten nelikuisena. Jos en muista väärin, kävin Tyären kanssa joka kuukausi puolivuotiaaksi asti ja sitten parin kuukauden välein. Kyllähän siinä parissa kuukaudessa ehtii ties mitä tapahtua. Oli minusta kyllä hauska käydä neuvolassa tiheään, kun sai aina huoliaan purkaa sille terkalle. Sainkin aina päivän viimeisen ajan, kun mun kanssa aina kesti kun puhuin ja puhuin. Heh. Tuli myös mieleen se neuvolalääkäri, joka oli aina joko pikkukännissä tai pahassa krapulassa. Kauhean uskottava. Että oon ihan tyytyväinen, kun on selvä ja mukava lääkäri, vaikka ei lastentautien erikoislääkäri olekaan.

Vauvoja myös käsitellään eri lailla täällä. Istutetaan syntymästä alkaen ja seisotetaan kans. Muistelen, että Suomessa on joku muutaman kuukauden raja, ennen kuin lasta saa alkaa istuttaa ja seisottaa. Pienen otannan perusteella myös kantaminen liinassa tai repussa on harvinaisempaa kuin Suomessa. Ihmiset raahaa niitä autonistuimia ties missä. Toista kärryttelijääkään en ole vielä nähnyt. Eikä ihme, on kärrit täällä sellaisia rempuloita, että eipä niillä paljon ulkona liikuta. Ja talvisin jalkakäytävä on erittäin paljon vaihtelevassa kunnossa, eli on se aikamoista pottupeltokyytiä vauvalle ja risteyksissä hikoilemista äidille. Ei niitä kukaan yleensä putsaa, ja penkat on melkoiset.

No, se maan tapojen siunailemisesta. Paukkupakkaset jatkuu edelleen, mutta keskiviikkona pitäisi lämmetä. Meillähän tää helmikuu on perinteinen sairastuskuukausi, ja onhan tässä jo Tyärellä ollut korvatulehus (parani ilman antibioottia), Pojalla eka pieni kuume ja mulla jokatalvinen röhä eli romuska. Miesi on toistaiseksi terve. Fyysisesti ainakin.

Aloitin joogan taas monen viikon yrittämisen jälkeen. Oli kylmää, liikaa lunta, koulusulkemisia ja sairautta, niin vasta nyt pääsin. Ihania äiti-lapsijoogia on siellä samalla salilla, missä kävin odottaessani Poekaa. Kauhea ikävä oli ollut niitä tyyppejä siellä, ja hauskaa oli nähdä tuttujen naamojen vauvat. Hullun pieniä kaikki, omani kun on tuollaista riuskaa rintamaitotyyppiä. Ja syntyessäänkin oli jo potra. Iloinen olen isosta nöpösestäni, häntä kun ei pienet tuulet kaada. Sanoi lääkäri.

Nytpä nukkumaan. Melkein pitäis alottaa se kuukauden kestävä jokapäiväisen kirjoittamisen haaste. Tääkin päivitys oli melkein viikon luonnoksena. Mielessä kirjoittaminen ei auta, kun sitten kuitenki unohtaa kaikki lauseet, mitä on aikonut kirjoittaa. Katotaanpa, jos tällä viikolla aloittaisin.