Presidentit, päällikkö, biisonit

Keskiviikkona otimme suunnan kohti Mount Rushmorea. Kyseinen vuori on se paikka, mihin neljä Yhdysvaltain presidenttiä on louhittu jättimäiseksi monumentiksi. Aika uskomaton muistomerkki se kyllä on, ja sen tekemisessä meni vuosikausia, tietenkin. Siellä pönöttävät George Washington, Thomas Jefferson, Teddy Roosevelt ja Abraham Lincoln. Paikkaa mainostettiin "Ultimate Patriotic Experiencenä", mikä lähinnä nauratti, ja olisi naurattanut, vaikka vastaava paikka olisi Suomen presidenteille tehty. Kai siellä jotkut jotain isänmaallisia väristyksiä tuntee. Veistoksellisuus ja tietty absurdius saivat kyllä ihailemaan paikkaa suuresti.

Oli välillä metsääkin, ei vain aukeaa preeriaa.

Aikamoiset puitteet oli pressoille rakennettu.

Matti sopisi sinne Jorgos Washintoniksen viereen.

Kihihiii! Aluksi ei meinannut Tyärtä naurattaa, mutta kun huomasi,  mistä on kyse, niin johan alkoi poseerata!

Voitte tästä sitten ottaa mallia, kun minut tuohon Aben viereen louhitte.

Mount Rushmorelta matka jatkui intiaanipäällikkö Crazy Horsen keskeneräiselle  muistomerkille. Sitä on louhittu kallioon tosi, tosi kauan, ja vielä louhitaan vuosikymmeniä, ennen kuin se on valmis. Hullusta Hevosesta tulee paljon isompi kuin pressoista, ja hän siinä osoittaa hevosensa selässä maitaan. "My land is where my dead lay buried." Pönötystä sekin, mutta hattua täytyy nostaa yhdelle perheelle, joka jo toisessa sukupolvessa hommaa hoitaa.

Päällikön naamataulu on kerrostalon korkuinen.

Malli siitä, millainen muistomerkki sitten joskus on.

Mittakaavaa: tuollainen puskutraktori näyttää aika pieneltä Crazy Horsen vuoren rinteellä.

Ihan kiva portti, löytyy sieltä Crazy Horsen luota.

Ajelimme takaisin kansallispuiston läpi. Vielä tällä kertaa emme biisoneita nähneet, mutta peuroja muutaman kerran, ja oravia. Kävin kuuntelemassa vuorten ihanaa hiljaisuutta ja vähän halaamassa puita. Elsa odotti autossa. "Äiti, onko sun pakko aina alkaa halailemaan puita?". Joo, on. Ei muuten ollut eroa puun tunnussa Suomeen verrattuna.

Mutta Peura, miksi sinulla on niin suuret korvat?

Osuimme vahingossa aivan loistavaan pizzeriaan paluumatkalla, kun satuimme ajamaan vähän eri reittiä kuin oli suunniteltu. Iloinen palvelu ja maukas pizza, ei voi ihiminen muuta toivoa. Plussaa vielä täysjyväpohjasta. Niin että jos joskus osutte Hermosaan, suosittelen tätä pizzeriaa!

Pizzatyttöä naurattaa, kun päivän ensimmäisen pizzan syödä saa! (Illalla hän söi toisen.)

Ei siellä kauheena muita ollut kuin me ja lehemät.

Keskiviikkona oli viimeinen ilta kylpylässä, ja olimme siellä tappiin asti. Elsa löysi kaverin, jonka kanssa käveli käsi kädessä ja kuiskaili salaisuuksia. Ihanan mutkatonta tuo lasten ystävystyminen. Torstaiaamuna lähdimme ajamaan kohti kotia. Menimme Bad Landsin kautta, koska toiveissa oli nähdä niitä biisoneita. Kannatti mennä taas kansallispuistoon, koska siellä niitä oli sitten ihan jatkuvasti.

Siellä ne märehti ja piti pientä yninää. Ihan mukavat maisemat ruohon sulatteluun.

Vuohilla tuli vähän riitaa ruoan päältä.

Bad Lands. Paha maa.

Varokaa biisoneita. Olivat kyllä livenä niin isoja, että en juossut päätäpahkaa silittämään.

Uuuuuu! Preeriakoira!

Bad Lands on siis eroosion syömää ylänköä, jolla tuuli ja vesi on muotoillut kallioita mielenkiintoisiksi muodostelmiksi. Tiet oli rakennettu vuorien ja kallionlohkareiden väleihin. Olen kiitollinen, että Matti ajoi, koska korkeuserot olivat isoja, ja välillä sen korkeuseron näki siitä auton ikkunasta. Ihan tien vieressä saattoi olla tosi jyrkkä pudotus, ja kaiteesta ei tietoakaan. Mutta oli se sen arvoista, en ole koskaan nähnyt niin erikoista maisemaa tai monivärisiä kallioita. Enkä preeriakoiria, joiden yhdyskunnan kohdalle osuimme myös. Liikuttavia tapauksia.

Bad Landsin jälkeen olikin sitten suoraa tietä koko loppumatka, noin kahdeksan tuntia. Minäkin ajoin pari tuntia. Eka tunti oli ihan kamala, koska en ole aikoihin ajanut noin lujaa. Rajoitus oli 75 mailia tunnissa. Onneksi sitten vauhtisokeus armahti, ja ohittelin muun muassa ylileveitä kuljetuksia ja rekkoja ihan rennosti. Se oli siis suora motari, eli ei tarvi siellä kenenkään kauhistella, että oon tehny riskiohituksia.

Pääsimme kotiin puolenyön aikaan. Tyär nukahti autoon ja jatkoi unia kotona, eli oikein hyvin meni. Ajoimme yhteensä parisen tuhatta kilometriä. Hieno oli reissu, suunnittelemme jo seuraavaa!