Teinit ohjaksissa ja muita havaintoja

Matkalla sitä huomaa tai ainakin luulee huomaavansa joitakin vieraan maan lainalaisuuksia. Kuten sen, että monissa ravintoloissa, sisäleikkipuistoissa ja esmes kylpylöissä on teinit pyörittämässä paikkaa, ja jäljen kyllä huomaa. 15-kesäiseltä ei välttämättä voi olettaa, että hän kauheasti jaksaisi välittää työpaikkansa siisteydestä ja turvallisuudesta. Ei minäkään ois välttämättä tuossa iässä jaksanut. 15-vuotiaana on vaan niinku tosi siistii ku on duunii, saa silleen niinku rahaa ja voi sit ostella kaikkee. Eikä siinä mitään, sellaista se teinin elämä on, mutta en antaisi vain teinien käsiin ihan niin isoja komplekseja kuin vaikka Sioux Fallsin sisäleikkipuisto on - siellä kassalla myyjä jaksoi juuri ja juuri sanoa moi, vessat olivat ihan kaameassa kunnossa ja ei ne kyllä siellä yhtään pistäneet aisoihin esiteinejä, jotka mellastivat pomppulinnassa pomppien pienempien päälle. Tämä täti niitä pomppulinnaterroristeja vähän ojensi, mutta ei ollut mitään vaikutusta. Koska mulla on aksentti eikä siten auktoriteettia. Samanlainen heikko käsitys työn luonteesta toistui muuallakin, ja myös täällä Minneapolisissa teinit hengaa tosi monessa paikkaa työvaatteet päällä. Pat pat. Voisivat vähän kouluttaa niitä työntekijöitä, niin saattaisi palvelu ja turvallisuus parantua.

Kylpylä oli siitä mielenkiintoinen, että siellä ei ollut pukuhuone- ja suihkutiloja erikseen miehille ja naisille. Sellaiset vaatteidenvaihtokopit vain, ja yhteensä viisi yleistä suihkua, joissa sai käydä hiukset kastelemassa. Mielenkiintoista, kun täällä ollaan puhtaudesta ja hygieniasta ihan hullun hysteerisiä, mutta sitten ei voi käydä suihkussa ennen uintia. Koska iik, pitäisi ehkä olla alasti muiden nähden. No, sitä klooria onkin sitten vedessä varmaan kaksi kertaa niin paljon kuin suomalaisissa uimahalleissa ja vastaavissa. Siinä määrin, että ihoa kirvelee todella epämiellyttävästi uinnin tai pulikoimisen jälkeen. Suomessa ihoa vain vähän kiristää ja kloorinhaju lähtee pois kohtalaisen helposti.

Automatkoilla emme kohdanneet mitään erikoista. Tai siis onhan ne monta sataa kilometriä viivasuorat motarit aika mielenkiintoisia. Kerran jonkun bussikuskin ego ei kestänyt, kun meidän Prius meni ohi. Bussi hurahti muutaman minuutin päästä taas edelle. Ja me ajettiin vähän ylikin sen nopeusrajoituksen, eli ei hidasteltu. Mua ois saattanut sen bussin kyydissä hirvittää, mutta pysyi se tiellä.

Taloissa on täällä sellainen hassuus, että takka on rakennettu ulkoseinään. Luulin sen olevan vain minnesotalainen pöljyys, mutta ei, ihan joka paikassa ne takat on ulkoseinässä tai sillä tavalla omana ulokkeenaan siinä rakennuksessa. Ihan kaikki lämpö menee siis harakoille. Ei ole varaavia takkoja täällä kauheesti näkynyt. Yksi amerikkalainen ei kerran mitenkään tajunnut, kun sanoin, että Suomessa vanhat hirsitalot on usein niitä lämpimiä taloja, kun on hyvät tulisijat jotka antaa lämpöä. Täällä kun vanhat talot on useimmiten eristämättömiä, ja lämmitykseen saattaa mennä tuhat dollaria kuussa. Mielenkiintoista.

