Minusta tulee isona

Mulle on näköjään vain nää biisiotsikot mahdollisia.

Tänne muuttaessamme mulla oli tavoitteena, että miettisin, mikä musta tulee isona. Yllätys, yllätys, en vieläkään tiedä vastausta tuohon kysymykseen. Olen miettinyt ja miettinyt, koittanut kuunnella sydäntäni ja järjen ääntä. Kuulen vain epämääräistä kohinaa.

Olen melkoisen vakuuttunut, että akateeminen maailma ei ole mua varten. Mulla ei ole tarpeeksi älliä eikä keskittymiskykyä. Musta voisi tulla vain keskivertoa huonompi tutkija, ja sellainen ei oikein saa rahoituksia. Mikä sitten aiheuttaisi jatkuvaa stressiä. En myöskään ole ollenkaan näinä vuosina kasvanut akateemiseen kritiikkikulttuuriin, vaikka kyllä olen koettanut opetella ja kasvattaa itsetuntoani aikuisen tasolle. Mun on vaikea saada kerta toisen jälkeen turpaan omista tai yhteisistä teksteistä, ja en yhtään kestä, että mulle huudetaan että tää on paskaa. Se on mun ongelma ja itse voitettavissa, mutta jotenki tuntuu, että kun sitä ei vuosien varrella ole saanut ratkaistua, saako sitä koskaan.

Tärkein syy urapohdintoihin on se, että kaikki nämä väitöskirjaa yrittäessä tuhlatut vuodet eivät ole opettaneet mulle mitään. Oon tehnyt kaiken ihan kauhean huonosti, yhtä huonosti kuin gradua tehdessä. Teoriakenttä ei ole todellakaan hallussa. Mulla ei ole mitään hajua keskusteluista, mitä esimerkiksi sosiaalisen oppimisen kentällä on käyty. En ole lukenut tarpeeksi, en lähellekään. Oon mä koittanut, mutta ei ole mitään jäänyt mieleen. Luen yhtä artikkelia viikon, ja voisin seuraavana maanantaina aloittaa alusta, koska kaikki pyyhkiytyy mielestä heti. Enkä useimmiten ymmärrä puoliakaan siitä, mitä luen. Ei ole nämä aivot mitkään hyvät. Tai siis ihan hyvät tavisaivot, mutta ei sellaiset tohtorinaivot. En sano tätä itsesäälistä, vaan ihan vain totean. Eikö sekin ole ihan hyvä, että tajuaa olevansa sopimaton alalleen.

Mille sitten alkaisin? En tiedä, onko se geneettistä, että kerta toisensa jälkeen mietin hoitoalaa. Kätilöä tai teho-osaston hoitajaa tai saattohoitoa. Tai ensiapua. Jotenki tällaiset ääripaikat kiehtoo. Mutta mitäpä minä keskittymiskyvytön ruoja siellä tekisin. Kuolemia tuottaisin. Ja mulla on niin kömpelöt näpit, että joku tikkien laitto ei kyllä onnistuisi, tai pistäminen, vaikka haluaisinki. Ei voi ihmislihaan tehtyä ommelta purkaa ja laittaa uudestaan ja uudestaan, kuten vaikka neuloessa tai virkatessa.

Oishan jokin hierojakin sellainen mahdollisesti mulle sopiva ala. Kun joskus on jotku sanoneet että mun kädet on hyvät hieromaan. Tai siis jotenki intuitiivisesti osaan tehdä sitä vaikka millään kursseilla en ole käynyt. Mutta mistäpä rahat kouluun ja yrityksen perustamiseen? Ja kuinka päästä markkinoille, joilla on muutenkin ylitarjontaa varsinkin Helsingissä.

Kyllä mulle jokin osa-aikainen kauppatyökin kävis. Eihän se mikään hohdokas elämänura ole, mutta pitääkö uran olla  hohdokas, jos ei ole kunnianhimoa? Siis en tarkoita, että kaupassa työskentelevät ois jotenki kunnianhimottomia ja ei-hohdokkaita, vaan että kun oon opiskellut sen seitsämän vuotta niin pitäisi tehä ehkä jotain "isompaa" sillä koulutuksella. Pitäisi ja pitäisi. Jos ei kykene, ei pitäisi.

Kaikki uudelleenkoulutuspohdinnat on kuitenkin aika turhia niin kauan, kuin tää mun keskittymiskyky on niin olematonta. En mä muussakaan koulussa yhtään mitään opi, kun en saa luettua ja vaan jumitan ja häärään olemattomia juttuja. Argh. Olen solmussa.