The Butterfly all around Me

(by Elsa)

The butterfly jumped on the triangles.
She flew to her tree house.
She played with her friends.
Then she went to sleep.

Pimpeli pom

Soitettiin eilen pianoa ensimmäistä kertaa opettajan johdolla. Mukavaa oli sekä Tyärellä että minulla. Mun vasen käsi on kipeä, koska en yleensä tee sillä mitään ja nyt piti soittaa puoli tuntia. Reenasin vähän tunnin jälkeen ja lauloin samalla. Samastuin Pulkkisesta tuttuun kemiläisäitiin. Laa-laa-laa-laa-laa!

En päässyt kilpailemaan Kaksplussan bloggaajakisaan. Omm, omm, kai sitä vain ei ollut tarkoitettu. Voin oppia vielä ajattelemaan ja kirjoittamaan, jos vain pistän siihen tarpeeksi energiaa, ommmmm. Kelpaan vielä joskus johonkin kirjoitushommaan, ommm. Ja kukkatippoja päälle.

(Hus, hus lukemaan yhtä erinomaista kilpailublogia Neljän huoneen tavarat ja kannustaan ja hurraamaan eräs T voittoon! Vaikka siis raati sen päättää, mutta kuitenki.)

Jäällä ja mäessä Välimeren auringossa

Löysimme sporttidivarin viiden minuutin ajomatkan päästä. Sieltä löytyi hyvät luistimet lapselle ja kahvakuula äidille.

Uusia luistimia piti heti mennä testaamaan. Lumitöitä ei lähimmällä kentällä ollut tehty, mutta puuhakas jenkki-isä oli tuonut pari kolaa kaukaloon, ja Matti ja tuo isä sitten pukkasivat jäätä puhtaaksi. Elsa meni huimaa vauhtia ja nousi nopeasti pystyyn aina kaatumisen jälkeen. Minä yritin opetella apinaliukua eli eteenpäinmenoa sivuttain luistimenkannat vastakkain. Tuli jäykkä lonkankoukistaja vastaan, eli ei onnannut ollenkaan. Siispä venyttelyä, venyttelyä vain, ja uusi yritys seuraavalla kerralla. Ketään ei varmaan yllätä, että Matti on aika ässä myös jäällä ja veti apinana eteenpäin tosta vain. Hauskaa meillä oli.

Luistelemisen jälkeen menimme pulkkamäkeen, joka kätevästi on siinä kentän vieressä. Aika töyssyinen mäki, mutta hyvät vauhdit siitä sai. Siellä oli paljon perheitä, mutta onneksi kaikki älysivät kulkea ylös reunasta, joten ei tullut vaaratilanteita. Kyllä talvi on kiva.

Hieman absurdilta tuntui harrastaa näitä talvirientoja hyvin lämpimässä auringonpaisteessa. Täällä kun tuo talviaurinkokin lämmittää aika voimakkaasti. Suorastaan räköttää. Oli untuvatakki vähän liikaa, joten hupparisillamme luistelimme koko perhe. Ah. Tätä kaipaan sitten joskus, kun vietän taas talvea Suomessa.

Kiitos Yrkälle

Meille tuli lyhyt arkiviikko, koska meillä oli yrkkä kylässä. Tai siis Tyärellä se oli, mutta uhkasi vierailla minullakin. Onneksi jätti vain uhkauksen tasolle. Torstai meni toipuessa, perjantaikin piti ottaa vielä rauhallisesti.

Toki työviikon supistuminen kahteen päivään harmittaa  ja vähän stressaakin (tämän viikon maanantaina oli päiväkoti kiinni), mutta täytyy sanoa, että nautin yhdessäolosta lapsoseni kanssa suunnattomasti. Tauti ei vetänyt kaikkia voimia pois, ja leikimme monta pitkää ja keskittynyttä leikkiä. Ollaan oltu kahden vauvan perhe, käyty petshop-oopperassa ja opiskeltu kokkikoulussa. Puhuimme myös Skypellä pari puhelua Tyären mukaan "maaiman parhaan opettajan kanssa". Kiitos, Alexia, kun annoit meille aikaasi. Taas sain liikuttua, kun Tyär jutteli niin reippaasti englanniksi.

Mulla on ollut tavoitteena harrastaa liikuntaa ainakin kolme, neljä kertaa viikossa. Tavoitteeseen en ole kovinkaan monella viikolla päässyt, koska päänsärky. Ärsyttävää, kun intoa ja motivaatiota nyt kerrankin olisi, mutta pää ei anna myöten. Ja mun säryt on sellaisia, että ne pahenee ihan järkyttäviksi, jos niiden kanssa lähtee liikkumaan. Eilen kävin kuitenkin salilla, kun oli eka särytön päivä tällä viikolla. Tekipä hyvää. Pitkästä aikaa 110 kiloa jalkaprässissä, woot woot!

Amerikkalaisuudesta ei ole nyt raportoitavaa, koska olemme olleet kotona ja keskenämme. Tai no keskiviikkona kävi sähkömittarin vaihtaja, ja seppoilin sähkösysteemien kanssa. Ei voi ihminen tietää lonkalta, mikä mittari on mikäkin! Sähköasentaja oli todella kärsivällinen ja ystävällinen, vaikka mittareita ei meinannut löytyä. Ehkä näillä tyypeillä on autossa joku tyyny, johon voi sitten käynnin jälkeen karjua turhautumisensa.