No, kaikkea erilaisuuksia saa toki taivastella vaikka maailman tappiin asti. Tarkoituksena ei ole suinkaan osoittaa suomalaisten paremmuutta ja jenkkisysteemin pöljyyttä, vaan ennemmin vain kirjata näitä erilaisia tapoja olla ja järjestää elämä.

Presidentit, päällikkö, biisonit

Keskiviikkona otimme suunnan kohti Mount Rushmorea. Kyseinen vuori on se paikka, mihin neljä Yhdysvaltain presidenttiä on louhittu jättimäiseksi monumentiksi. Aika uskomaton muistomerkki se kyllä on, ja sen tekemisessä meni vuosikausia, tietenkin. Siellä pönöttävät George Washington, Thomas Jefferson, Teddy Roosevelt ja Abraham Lincoln. Paikkaa mainostettiin "Ultimate Patriotic Experiencenä", mikä lähinnä nauratti, ja olisi naurattanut, vaikka vastaava paikka olisi Suomen presidenteille tehty. Kai siellä jotkut jotain isänmaallisia väristyksiä tuntee. Veistoksellisuus ja tietty absurdius saivat kyllä ihailemaan paikkaa suuresti.

Oli välillä metsääkin, ei vain aukeaa preeriaa.

Aikamoiset puitteet oli pressoille rakennettu.

Matti sopisi sinne Jorgos Washintoniksen viereen.

Kihihiii! Aluksi ei meinannut Tyärtä naurattaa, mutta kun huomasi,  mistä on kyse, niin johan alkoi poseerata!

Voitte tästä sitten ottaa mallia, kun minut tuohon Aben viereen louhitte.

Mount Rushmorelta matka jatkui intiaanipäällikkö Crazy Horsen keskeneräiselle  muistomerkille. Sitä on louhittu kallioon tosi, tosi kauan, ja vielä louhitaan vuosikymmeniä, ennen kuin se on valmis. Hullusta Hevosesta tulee paljon isompi kuin pressoista, ja hän siinä osoittaa hevosensa selässä maitaan. "My land is where my dead lay buried." Pönötystä sekin, mutta hattua täytyy nostaa yhdelle perheelle, joka jo toisessa sukupolvessa hommaa hoitaa.

Päällikön naamataulu on kerrostalon korkuinen.

Malli siitä, millainen muistomerkki sitten joskus on.

Mittakaavaa: tuollainen puskutraktori näyttää aika pieneltä Crazy Horsen vuoren rinteellä.

Ihan kiva portti, löytyy sieltä Crazy Horsen luota.

Ajelimme takaisin kansallispuiston läpi. Vielä tällä kertaa emme biisoneita nähneet, mutta peuroja muutaman kerran, ja oravia. Kävin kuuntelemassa vuorten ihanaa hiljaisuutta ja vähän halaamassa puita. Elsa odotti autossa. "Äiti, onko sun pakko aina alkaa halailemaan puita?". Joo, on. Ei muuten ollut eroa puun tunnussa Suomeen verrattuna.

Mutta Peura, miksi sinulla on niin suuret korvat?

Osuimme vahingossa aivan loistavaan pizzeriaan paluumatkalla, kun satuimme ajamaan vähän eri reittiä kuin oli suunniteltu. Iloinen palvelu ja maukas pizza, ei voi ihiminen muuta toivoa. Plussaa vielä täysjyväpohjasta. Niin että jos joskus osutte Hermosaan, suosittelen tätä pizzeriaa!

Pizzatyttöä naurattaa, kun päivän ensimmäisen pizzan syödä saa! (Illalla hän söi toisen.)

Ei siellä kauheena muita ollut kuin me ja lehemät.

Keskiviikkona oli viimeinen ilta kylpylässä, ja olimme siellä tappiin asti. Elsa löysi kaverin, jonka kanssa käveli käsi kädessä ja kuiskaili salaisuuksia. Ihanan mutkatonta tuo lasten ystävystyminen. Torstaiaamuna lähdimme ajamaan kohti kotia. Menimme Bad Landsin kautta, koska toiveissa oli nähdä niitä biisoneita. Kannatti mennä taas kansallispuistoon, koska siellä niitä oli sitten ihan jatkuvasti.

