34, Kiitospäivä ja muuta pientä

Tästä tulee nyt sekava teksti, kippaan monia mielessä olleita aiheita samaan. Niin, että miksi? Siksi, kun tuntuu niin harvoin olevan aikaa kirjoittaa. Nytkin kyllä pitäisi olla tyhjentämässä tiskikonetta sen sijaan, että kirjoitan vasemmalla kädellä ja oikealla silitän kissaa sängyllä, jolla nukkuu myös Vompatti.

Täällä on nyt Kiitospäivän viikonloppu. Kiitospäivä on merkittävin juhla amerikkalaisessa vuodessa. Lomaakin on yleensä se neljä päivää, kuten Suomessa joulun aikaan, jos se sattuu hyvälle viikonlopulle. Lomaa ei ole tietenkään kauppojen työntekijöillä, jotka on töissä Kiitospäivän jälkeisenä yönä tai jo illalla. Kiitospäivää seuraa Black Friday, kulutuskarnevaali vailla vertaa. Maanlaajuiset hullut päivät kaupassa kuin kaupassa.

Meillä oli aikaisemmista vuosista poikkeava Kiitospäivä. Olemme viettäneet sitä ystävien kanssa, mutta tänä vuonna olimme keskenämme, ja vieläpä Tyär toisaalla. Hän pääsi kaverinsa mökille, lähtivät keskiviikkona ja tulevat tänään. Koko porukka ei olisi mökille mahtunut. Mulla on ollut kova ikävä, mutta nopeaan tämä kuitenkin meni. Eka kertaa on Tyär noin pitkään kotoa pois ilman meitä. Kauheat pelot mulla tietenkin, mutta ei saa antaa pelon hallita. Pitää antaa lasten mennä, lintujen lentää.

Miesi laittoi ruoat Kiitospäivänä. Olipa hemmottelua mulle, kun sattui synttärit samalle päivälle. Menussa oli punajuuri-vuohenjuustovuokaa, vihreitä papuja paahdettujen mantelilastujen ja valkosipulin kera, ruusukaalia ja tofua. Njam! Aamupäivällä sain herkullisen brunssin: paistettuja munia, lämpimän kasvisleivän ja soijamakkaraa ja salaattia. Voi että oli hyvää. Ihana mies tuo Miesi.

Osallistuimme Black Fridayhin sillä lailla. että kävimme ostamassa Vompatille uuden turvaistuimen. Vanha kaukalo oli auttamattoman pieni, piti kirvata ite ja huuattaa lasta, kun turvavöitä kiinnitti. Uusi vie kyllä enemmän tilaa pienellä takapenkillämme, mutta näillä nyt mennään. Kapein ja pienin malli me ostettiin. Oli kyllä tosi isoja suurin osa istuimista, sellaisia että pitäs olla joku citysaasturi ja hummer autona, jos haluais sellaisia ostaa. Kaikki on täällä isoa (paitsi sängyt).

Äh, nyt huomaan, että kiitospäivä kirjotettaan varmaankin pienellä suomeksi. Anteeksi, en jaksa nyt korjata.

Meillä oli viime viikonloppuna suomalaisia tai suomensukuisia kavereita kylässä. Olipa mukavaa, lapset leikki ilahduttavasti suomeksi ja me aikuiset syötiin ja raatattiin. Sai ne lapsetki ruokaa, mutta mun tekemät falafelit ei olleet menestys. Me oltiin myös edellisenä iltana illallisella edellisvuoden vuokranantajien tykönä. Ei ole Vompatti vielä tai enää illalliskutsuiässä, tulin huomanneeksi. Perässä saa mennä ja seurustelu jää kyllä minimiin.

Jaa, nyt loppuu koneesta akku. Palataan!

Minusta tulee isona

Mulle on näköjään vain nää biisiotsikot mahdollisia.

Tänne muuttaessamme mulla oli tavoitteena, että miettisin, mikä musta tulee isona. Yllätys, yllätys, en vieläkään tiedä vastausta tuohon kysymykseen. Olen miettinyt ja miettinyt, koittanut kuunnella sydäntäni ja järjen ääntä. Kuulen vain epämääräistä kohinaa.

