Hiipivä pelko, piilotettu paniikki

Eilen tuli uutiset, että Yhdysvalloissa on eka kertaa tarttunut ebola ihmisestä ihmiseen. Siis ebolapotilaasta hoitajaan. Kauhistuttaa. Täällä jo melkein itkeä tirautin, ku mietin, että mitä meän perheelle käy, jos se yltyy epidemiaksi se tauti. 70 prosentin kuolleisuus. Meistä jäisi ehkä yksi eloon. Mitä jos se on jompi kumpi lapsista? Kuka niitä auttaa ja pitää huolta, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympärillä on romahtanut? Miten mä voisin elää ilman lapsia ja Miesiä jos ite jäisin eloon? Yyyyh. Iiiiik.

Järki tietenkin sanoo, että ei siitä länsimaissa tule epidemiaa, ja oon niitä rauhoittelujuttuja kyllä lukenut. Mutta silti kylmää,  varsinkin kun täällä tää terveydenhuoltosysteemi on mitä on. Siis jos jollain on ebola ja hän hakeutuu lääkäriin ilman vakuutusta, hänet lähetetään kotiin. Kuten tälle ebolaan täällä kuolleelle ekaksi tehtiin, ja sai virus vapaasti levitä (joo, se siis vielä ei ole ilmassa leviävä, vaan vaatii ruuminnesteiden koskettamista, että sen saisi). Saihan Thomas Duncan sitten lopulta hoitoa, mutta ei tuollaisia tapauksia tarvi olla kauhean monta, kun jo tapauksia alkaa tulla kuin sieniä sateella. 

No, eihän asioista kannata etukäteen murehtia, vaan nauttia jokaisesta hetkestä nyt kun kaikki on hyvin. Itketään sitten, jos tulee aihetta. Mietin kyllä jo paniikin keskellä, että nyt pitää tehdä sellainen testamentti, missä määrätään mitä lapsille tehdään, jos me kuollaan. Kun täällä saattaa asiat mennä tosi kummallisesti, jos testamenttia ei ole. Vaikka tuskin testamenttia kukaan alkaa etsiin jos ihmiskunnasta 70 prossaa on kuollut tai kuolemassa. 

Planeetan kannalta toivon, että ennen kuin kaikki ollaan mennyttä kalua, ydinvoimalat ajetaan alas ja ohjukset tehdään toimimattomiksi. Ekosysteemin kannalta tietenkin ois hyvä, jos ihmisistä suurin osa pyyhkiytyis pois, mutta kukapa haluaa olla mukana siinä pyyhkiytymisvaiheessa. Myönnän, että em minä ainakaan.