Siellä ne märehti ja piti pientä yninää. Ihan mukavat maisemat ruohon sulatteluun.

Vuohilla tuli vähän riitaa ruoan päältä.

Bad Lands. Paha maa.

Varokaa biisoneita. Olivat kyllä livenä niin isoja, että en juossut päätäpahkaa silittämään.

Uuuuuu! Preeriakoira!

Bad Lands on siis eroosion syömää ylänköä, jolla tuuli ja vesi on muotoillut kallioita mielenkiintoisiksi muodostelmiksi. Tiet oli rakennettu vuorien ja kallionlohkareiden väleihin. Olen kiitollinen, että Matti ajoi, koska korkeuserot olivat isoja, ja välillä sen korkeuseron näki siitä auton ikkunasta. Ihan tien vieressä saattoi olla tosi jyrkkä pudotus, ja kaiteesta ei tietoakaan. Mutta oli se sen arvoista, en ole koskaan nähnyt niin erikoista maisemaa tai monivärisiä kallioita. Enkä preeriakoiria, joiden yhdyskunnan kohdalle osuimme myös. Liikuttavia tapauksia.

Bad Landsin jälkeen olikin sitten suoraa tietä koko loppumatka, noin kahdeksan tuntia. Minäkin ajoin pari tuntia. Eka tunti oli ihan kamala, koska en ole aikoihin ajanut noin lujaa. Rajoitus oli 75 mailia tunnissa. Onneksi sitten vauhtisokeus armahti, ja ohittelin muun muassa ylileveitä kuljetuksia ja rekkoja ihan rennosti. Se oli siis suora motari, eli ei tarvi siellä kenenkään kauhistella, että oon tehny riskiohituksia.

Pääsimme kotiin puolenyön aikaan. Tyär nukahti autoon ja jatkoi unia kotona, eli oikein hyvin meni. Ajoimme yhteensä parisen tuhatta kilometriä. Hieno oli reissu, suunnittelemme jo seuraavaa!

Äänestä!

Hei kuule! Äänestäpä Kaksplussan Tähtibloggaajakisassa aivan huippua, parhainta, hauskinta, syvällisintä blogia Neljän huoneen tavarat. Isi-T voittoon! Respect my authoritaaaaaaa, vaikka muuten ei äänestely kiinnostais.

http://kaksplus.fi/misc.php?do=form&fid=124

Uppotukki ja Deadwood

Kirjoitan reissurapsaa monessa osassa, jotta tästä ei tule ihan piinaavan pitkää jaaritusta.

Yövyimme Rapid Cityssa Watiki-kylpylähotellissa. Olihan se hauska paikka! Saimme kolme kylpyläiltaa. Päivät kaplastimme ympäri preeriaa, ja neljän jälkeen menimme uiskentelemaan, koska arkisin kylpylä aukesi vasta neljältä. Watikissa oli neljä aivan mahtavaa vesiliukumäkeä, lapsille huima kiipeilytsydeemi vesiliukumäkineen ja hiljaa virtaava kellumisallas. Porealtaassa käytiin lämmittelemässä, kun eihän nämä jenkit ymmärrä saunan päälle. Elsa oli aivan riemuissaan uimassa ja vesiliukumäissä, ja oli siellä kyllä hauskaa meillä aikuisillakin. Iltaisin ei tarvinnut unta odotella, ja nukuimme kuin tukit. Uppotukit.