Olen melkoisen vakuuttunut, että akateeminen maailma ei ole mua varten. Mulla ei ole tarpeeksi älliä eikä keskittymiskykyä. Musta voisi tulla vain keskivertoa huonompi tutkija, ja sellainen ei oikein saa rahoituksia. Mikä sitten aiheuttaisi jatkuvaa stressiä. En myöskään ole ollenkaan näinä vuosina kasvanut akateemiseen kritiikkikulttuuriin, vaikka kyllä olen koettanut opetella ja kasvattaa itsetuntoani aikuisen tasolle. Mun on vaikea saada kerta toisen jälkeen turpaan omista tai yhteisistä teksteistä, ja en yhtään kestä, että mulle huudetaan että tää on paskaa. Se on mun ongelma ja itse voitettavissa, mutta jotenki tuntuu, että kun sitä ei vuosien varrella ole saanut ratkaistua, saako sitä koskaan.

Tärkein syy urapohdintoihin on se, että kaikki nämä väitöskirjaa yrittäessä tuhlatut vuodet eivät ole opettaneet mulle mitään. Oon tehnyt kaiken ihan kauhean huonosti, yhtä huonosti kuin gradua tehdessä. Teoriakenttä ei ole todellakaan hallussa. Mulla ei ole mitään hajua keskusteluista, mitä esimerkiksi sosiaalisen oppimisen kentällä on käyty. En ole lukenut tarpeeksi, en lähellekään. Oon mä koittanut, mutta ei ole mitään jäänyt mieleen. Luen yhtä artikkelia viikon, ja voisin seuraavana maanantaina aloittaa alusta, koska kaikki pyyhkiytyy mielestä heti. Enkä useimmiten ymmärrä puoliakaan siitä, mitä luen. Ei ole nämä aivot mitkään hyvät. Tai siis ihan hyvät tavisaivot, mutta ei sellaiset tohtorinaivot. En sano tätä itsesäälistä, vaan ihan vain totean. Eikö sekin ole ihan hyvä, että tajuaa olevansa sopimaton alalleen.

Mille sitten alkaisin? En tiedä, onko se geneettistä, että kerta toisensa jälkeen mietin hoitoalaa. Kätilöä tai teho-osaston hoitajaa tai saattohoitoa. Tai ensiapua. Jotenki tällaiset ääripaikat kiehtoo. Mutta mitäpä minä keskittymiskyvytön ruoja siellä tekisin. Kuolemia tuottaisin. Ja mulla on niin kömpelöt näpit, että joku tikkien laitto ei kyllä onnistuisi, tai pistäminen, vaikka haluaisinki. Ei voi ihmislihaan tehtyä ommelta purkaa ja laittaa uudestaan ja uudestaan, kuten vaikka neuloessa tai virkatessa.

Oishan jokin hierojakin sellainen mahdollisesti mulle sopiva ala. Kun joskus on jotku sanoneet että mun kädet on hyvät hieromaan. Tai siis jotenki intuitiivisesti osaan tehdä sitä vaikka millään kursseilla en ole käynyt. Mutta mistäpä rahat kouluun ja yrityksen perustamiseen? Ja kuinka päästä markkinoille, joilla on muutenkin ylitarjontaa varsinkin Helsingissä.

Kyllä mulle jokin osa-aikainen kauppatyökin kävis. Eihän se mikään hohdokas elämänura ole, mutta pitääkö uran olla  hohdokas, jos ei ole kunnianhimoa? Siis en tarkoita, että kaupassa työskentelevät ois jotenki kunnianhimottomia ja ei-hohdokkaita, vaan että kun oon opiskellut sen seitsämän vuotta niin pitäisi tehä ehkä jotain "isompaa" sillä koulutuksella. Pitäisi ja pitäisi. Jos ei kykene, ei pitäisi.

Kaikki uudelleenkoulutuspohdinnat on kuitenkin aika turhia niin kauan, kuin tää mun keskittymiskyky on niin olematonta. En mä muussakaan koulussa yhtään mitään opi, kun en saa luettua ja vaan jumitan ja häärään olemattomia juttuja. Argh. Olen solmussa.

Moniosaaja

Pienenä tähän postaukseen liittymättömänä huomautuksena mainittakoon, että nautin tästä, että voin ihan pokkana kirjoittaa mitä vain tässä muiden voimisteluvanhempien kanssa istuessani, eikä kukaan ymmärrä yhtään, mitä kirjoitan. Muistanpa tämänki pienen ulkomaanautinnon sitten, kun taas asumme Suomessa ja suomessa.

Niin, asiaan. Joka päivä olen ihastuksissani tuosta pienestä Vompatista. Mitä kaikkea hän osaakaan, vaikka on ollut tässä maailmassa vasta 11 kuukautta. En muistanut, että kehitystä tapahtuu näin paljon näin nopeasti ensimmäisen vuoden aikana. Huikeaa.

