Aamulla tuntui lapsi poikkeuksellisen lämpöiseltä, ja mittari kertoi, että kuumettahan sillä oli. Virkeissä merkeissä meni aamupäivä, mutta isoserkkujen (varmaan väärä termi, mutta en tiedä oikeaa termiä vanhempien serkuista) lähdettyä kaupungille olo huononi. Pää oli tosi kipeä ja keho kuuma kuin kekäle. Upuli-parka. Vietimme päivän elokuvien ja Astrid Lindgrenin Melukylän parissa, minä hoidin pari työsähköpostia jossain välissä.
Lupasin lapselle, että serkusten nakkaaminen NHL-peliin ei vie kauan, mutta taas petin lupaukseni. Eksyin. Oli kartta väärin päin omassa päässä, ja sitten ajoin taas ympyrää väärällä puolen jokea. Navigaattori oli, mutta korskeasti jätin kuuntelematta sitä, kun tuli vastaan tuttu katu, jolta uskoin pääseväni tutuille kulmille. Taas kerran väärä suunta. Huonovointinen tyär paleli ja valitti hiljaa vieressä - lähtiessä oli vielä ihan kohtalaisessa kunnossa. On se urhea. On sillä kamala äiti.
Luin joitain vanhempia postauksia. Havahduin huomaamaan, että muistini toimii yhteen kirjoittamisen kanssa varsin kehnosti. (Mari, kirjoitin tuon edellisen ensin yhtenä kiilalauseena, mutta sitten huomasin erheeni. Kiitos kiilalauseista muistuttamisesta muutama viikko sitten omassa blogissasi. Ne on mun ongelma!) Muistanko tulevaisuudessa vain nuo asiat, mitä olen blogiini kirjannut? Jääkö mieleen todellakin vain tätä ulkokohtaista höttöä. Unohdanko sen epätodellisen tunteen, kun nousin taksista etupihamme nurmikolle ja sieluni oli vielä matkalla jossain Grönlannin kohdalla? Enkö muista, kuinka huikaistuin samaisen Grönlannin yllä lumisten vuorten ja jäätikköjen kauneudesta? Unohtuuko se, kuinka kotoisalta vieras talo heti tuntui, kun Nene oli meitä ikkunalla vastassa. Ja tuhat muuta asiaa, kohtaamista, tunnistamista, sisäistä kohahtamista ja ajatuksen syntyä? Palveleeko blogi lopulta muistamista vai unohtamista vai molempia? Painin jälleen kuvailemisen ongelman kanssa - en tavoita kielellisesti sitä, mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu. Tapahtumien ja tekemisten listaaminen jää vain listaamiseksi. Listat eivät yhdisty niihin kaikkiin monipuolisiin kokemuksiin, mitä listojen takana on. Ja valokuvaankaan ei ikinä saa sitä fiilistä, mikä siinä muistoa tallentaessa on. Vaikka kuinka instagrammaisi kuvansa, ja sehän se vasta keinotekoista muistojen tekemistä olisi!
Öh. Sekavaa pyöriskelyä. Listaan ja kirjaan tapahtumia kuitenkin vielä siihen asti, että löydän viisasten kiven ja opin oikeasti kirjoittamaan. Olen saanut ekan parkkisakkoni täällä toissa viikonloppuna. Tuli parkkeeratttua mittarin viereen ilman, että huomasin sitä mittaria. Uups. "Parking permit not visible", 42 dollaria. Ei sentään ollut hinattu autoa pois, se oiskin sitten ollut kymmenen kertaa kalliimpi tikki. Mutta olin kauhean onnellinen sinä aikana, kun auto oli tietämättäni väärässä paikassa - olimme Elsan kanssa luistelemassa jäähalli-vesipuisto-hotelli -kompleksissa. Luistelimme kuin heikkopäiset 3,5 tuntia. Elsa ihmetteli "kuinka näin lyhyessä ajassa voi tulla näin hyväksi luistelijaksi?". Niin että oli se sen arvoista, ei harmita ollenkaan (enää)!
Sicko hyvä, älä aina lyttää kirjoitustaitojasi! Sulla nimittäin on ihan älyttömän hyvä ja hieno taito kirjoittaa ja minä ainakin nautin lukemastani toden teolla :)
VastaaPoistaVoi pientä Elsa-upulia, toivottavasti tulee kuntoon pian <3
Harmi tuota parkkisakkoa, mutta ihanaa, että teillä oli superluistelut :)
-Sicko-
Meki on käyty tänä talvena pari kertaa jäällä, mutta kyllä se vielä melko vaikeeta on. Harjotus varmaan tekis mestariks mutta ei mun jalat edes kestäis tollasta 3,5 tunnin settiä. Paranemisia E:lle <3
VastaaPoistaEn mää taitojani lyttääkään, vaan mietin, mitä mulle oikeesti jää muistiin ja mitä ei. Vaikea on kirjoittaa niin, että kirjoituksista muistaisi sen, mitä kirjoittaessa haluaa muistaa.
VastaaPoistaUlkojäällä jäätyy jalat tunnissa, mutta tuollaisessa hallissa luistelee helposti tuntikaupalla. Elsalle oli luistelu heti helpompaa, kun ostimme ne kaunoluistimet. Niissä kun on se kärki, joilla saa potkaistua vauhtia jäästä. Harjoitusluistimilla oli yhtä kaatuilua ja turhautumista.
On jo parempi olla Elsalla, vähän lämpöä mutta ei enää kurja olo.
R
Tää oli hyvä. Oon miettiny samaa, paljon. Koska mulla on tapana unohtaa lähes kaikki ja muistaa vain outoja, irrallisia yksityiskohtia, blogi ehkä auttaa minua. Mutta kirjoitan myös liian vähän siitä, miltä tuntuu, miten jokin hetki viiltää itsensä läpi heti. Toisaalta ne hetket muistaa kyllä. Myöhemmin muuten liitän noita irrallisia muistoja vääriin päihin ja tilanteisiin. Intän raivokkaasti vastaan, kun joku yrittää korjata minua; nämähän ovat minun muistikuviani.
VastaaPoistaJa kiilalauseet, ne on vaikeita. Johtuvat vain siitä, kun on pirun paljon sanottavaa.
Samanlainen poimutus aivoissa mulla ja sulla, Mari. Irtonaiset muistot yhdistyvät sattumanvaraisesti ja niistä tulee sitten ihan vankkumaton osa identiteettiä. Mä muistan kans todella asiaankuulumattomia yksityiskohtia, jotain ruokia ja ihmisten ilmeitä ja säätiloja. Semmosta rakentamista tämä on, oma menneisyys ja nykyisyys.
VastaaPoistaKiilalauseet on ihan toimivia polveilevassa puhekielessä, mutta kirjoitettuna käy liian raskaaksi. No, tiedostamisesta kaikki lähtee!
R.