Tiistaina kävimme Deadwoodissa, joka oli puolentoista tunnin ajomatkan päässä Rapid Citystä. Kultakuumeen aikaan 1870-luvulla syntynyt kaupunki tunnettiin synninpesänä ja vaarallisena paikkana, jossa pääsi hengestään helposti. Ja sai kupan tai vastaavan, koska Deadwoodissa oli kukoistava bordellibisnes. Deadwood antoi nimensä loistavalle telkkarisarjalle, jossa kuvataan villin lännen oikeitakin henkilöitä ja tapahtumia. Deadwoodissa majaili muun muassa ristiriitainen hahmo Calamity Jane, joka oli pahasuinen juoppo ja hyvä käyttelemään asetta. Hän hoiti kaupungin asukkaita pikkurokkoepidemian aikaan väsymättä. Deadwoodissa ammuttiin kuoliaaksi Wild Bill Hickock, ja hänen muistonsa on kaduilla näkyvissä joka paikassa. Kävimme syömässä siinä saluunassa, jossa Hickock tapettiin (paikka on kyllä siirretty noin korttelin päähän alkuperäisestä). Näin maaliskuussa Deadwood oli kyllä tosi kuollut, monet kaupat ja baarit olivat kiinni ja kasinot tyhjillään, mutta kesällä tilanne taitaa olla toinen. Sen verran paljon oli hotelleja, tivoleita, kotieläinpihoja ja muuta siinä kaupungin liepeillä.

Oltiin me siellä oikeesti!

Lounaspaikka ja kasino, jossa tosin emme pelanneet.

Ei kuljeta hepoilla enää.

Hiljainen on kylätie. Beer and Bling oli valitettavasti kiinni....

...koska olisin ostanut Elsalle tän paidan.

Ennen reissua en ollut tajunnut, että Etelä- ja Pohjois-Dakota ovat täynnä surullista ja epäoikeudenmukaista historiaa. Siellä on tapahtunut Wounded Kneen joukkomurha, jossa eurooppalaisperäiset amerikkalaiset tappoivat melkein 200 lakotaa, siis sekä miehiä että naisia ja lapsia. Dakotat oli luvattu lakotaintiaanien maiksi, mutta ne vietiin väkisin kultakuumeen ja muun asuttamisintoilun varjolla. Huoh. Museoissa tuli melkein yhtä ahdistava olo kuin Auschwitzissä.

Kylmä tuuli preerian

Otimma ja lähimmä meän lomalle. Ollaan ajettu eilen ja tänään yhteensä tuhat kilsaa, tai siis Matti on ajanut ja minä olen istunut takapenkillä, räpsinyt kuvia ja lukenut Elsalle.

Määränpää oli Etelä-Dakota, jossa eka pysäkki oli Sioux Falls. Käytimme Elsan siellä pomppulinnassa riehumassa ja kävimme syömässä, minkä jälkeen vetäydyimme pistävänhajuiseen mutta siistiin hotellihuoneeseen nukkumaan. Eli ei kokemuksia itse kaupungista. Matkalla kävimme Devil's Gulchissa, joka on siis paikka, jossa itse Jesse James hyppäsi hepallaan 6,5-metrisen kuilun yli paetessaan sheriffiä pankkiryöstön jälkeen. Kaunis paikka se oli. Paikalla oli silta, ja hui kauhia, että rotko oli syvä siinä alla. Hurja hevoinen on Jessellä ollut. Lounaalla kävimme Saint Jamesissa, jossa osuimme meksikolaiseen ravintolaan. Ruoka ei ollut erityistä, mutta täyttävää. Apropoo ruoka, Elsa on aloittanut pizzaviikon, eli syö pizzaa aina, kun voi. Katotaan, missä vaiheessa alkaa maistua puulta.

Devil's Gulchille oli pieni kävelymatka.

Löytyi!

Tästä se Jamesin Jessen hepoinen leiskautti.

Ei näy syvyys tässä hyvin, mutta pudotus oli jyrkkä ja korkealta.

Infotaulu oli informatiivinen.