Pieni moniosaajamme (käytän tarkoituksella tuota sanaa, koska se on niin ärsyttävä työpaikkailmoitussana. Positiivisessa yhteydessä käytettynä sanan ärsyttävyys ehkä vähenee) liikkuu jo varsin nohevasti kontaten, kääntyillen, kiipeillen ja portaita laskeutuen. Liikuttavasti hän aina kääntyy peruuttamaan kuin portaita laskeutuessa, kun siirtyy kokolattiamatolta parketille. Kävely ei ole ihan vielä tulossa, mutta tuettuna Vomppis etenee jo ihan hyvin kahdellakin jalalla. Tyärhän oppi kävelemään viikkoa ennen ekaa synttäriään. Katsotaan, onko Vomppiksella sama tahti. Mulla on hytinä, että ei ole, koska muussakin liikkumisessa hän on ollut siskoaan jäljessä. Ja hampaitakin tekee huomattavasti hitaammin kuin siskonsa.

Kaikenlainen ymmärrys on viime aikoina kehittynyt tosi paljon. On jo monta sanaa, mitä Vomppis ymmärtää. Ei, älä, oota, mennään, tule, vilkutetaan, heippa, ja syömään nyt ainakin. Ja perheenjäsenten nimet, samoin naapureiden. Ja koira, kissa ja lintu. Meillä on myös muutamia leikkejä, kuten kurkistusleikki ja esineen piilotus kämmeneen ja sen riemukas löytäminen kerta kerran jälkeen. Ihanan yksinkertaisia iloja.

Vomppis osaa ja haluaa leikkiä ja tutkia taloa omin päin. Jos Vomppiksen keskeyttää hänen omassa jutussaan, saa vähän ihmettelevän katseen. Että mitä sää siinä höpötät, anna mun leikkiä. Tietenkin Vompatti myös hakee välillä seuraa ja läheisyyttä, mutta onneksi on kuitenkin into ja kyky leikkiä yksinkin. Tuntuu, että tuota ekaa lasta on tullut jatkuvasti viihdytettyä vähän liikaakin. Ehkä kaikki ekat on sellaisia. Mulla ainakin oli Tyären kanssa ihan kauhea paine siitä, että pitää jutella vauvalle ja ottaa katsekontaktia ja pitää koko ajan mukana sitä lasta. Nyt mulla on enemmänki sellainen asenne, että pysyn taustalla ja olen läsnä, kun on tarvis.

Myönnän odottavani, että tuo moniosaajan osaamisalue laajenee myös puheen suuntaan pian. Vomppis vaikuttaa niin hauskalta tyypiltä, että jutteleminen on sitten varmasti huippua. Siinäkin nämä lapset on olleet erilaisia, että Tyär oli aika hiljainen vauvana, mutta kun alkoi puhua, niin oli erittäin sujuva. Vompatti on todella äänekäs ja äänteleväinen, katsotaan, tuleeko varsinainen puhe sitten vastaavasti myöhemmin.

Tuleekohan tästä lukijalle sellainen fiilis, että äiti palvoo sokeasti poikaansa. Jos tulee, kerronpa, että minusta kaikki nuo 1-vuotiaat on aivan uskomattomia laidasta lukien. Joo, lapset yleisesti on uskomattomia, mutta vauvakuumeessa ertiyisesti 1-vuotiaat sai sydämen mykkyrälle.

Vakain askelin

Kirjataanpa nyt tännekin viime viikko, johon mahtui pientä epäonnea.

Sunnuntaista viikko sitten jo raportoinkin. Tiistain Tyär meinas jäädä kaupan parkkipaikalla kaahaavan teinikaksikon auton alle. Jos hän ois horjahtanut toiseen suuntaan, en tiedä, kuinka pahasti ois käyny. Teinit vain hymyili ja painoi kaasun pohjaan. Perkeleen siat!

Keskiviikkona havahduin siihen, että hamsterin häkistä ei ole kuulunut hetkeen mitään. Tsekkasin, ja Rainy oli käpertynyt häkin nurkkaan ja kuollut. Tyären sydän on murskana, itkettää ajoin tosi paljon. Hautasimme Rainyn pihalle ja söimme keksiä seuraavana päivänä. Keskiviikkona Tyär halusi mennä voimisteluun suru-uutisesta huolimatta.

