Hullu kissa ja muuta ajankohtaista

Muumikissamme on viimein käytetty lääkärissä. Kaikki on hyvin, siis fyysisesti. Ei ole ylivilkas kilpirauhanen eikä sokeriaineenvaihdunta persiillään. Eikä myöskään virtsakiviä tai muuta vastaavaa. Hän oli äärimmäisen hyväkäytöksinen lääkärissä, antoi ottaa kauheena verta ja vieläpä pissanäytteenki (joskus pohjoisessa merenrantakaupungissa mun käskettiin ottaa pissanäyte kissalta kotioloissa - mitä hulluutta! Ei voi onnistua ilman katetria). Hänellä siis vain viiraa päässä. Meillä on hankinnassa kissaferomonit, joita pistetään sellaiseen töpselihaihduttimeen ja haihdutin pistorasiaan pöhisemään. Pitäs rauhottaa edes jonkin verran. Ne hajut, joita siis ihminen ei haista, kuulemma kertoo kissille, että kaikki on hyvin.

Itse eläinlääkärireissuun viikko sitten meni yllättävän paljon aikaa. Silleen jatkon kannalta ois varmaan hyvä muistaa tsekata osoitteet kahteen kertaan. Huristelin nimittäin taksilla ensin kissan kanssa ihan väärään paikkaan, klinikan toiseen toimipisteeseen, jossa ei ollut ketään ankarasta ovikellon pimputtamisesta ja koputtelusta huolimatta. Sain onneksi vähiin käyvällä prepaid-saldollani soitettua sinne oikeaan toimipaikkaan, ja siellähän se aika oli varatuna (numero sattui olemaan puhelimen muistissa). Mullahan ei ollut kynää eikä paperia mukana, eli en saanut sitä osoitetta ylös taksia varten (rehellinen ollakseni en saanut siitä osoitteesta kyllä selvääkään). Piti siis soittaa siipalle ja pyytää häntä tsekkaamaan netistä sen osoitteen, että pääsisin sinne vastaanotolle koko ajan enemmän naukuvan ja palelevan kissan kanssa. Olin oikeassa paikassa reilun tunnin myöhässä, koska uusi taksi antoi taas odottaa itseään taas jonkin aikaa. Kiesus. Itse tutkimukset veivät noin puoli tuntia, mutta olin reissussa reilut kaksi tuntia.

Tänne tuli viikko sitten ihanasti lunta parikymmentä senttiä. Aivan mahtavaa! Oli muutaman päivän aurinkoista ja lumista, ei voi olla parempaa säätä. Pyörän kanssa eteneminen ja asioiden hoitaminen oli tosin aika haasteellista, koska teiden auraaminen ei tunnu olevan täällä ihan kauhean hyvin hanskassa. Tai sitten siihen ei ole resursseja. Kaikki tiet aurattiin vain kerran sen lumisateen jälkeen, ja suojakelillähän lumi sitten muhjaantuu aikamoiseksi sekä autot että pyörät pysäyttäväksi mössöksi. Yhtenä päivänä koitettiin hoitaa bussilla päiväkotiin viemiset ja sieltä hakemiset, mutta olipa se vaikeaa. Aamulla myöhästyttiin tarhasta (päivä alkaa klo 8.30 kuin koulussa) ja sitten iltapäivällä minä myöhästyin hakuajasta. Lumen takia kaikki bussit olivat myöhässä ainakin 20 minuuttia, ja jotkut bussit eivät kulkeneet ollenkaan.

Huoh. On tämä vain niin autoyhteiskunta etenkin talvisin, että ilman autoa on vähän kuin jumissa kotona. "Snowed in". Tai siis on sen auton kanssakin ihan helisemässä, kun ruuhkat on kahta kauheammat ja tiet karmeassa kunnossa. Talvirenkaathan on täällä kiellettyjä, eli luistella saa ja jännätä, milloin kosahtaa. Jatkamme kuitenkin talvipyöräilyä niin paljon kuin voimme - tuli sekin huomattua, että kovin kovassa pakkasessa ei Elsan kanssa voi pyöräillä. Kädet ja naama tuppaavat jäätymään niin, että niihin sattuu aika kovasti. Vaikka siis tumput ois kuinka paksut ja kaulaliina naaman edessä. Hankimme lapsoselle laskettelulasit ja isot aikuisten pyöräilyrukkaset kylmyyttä helpottamaan, ja ne hieman auttoivat asiaa (pakkasta oli vain noin 4 astetta kylmimmillään).

Me nyt siis koitetaan saada auto ostettua, koska tuo julkinen liikenne on lopulta niin katastrofaalinen talvella. Ja on sille tarvettakin, kun jouluksi tulee vieraita ja pyöriä ei riitä ihan kaikille. Toyota Prius on hankintalistalla. Näin sitä pitää ympäristöystävällisen ihmisenkin alistua Amerikan edessä. Paikallisen ajokortin saamme aikaisintaan helmikuussa, mutta liikenneturvallisuusvirasto on kahteen kertaan vakuuttanut, että voidaan ajaa suomalaisilla korteilla niin kauan, kunnes saadaan amerikkalaiset. Ei se missään netissä kyllä niin lue, joten mene ja tiedä. Tai siis en mene enkä tiedä sitä kautta, että polliisi pysäyttäis. Kun kuulemma poliisit siitä suomalaisesta ajokortista voivat nurista, ja ehkä sais sakotkin. Siispä kieli vielä enemmän keskellä suuta ratissa! (Tuntuu kyllä, että en uskalla rattiin täällä, mutta pakko vain on uskaltaa, kunhan saan sen inssin läpi).

Tälleen itsekkäästi ja itsekeskeisesti hölötän omia tyhjänpäiväisiä asioitani sivutolkulla, vaikka toissa päivänä on taas lapsia teurastettu tässä maassa. Järkyttää ja kauhistuttaa tietenkin, kuten varmaan jokaista. Netti on täynnä hyviä pointteja siitä, että ampujalle ei pidä antaa sekuntiakaan julkisuutta ja että aselakeja pitää kiristää ja että mielenterveystyön varhaiseen puuttumiseen pitää satsata, joten en ala paasaamaan siitä sen enempää. Päällimmäisenä mielessä kuitenkin pyörii se, miten ihmeessä kukaan voi selvitä siitä, että joku läheinen tai oma lapsi on siellä koulussa tapettu. Kyllä on tullut omaa lasta halattua vielä enemmän kuin tavallisesti tässä viikonlopun aikana.