Tänne Rapid Cityyn ajaessamme kävimme entisessä ohjussiilossa, tai sen ohjauskeskuksessa. Kylmän sodan aikana Etelä-Dakotassa on ollut 150 ohjusta valmiina lähtemään kohti Neuvostoliittoa. Hullua aikaa. Infofilmi sanoi, että työ ohjussiilon ylläpidossa ja vahdissa oli äärimmäistä tylsyyttä, jonka puhkaisivat ajoittaiset lyhyet paniikkikohtaukset. Onneksi siellä ei ollut paniikkinappulaa, vaan kaksi avainta, joilla se ohjus olisi sitten matkaan lähetetty. Ei koskaan lähetetty, mikä onni, ja siilo poistettiin käytöstä 1992.

Tämän noin 1,5 metriä paksun oven takana räplättiin laukaisuavainta 24 tunnin vuoroissa.

Työskentelyinnon nostattaja fallis..ööö,siis ballististen ohjusten käyttöhenkilökunnalle.

Tyär osoittaa toista laukaisuavainta

Kauhean kauniiden maisemien läpi on tultu. Tasankoa ja preeriaa, aakeeta laakeeta. Näkyy kauas ja taivas on korkealla. Välillä maasto kumpuilee ja tekee jyrkkiä mäkiä, ja väritys on näin lopputalvesta ruskean ja harmaan eri sävyjä. Lintujen muutto on alkanut, näimme ihan valtavia parvia valkoisia, mustanokkaisia ja lyhytkaulaisia hanhia. En vielä ehtinyt tarkistaa, mitä ne olivat. Kotkia ja haukkoja näimme taivaalla ihan koko ajan.

Tulimme ison tuulivoimaalueen halki, mutta kuvaan sain vain tämän yhden.

Preerialla on monenlaista kulkijaa.

Kylmyys ei näy tässä, mutta tuuli oli niin kova, että Missourijoki oli ihan vaahtopäinä.

Huomasimme autossa, että etuhammas heiluu!

Tuuli on armoton preerialla. Kylmä ja vahva. Jopa Kemin tuuli häviää sille. Kyllä paleli, kun autosta ulkona olimme. Hrrrrh. Kyllä on alkuperäisasukkaat biisoninnahkansa tarvinneet.

Sairauspäivä, petollinen muisti, diibadaa

Aamulla tuntui lapsi poikkeuksellisen lämpöiseltä, ja mittari kertoi, että kuumettahan sillä oli. Virkeissä merkeissä meni aamupäivä, mutta isoserkkujen (varmaan väärä termi, mutta en tiedä oikeaa termiä vanhempien serkuista) lähdettyä kaupungille olo huononi. Pää oli tosi kipeä ja keho kuuma kuin kekäle. Upuli-parka. Vietimme päivän elokuvien ja Astrid Lindgrenin Melukylän parissa, minä hoidin pari työsähköpostia jossain välissä.

Lupasin lapselle, että serkusten nakkaaminen NHL-peliin ei vie kauan, mutta taas petin lupaukseni. Eksyin. Oli kartta väärin päin omassa päässä, ja sitten ajoin taas ympyrää väärällä puolen jokea. Navigaattori oli, mutta korskeasti jätin kuuntelematta sitä, kun tuli vastaan tuttu katu, jolta uskoin pääseväni tutuille kulmille. Taas kerran väärä suunta. Huonovointinen tyär paleli ja valitti hiljaa vieressä - lähtiessä oli vielä ihan kohtalaisessa kunnossa. On se urhea. On sillä kamala äiti.