Torstaina aloin haistaa kaasun hajua kellarissa käydessäni. Iltapäivällä soitin kaasulaitoksen hätänumeroon, kun sain pikapäänsäryn käydessäni kellarissa. Siellä oli kaksi vuotoa, jotka heti korjattiin. Koti oli käynyt päivän aikana kohtalaisen kylmäksi, ja sama kaasuputken korjaaja sanoi, että lämmityspömpeli on niin rikki, että se pitää uusia. Onhan se jo 110-vuotias. Vedenpaine ei pysy pattereissa ja pömpelin sisälle vuotaa vettä. Käyttökielto napsahti, tosin sitten seuraavana päivänä joku toinen tyyppi sanoi voivansa korjata väliaikaisesti sen lämmityssysteemin, jotta ei vesiputket jäädy. Se tehtiin, mutta ei kyllä ole kauhean luottavainen olo lämmityksen suhteen. Tai siis se kaasuvuoto pelottaa. Täytyy sanoa, että kyllä on keskuslämmitys ihanan huoleton!

Onneksi on nuo naapurit vielä täällä. Pääsimme sinne evakkoon, kun oma talo jäähtyi 12-asteiseksi. Vietimme siellä kaksi yötä. Oli mukavaa, vaikka tietenkin toisten nurkat on aina toisten nurkat. Kasikymppiset väsyy aika nopeasti liikkuvaisten ja äänekkäiden lasten ja heidän epäselvää englantia mongertavan äitinsä seurassa. Mutta siis kyllä oli onnellista ja rentoa olla siellä, ei tarvinnut jäätyvänsä kuin torakka yöllä tai saavansa häkämyrkytystä.

Lauantaista sunnuntaihin olimme Wisconsinissa ystävien mökillä. Ihana hiljaisuus, lintujen muutto ja puimattomassa maissipellossa toisiaan pelottelevat lapset. Parasta. Minä reippaasti ajelin sinne ja takaisin, hahaa! Kauniita on maisemat siellä suunnalla. The rolling hills of WI.

Epäonnekkaiden tapahtumien seuratessa toisiaan tulee näköjään piste, jossa on ihan rauhallinen. Ei stressaa ja pelkää seuraavaa epäonnea. Tämä on hyvä muistaa. Vakain askelin vain seuraavaan kriisiin. Muistaa arvostaa tavallisia, rauhallisia hetkiä. Kaipa tämän kaiken tarkoitus oli muistuttaa, että osaan mä jotain. Osaan elää olosuhteisiin nähden normaalia elämää, mitä vain tapahtuukin. Niin että kiitos vain, universumi, tästäkin muistutuksesta. 

Heitä vaivaa unettomuus

Otsikon tarkoitus on saada lukijalle se Ultra Bran biisi päähän soimaan. "Näkivät sittenkin unta, joka muistutti valvojan ajatuksia...". Olkaa hyvät.

Minä valvon pidempiä pätkiä öisin vain täydenkuun aikaan. Kuten viime yönä. 2,5 tuntia tuijotin kattoa ja kuuntelin jonkin oudon yöeläimen huutelua. Villikalkkunoita tai pöllöjä meidän pihassa, arvelen. Muumikissakin niille huusi olkkarissa, mutta olin niin tiukasti lasten välissä, että en noussut katsomaan.  

Mutta siis muuten nukahdan aina alle viidessä minuutissa. Illalla ja yöllä imetysten ja muiden herätysten jälkeen. Kumpikaan mun lapsista ei ole perinyt tätä hyväunisuutta. Nukkumaan meno vie aikaa, vaikka olisivat kuinka sippejä. Tyärellä noin tunnin tai puolitoista, Vompatilla vähintään puoli tuntia. Tyär kyllä osaa nukahtaa itsekseen, mutta asiaa on monesti ja pissalla pitää käydä ja juoda vettä ja vähän venytelläkin. Ja usein otan hänet meidän sänkyyn nukahtamaan, kun en voi jumpata samaan aikaan Vompatin kanssa ja huudella Tyärelle, että ei ole Minnesotassa mustekaloja eikä maapallo suistu mustaan aukkoon lähiaikoina. 

Oon koittanut järjestää päiviin sellaisia rauhallisia läsnäolon hetkiä, että voisi huolista ja ajatuksista puhua päiväsaikaan. Ei tulisi kaikki sitten nukkumaan mennessä mieleen. Mutta jotenkin ne vain silloin illalla purkautuu, ei päivällä. Tykkään kyllä jutella Tyären kanssa ja kuulla, mitä milloinkin on hänellä mielessä. Ja iltarupattelut on kivoja jos kumpikin on hyvällä tuulella. Joskus ei olla, ja sitten menee äsehtimiseksi, mikä ei kyllä edesauta kenenkään hyvää unta. No, tällaista meillä on, ja kaipa tuokin asia joskus muuttuu.

