Sumussa

Nämä migreenipäivät on tällaisia. Muistaa vain kivun ja vaikean olemisen, kun jokaiseen liikkeeseen ja sanaan pitää panostaa valtavasti sieltä kivun ja neonväreissä säkenöivän näkökentän takaa. Uh. Mietin, olisiko mitään kipua helpompi kestää. Että mihin tän vaihtaisin, jos voisin. Ehkä joku jalkasärky ois vähemmän lamauttavaa, mutta ei sekään kivaa ole, jos ei kävelemään pääse. Kipu on yleisesti inhottavaa, paitsi synnytyskipu, joka on ekstaattista kipua ja asia erikseen.

Suomi-koulun osallistujamäärä on niin iso, että siellä pitää aloittaa uusi ryhmä. Opettajaksi alan ehkä minä. Hassua, että kysyivät, tuntuu, että ei lapset ainakaan minusta niin kovin tykkää. Mutta eipä ne muut opet sitä tiedä, muahhhaahaaaa! Saan kaitsettavakseni 6-10-vuotiaat lapset, jotka ei puhu yhtään suomea. Vielä. Hyviä opetusvinkkejä otetaan vastaan.

Uno on tätä nykyä numero yksi meidän huushollissa. K:n perhe sen meille opetti, oli päässeet säännöt unohtumaan. Minähän siis unohdan korttipelin kuin korttipelin noin kahdessa tunnissa. Unoa on kyllä tosi mukava lätkiä, ja Elsakin oppi sen tosi nopeasti. Ne numerot on varmaan helpompi hahmottaa kuin tavallisten pelikorttien maat ja numerot.

Kaksplussan kilpailublogi kuivui jotenki kasaan. Sain vain yhden tekstin kirjoitettua. Että en kai sitten osallistu, vaikka silloin siitä kauheesti innostuin ja ajattelin, että tätä kautta voisin päästä taas toimittajan hommiin takaisin. Voi, mikä pettymys olenkaan itselleni.