Luin joitain vanhempia postauksia. Havahduin huomaamaan, että muistini toimii yhteen kirjoittamisen kanssa varsin kehnosti. (Mari, kirjoitin tuon edellisen ensin yhtenä kiilalauseena, mutta sitten huomasin erheeni. Kiitos kiilalauseista muistuttamisesta muutama viikko sitten omassa blogissasi. Ne on mun ongelma!) Muistanko tulevaisuudessa vain nuo asiat, mitä olen blogiini kirjannut? Jääkö mieleen todellakin vain tätä ulkokohtaista höttöä. Unohdanko sen epätodellisen tunteen, kun nousin taksista etupihamme nurmikolle ja sieluni oli vielä matkalla jossain Grönlannin kohdalla? Enkö muista, kuinka huikaistuin samaisen Grönlannin yllä lumisten vuorten ja jäätikköjen kauneudesta? Unohtuuko se, kuinka kotoisalta vieras talo heti tuntui, kun Nene oli meitä ikkunalla vastassa. Ja tuhat muuta asiaa, kohtaamista, tunnistamista, sisäistä kohahtamista ja ajatuksen syntyä? Palveleeko blogi lopulta muistamista vai unohtamista vai molempia? Painin jälleen kuvailemisen ongelman kanssa - en tavoita kielellisesti sitä, mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu. Tapahtumien ja tekemisten listaaminen jää vain listaamiseksi. Listat eivät yhdisty niihin kaikkiin monipuolisiin kokemuksiin, mitä listojen takana on. Ja valokuvaankaan ei ikinä saa sitä fiilistä, mikä siinä muistoa tallentaessa on. Vaikka kuinka instagrammaisi kuvansa, ja sehän se vasta keinotekoista muistojen tekemistä olisi!

Öh. Sekavaa pyöriskelyä. Listaan ja kirjaan tapahtumia kuitenkin vielä siihen asti, että löydän viisasten kiven ja opin oikeasti kirjoittamaan. Olen saanut ekan parkkisakkoni täällä toissa viikonloppuna. Tuli parkkeeratttua mittarin viereen ilman, että huomasin sitä mittaria. Uups. "Parking permit not visible", 42 dollaria. Ei sentään ollut hinattu autoa pois, se oiskin sitten ollut kymmenen kertaa kalliimpi tikki. Mutta olin kauhean onnellinen sinä aikana, kun auto oli tietämättäni väärässä paikassa - olimme Elsan kanssa luistelemassa jäähalli-vesipuisto-hotelli -kompleksissa. Luistelimme kuin heikkopäiset 3,5 tuntia. Elsa ihmetteli "kuinka näin lyhyessä ajassa voi tulla näin hyväksi luistelijaksi?". Niin että oli se sen arvoista, ei harmita ollenkaan (enää)!

Pikaviikonloppu

Pikaisesti meni tämä viikonloppu. Vaikea uskoa, että huomenna on taas maanantai. Tänään jäämme vaille yhtä tuntia, kun yöllä siirryttiin kesäaikaan. Heti sen huomaa!

Edellinen päivitys piti tehdä erikseen, ku en osaa tällä Aipädin Blogger -sovelluksella upottaa kuvia tekstin lomaan. Saa neuvoa!

Perjantaina minua huvitti kovasti, kun kohtasin cowboyn. Oikeesti se oli UPS-lähettipalvelun (heh) kuski, mutta univormu oli kuin cowboylla. Lännenpaita ja ruskea stetsoni. Ne UPS:n jakeluautot on järkyttäviä, rekanlevyisiä kotteroita, jotka yleensä tukkii tien jakeluhommissa ollessaan. Kuten perjantaina Orlin Avenuella. Mutta onneksi tällä kertaa töissä oli cowboy, joka ystävällisesti ohjasi käsimerkein minut autoineni hyvin kapeasta välistä kotteron ohi. Varmaan sillä buutsit kastui, kun sinä loskassa seisoi ja viittilöi mulle. Hyvin kiitollinen olin, samalla ku hekottelin sisäisesti tällaiselle epätodelliselle cowboy-tilanteelle. Ihmeellinen Amerikka.

Eilen tulivat Matin serkut, joita Elsa odotti kun kuuta nousevaa. Me myös, tietenkin. Onneksi aamulla aika kului skypessä Ellin kanssa, ja sitten tyär pääsi kaupoille isin kanssa. Minä kävin sillä aikaa hötkyilemässä salilla, siis vain crosstrainerilla ku juoksumatolle ei migreeni päästä. Treenaaminen laitteella on vähän tylsää jumputtamista, mutta ei tällä kertaa. Joku taitava break-tanssija oli varannut jumppalaiterivistön luota squash-salin ja treenasi siinä. Ilo oli katsella niitä uskomattomia liikkeitä, ja aika kului nopeasti. Paidan märkyys paljasti, että tein mä siinä muutakin kuin vahtasin tanssijaa.