Vannoin raskausaikana, että tätä lasta en nukuta tissille. Olenpa vain taas nukuttanut ja siihen opettanut. Tissiposkemme nukkuu parhaiten sylissä tai vieressä tai kantorepussa, mikä on kyllä ihanaa (kaikkihan tietää, että sylissä tuhiseva lapsi on onnea puhtaimmillaan), mutta mun kotitöiden teko jää tosi vähälle kun sylinukutan. Päiväunet jää puoleen tuntiin, jos nukkumapaikkana on jokin muu kuin syli tai reppu ilman tissiä lähellä. Sylinukuttamisesta kärsii siis välillisesti kodinhoito ja kaaoshuushollista etenkin Miesi.

No, vanha raamattuni The No-cry Sleep Solution tähän taas auttaa. Ohjelma alotettaan viikonloppuna. Vaan millä parantaisi kuuhulluuden?

Elämäni toiseksi pisin päivä

Tämän päivän piti olla leipomis- ja ruoanlaittopäivä. Tiistaina on Elsan koululla myyjäiset, joihin piti leipoa. Miesi on lähdössä viikoksi Suomeen, joten olisi ollut hyvä tehdä muutama laatikkoruoka pakkaseen.

Aina ei mene kuin Strömsössä.

Aamulla Vompatti heräsi kuudelta, koska kellot on siirretty talviaikaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että vihaan jokaista kellon siirtoa. Pysytään kesäajassa! Aamu oli pitkä, ja Vomppis päätti taas pärjätä puolen tunnin päikkäreillä. Ja olla sylissä koko ajan, kun väsytti.

Pöpelikköön tämä päivä rupesi menemään, kun Muumikissa raapaisi Vompattia korvasta. Verta tuli aika paljon. Tavallisesti kissi vain kohottaa käpälänsä lyöntiin uhkaavasti ja juoksee sitten pois. Ei tänään. Ja ei Muumikissaa edes provosoitu. Olimme vain liian lähellä sohvalla. Olisin voinut tän estää. Paskamutsi.

Voimatorkkujen jälkeen Vomppis putosi kaksi porrasta. Olin vieressä, mutta en saanut kiinni. Hän löi päänsä kynnyksestä töröttävään naulaan, jonka olin aikonut aamulla naulata syvemmälle, mutta unohdin. Verta tuli paljon enemmän kuin korvan haavasta, ja ventti näytti syvältä. Hoitsukonsultaation jälkeen lähdin näyttämään haavaa lääkärille. Että jos tikit tarvis. Siellä sai odottaa kohtalaisen väsyneen vauvan kanssa 1,5 tuntia. Tiedän, olen hemmoteltu, kun olen tottunut pääsemään nopsaan lääkäriin. Suomessa päivystyksessä olisin odottanut kuudesta kahdeksaan tuntia. Mutta tää oli yksityinen klinikka, jossa toiminnan pitäisi olla sujuvaa. Kun oletuksena on 20 minuutin odotus, puolitoista tuntia tuntuu melkoisen pitkältä. 

Tilkejä ei tarvittu. Haavaan laitettiin sidos, joka pitää pitää paikallaan neljä päivää. Lisäksi kissanraapaisuun pitää ottaa antibioottikuuri; Vompatin lämpö oli nousussa lääkärissä, ja raapaisu punoittaa isolta alueelta. Vomppishan ei tykkää lääkkeenotosta, vaan sylkee kaiken ulos. Mulla on edessä mielenkiintoiset neljä päivää, kun saan yksin taistella lääkettä kurkusta alas kolmesti päivässä. Tänään tuli kaikki rinnuksille vaikka Miesin kanssa koitettiin lääkkeet antaa. 

Apteekissa en heti löytänyt lääkevakuutuskorttia, ja meinasi antibiootit jäädä saamatta. Kun tulin kotiin, katsoin sähköpostini. Se oli itsestään tyhjännyt itsensä. Vuosien sähköpostit hukassa. Löytyivät ne sitten, kun kirjauduin myöhemmin sisään tehdäkseni valituksen. Mikä lie bugi siinä ohjelmassa. Pieni säikähys tuli siitäki.

Tyär tuntui olevan flunssassa ja valitteli kipeää kurkkua. Ja että olen unohtanut hänet. Ja minähän onnistuin olemaan paskamutsi jälleen, kun lapsia nukuttaessani olin kuin perseelle ammuttu karhu ja äksyilin Tyär-paralle. 

Että näin. Huomenna on parempi päivä.