Koti-ikävä

Kai se on tämä joulu, kun alkaa ikävä vaivata. Omat, vaikkakin vielä kovin heiveröiset jouluperinteet pitää rakentaa vieraalla maalla uusiksi. Haluankin oppia uutta ja sekoittaa uusia tapoja omiini, en siis kynsin hampain pidä kiinni siitä, mitä joulu meille Suomessa on. Mutta kuitenkin. Ei mulla ole pohjoisen merenrantakaupungin Tapanintansseja nyt ulottuvilla. Ei mahdollisuutta törmätä joululomalla Cittarissa johonkin vanhaan tuttuun. En voi yhtäkkisesti pyörähtää öiselle juttutuokiolle vanhan ystävän ja hänen kissojensa luo. Huoh. Kaiken tämän haikailun keskellä toki tiedän, että pohojosessa joulussa en ehkä jaksaisi lähteä Tapanina tanssaamaan, ja Cittari olisi täynnä vain uppo-outoja mummoja ja ärsyttäviä teinejä. Ei sitä koskaan voi tietää, ja siksi muistan olla iloinen siitä, mitä on juuri nyt käsillä.

Tyärtä ikävä on tänään vaivannut ihan itkuksi asti. On ikävä Helsinkiä, omaa kotia, kavereita, ja ennen kaikkea keppihevosta, joka annettiin lainaan hyvälle ystävälle. Voi poloista. Tyär halusi tietää päivien määrän siihen, että pääsee taas Suomeen. Sanoin, että parempi laskea kuukausia. Itkuiselle  lapselle tuskin kannattaa kertoa, että vajaat 200 päivää vielä ennen kesälomaa.

Minä koetin virittäytyä joulutunnelmaan leipomalla piparkakkutaikinan. Ei sitä siirappia löytynyt, mutta katsoin paikallisten ginger breadien paketista, että mitä niihin laitetaan. No "molasses" siellä luki. Käytin molasseja (melassia?), ja taikinasta tuli hieman pistävän makuinen. Paremman puutteessa siihen on tyydyttävä. Ois täällä tummaa maissisiirappia kans, mutta en tiedä sen kiehuttamisominaisuuksista. Laitan varmaan enemmän sokeria varsinaiseen taikinaan (tuo oli harjoitus-), jospa se pistävyys lähtisi.

Ai niin, kävin tänään keskellä päivää teellä naapurissa. Tai siis ei ihan naapurissa, mutta täällä kotikulmilla päin. Kivaa oli - aikuista seuraa, hyvää teetä ja sylikoira lällytettävänä. Ah. Pittää ottaa uudestaan ja pian!