Nyt ovat Elsa, Matti ja serkut Mall of Americassa. Minä menen taas salille kastelemaan paitani.

Solvauskilpailu

Tulin eilen kotiin salilta, ja ruokapöydällä oli oheiset paperit. Olivat leikkineet solvauskilpailua, ja hauskaa oli ollut. Oli mullakin, kun luin solvauksia. Ei ois mulla tullut mieleen.Minä olen vain keksinyt leikkiä koulua saadakseni Tyären opettelemaan kirjoittamista.

Kuvia jee!

Sleepyhead.

Kaunis Nene

"En katso kameraan."

Melkein kuin Muumi hymyilisi.

Päiväunet.

Valoa korvissa.

Pihallamme on zombie!

Vähän on kärsinyt tämä Mr. Snowman.

Kesän muistot.

Onko tämä nyt se Minneapolisin käärinkaarna?

Portaat rannasta Franklinille. Muistaakseni niitä on yli 200.

Graffiteja sillassa.

"Solekko yksi tushaus ko Tushaus hoitaa homman!"

Takatalvi kotikadulla.

Hyvä päivä eessä päin

"Parempi hyvä päivä eessä päin", tapasi Elsa-mummo sanoa usein. Siis esimerkiksi kun olisimme syöneet kaikki mariekeksit kerralla, ja mummo vakuutti, että säästäminen kannattaa. Tällä sanonnalla lohdutan nyt itseäni. Piti tehdä kuvapläjäys, mutta koneelle pitää asentaa jokin ohjema, ennen kuin kuvat saa siirrettyä. En nyt löydä sitä romppua, eli jää toiseen kertaan. 

Hyviä päiviä on kyllä paljon luvassa. Ihan kihelmöittää, kun on niin paljon mukavaa luvassa maaliskuussa ja etenkin huhtikuussa. Viikonloppuna tulevat Matin serkut kylään Michiganista (toinen heistä siellä vaihdossa). Siitä seuraavalla viikolla on kevätloma, ja Etelä-Dakota kutsuu. Huhtikuussa täällä vierailee Suo-yhtye Hesasta, ja pompin sen takia riemusta joka päivä. Huhtikuussa tulevat kylään myös rakkaat ystävät I ja S, ja olemme laskeneet siihen päiviä joulusta lähtien. Elsa joka päivä kysyy, kuinka monta yötä on ystävien saapumiseen. Enää noin kuukausi!

Tietenkin pieni paniikki hiipii puseroon, kun kevään aikana pitää saada kaksi kässäriä julkaisuun ja konferenssipaperi kuntoon. Vaikka mieluiten vain lomailisin ja suunnittelisin lomia.Onhan tässä ollut aikaa, suorastaan ruhtinaallisesti, mutta kun EVO! Päivät kuluvat ikkunasta tuijotellessa, vaikka tiedän, että tekemistä kyllä olisi. Sitä on niin paljon, että en oikein osaa enää tarttua mihinkään. Kun yritän lukea kirjallisuutta artikkeleita varten, en ymmärrä siitä mitään, ja yhden 20-sivuisen artikkelin lukemiseen menee 2-3 päivää. Mun aivoille oli näköjään lukiotaso se ylin saavutettava taso, vaikka sainkin yliopiston räpisteltyä läpi. Tohtori tästä pitäs tulla...aika toivotonta. Tässä projektissa sitä hyvää päivää ei oikein eessä päin näy, vaikka yritän tiirustaa kuinka kauas.

No, en vaivu synkkyyteen silti. Elsa-mummon lapsenlapsenlapsi sen joskus kiteytti piirustukseensa: "Joskus on huono päivä ja joskus taas tulee hyvä päivä."

----
PS. Napanöyhtäisyys on alkanut tässä blogissa ärsyttää tosi paljon! Sen takia en varmaan päässyt siinä bloggaajakisassakaan edes harkintalistalle. Mietin kyllä erilaisia aiheita ja postauksia niistä aina päivän mittaan, mutta tässä vaiheessa päivää olen jotenkin niin finaalissa, että en saa mieleeni enkä ulos niistä aiheista yhtäkään. Ja sitten taas vain kaivelen minua ja itseäni ja ärsyynnyn ja lamaannun entistä enemmän! Ärs!
 

Hän nukkuu, niin luulen

Eikä tarvi edes luulla, vaan ihan selväähän se on. Kun herää niska mutkalla ja kuola poskella Tyären sängyn vierestä tai sängystä, huomaa, että kävipä taas ohrasesti. Olen nukahtanut joka ilta nukuttamisvuorollani viimeisen viikon ajan. Siksi on talviunessa ollut tämä blogikin.

Talvesta puheen ollen, se on täällä taas. Viime viikolla tuntui, että kevät se vallan tästä sukeutuu, mutta höpön löpön. Lunta tupsahti tässä eilen ja tänään sellaiset jotain kymmenen senttiä. Tuntuu takatalvelta, kun oli niin toiveikas keväinen olo. Jääpuikot suli, linnut huusi hulluna ja sulamisvedet kasteli kengät. Eipä kengät pysy kuivana nytkään, kun nämä täällä oikein tosissaan aina suolaa noita teitä, ja aina on sitten loskaa ja vettä. Ja tähän aikaan vuodesta jo aurinkokin loskauttaa lumen kaduilta jo aamupäivän aikana. Oikein litsuttelin tänään  hakemaan Elsaa, ei ollut sukissa kuivaa kohtaa enää matkan puolivälin jälkeen. No, varmaan muutaman viikon päästä on tiet paljon kuivemmat.

Jossain sumussa olen taas mennyt monta päivää, kun en muista, mitä piti muistaa kirjoittaa. Unohtelen muutenkin, muun muassa avaimet oveen jatkuvasti, auton sakkopaikalle ja laskut maksamatta. Kokoo ittes, Puppe. Kröhöm. Tyär kävi viimein siellä 6-vuotistarkastuksessa. Olisivat antaneet kuusi rokotusta, mutta minä toppuuttelin, että kolme tällä kertaa ja kolme seuraavalla kertaa. Kun on se neulakammo ollut. Rokotusta antaessa selvisi, että kammo alkaa olla voitettu. Eka piikki vähän säpsäytti, seuraava veti naaman tulipunaiseksi ja kolmas täytti silmät kyynelillä. Ja sitten se oli ohi. Ei paniikkia tullut ollenkaan, kuten viime kerralla Suomessa. Huh. Onneksi traumoista voi näköjään selvitä (piti siis 3-vuotiaana ommella tikkejä takaraivoon, ja siitä jäi aika paha neulakammo). Mun reipas lapsi. Tähän varmaan moni aattelee, että mä ite oon tehnyt sen kammon lapselle pelkäämällä niitä rokotustilanteita. Tässä asiassa ei voi nyt äitiä syyttää, sorry. En itse pelkää neuloja ollenkaan, ja olen jokaisella Tyären rokotuskerralla uskonut ja tiennyt, että hyvin se menee ja valanut uskoa lapseen. Minä reipas äiti (kerrankin). 

Johan nyt tulee takkuisesti tämä teksti, ja aasinsiltoja pitkin ja joskus ihan vain hyppien. Meillä on uusi kamera. Hyviä kuvia tulee sillä. Laitan niitä jossain vaiheessa tänne. Opetin lauantaina taas Suomi-koulussa, mukavaa oli. Tyären mielestä olen tosi huono opettamaan maantietoa (teemana oli numerot ja maantieto), joten pitää siinä vähän skarpata. 

Kontaktit ulkomaailmaan ovat olleet vähäisiä, joten jälleen tästä tuli tällainen napanöyhtäinen postaus.