-------------------------
Pitää tännekin kirjata juttu, jolle olen koko päivän naureskellut. Kun menin Mattia herättämään aamulla, hän sanoi: "Shark pack. Haipakka." Hehee. Hehehee. Ei ole kuulemma mitään hajua, mikä unen jälkimaininki tuo lohkaisu oli, koska kuulemma Matti oli ollut jo vähän aikaa hereillä ennen kuin tulin herättämään. Johdan edelleen Mattia oudoissa unipuheissa noin sadalla pisteellä, mutta ehkä tilanne alkaa nyt tasoittua. "I might be a bad runner but at least I'm not a nerd" kuittaa.

Skandinaavinen terveydenhuolto, I love you

Kyllä yleinen, yhtäläinen ja potilaalle käytännössä ilmainen terveydenhuolto on aivan mahtava keksintö ja sellaista yhteiskunnallista kauneutta, että tuhota sitä ei saa.

Amerikkalainen systeemi on ihan susi. Olen täällä tänään saanut soittaa viisi kertaa eri paikkoihin, kahdesti vakuutusyhtiöön ja kolmelle eri terveydenhuollon tarjoajalle. Ihan vain Elsalle rokotus- ja terveystarkastusaikaa ja itselle reseptinuusimisaikaa ja gynekologia tarvitsin. Kaikilla (yksityisen, tietenkin) sairausvakuutuksen piirissä olevilla on ensisijainen klinikka, jossa kaikki vaivat ja asiat hoidetaan. Kävi ilmi, että meidän klinikka ei hoidakaan Elsaa, koska hän on vasta lapsi. Pitää siis mennä lastenklinikalle. Tokihan muutama viikko sitten Elsa kirjattiin tuon meidän klinikan systeemiin 20 minuutin puhelussa ilman mitään kakisteluja tuolloin.

Ensimmäinen soitto vakuutusyhtiöön, ja kahdelle eri ihmiselle puhuttuani minulle annettiin lastenklinikan puhelinnumero. Soitin heti, mutta se olikin sitten väärä klinikka, koska ne ei siellä hoida tavallisia rokotuksia, vaan autismia ja syöpää ja muuta vakavampaa. Yhdistivät toiselle klinikalle, joka on tuossa aika lähellä. Siellä Elsa kirjattiin systeemeihin hyvin tarkkaan. Mutta sittenpä kävikin ilmi, että meidän vakuutus ei korvaa tämän kyseisen klinikan palveluita. Toinen soitto vakuutusyhtiöön, ja siellä sitten yhdistettiin kahden puhelinrespan kautta "to our dedicated customer service teamille". Kyllä se klinikka sitten kuitenkin kuului vakuutuksemme piiriin, mutta pitää nyt odottaa uusi kortti, jossa ensisijaisena klinikkana on tuo kyseinen lähiklinikka. Varasin ajan viikon päähän, että kortti ehtii tulla, ja emme joudu taistelemaan siellä vastaanotolla sitten sen väärän klinikan nimen takia.

Suomessa ois vain pitänyt vähän puhelimessa jonottaa ja sitten mennä sinne vastaanotolle kelakortin kanssa. Hieman yksinkertaisempaa. Tämä valittaminen on siinä mielessä turhaa, että emme oikeasti ole joutuneet vääntämään sairausvakuutusyhtiöiden kanssa. (Kop, kop) Vääntäminen ja se, että jää hoitoa vaille vakuutuksen huonouden tai puuttumisen takia on miljoonien ihmisten arkipäivää täällä. Pöyristyttävää sekin. Ottakaa nyt hyvät ihimiset mallia esmes Ruottista.

Itselleni sain kuitenkin ajan helposti, mutta puhelimeen vastaaja ei saanut mitään selvää mun puheesta. Enkä mä sen. Ja toisellakin klinikalla kysyttiin, että tarvinko tulkin sinne vastaanotolle. Huoh. Tökkö tankero täällä taas. No, sain kuitenkin asian hoidettua. Soittamiskammoni on joka tapauksessa vähän vähentynyt, kun täällä on pakko soitella kaikkiin paikkoihin. Mihinkään ei voi ottaa yhteyttä sähköpostilla. Notta voitoksi tää on kuitenki käännettävä.

Voitokas, tai oikeastaan seesteinen olo on tästä saikkaamisesta ja sassaroinnista huolimatta ollut. Ah. Kivaa, että kerrankin tällainen pieleen menee -päivä osuu sopivaan kohtaan sisäisessä kalenterissa. Ei mene koko maailma mustaksi ja sisäinen maisema haisevaksi kaatopaikaksi vastoinkäymisten takia. Ommmm, kiitos, universumi!

Niin joo, varasimme sen loman Spring Breakin ajalle. Jahuu! Ihanaa päästä pällistelemään vähän muitakin mestoja kuin tätä isoa cityä.

Samalla kymmenellä

Sikko täytti viikonloppuna kolmekymmentä. Näin sitä ollaan molemmat neljännellä kymmenellä. Oli ollut mahtavat juhlat, voi jospa oisin voinut olla mukana. Sikko oli päässyt PMMP:n keikalla lavalle laulamaan The Laulun eli Mustan kissan tangon. Aivan mahtavaa! Melkein itkin, ku kuulin kuinka hieno kokemus se oli ollut. Kiitos, mahtavat Tanja, Mimmi, Tiina ja Essi, kun järkkäsitte tuollaisen mahtavan muiston mun Sikkolle!<3 Ja Sikkolle kaikkea ihanaa ja hyvää ja kaunista ja ja ja tasapainoista ja herkkää ja ihanaa ja hienoa tulevalle vuosikymmenelle!

Itse en koe olevani yhtään henkisesti kypsä vielä, vaikka peili auliisti näyttää, että naama on rupsahtanut petolinnun perse ja yleisilme valahtanut. Luulisi sen olevan kokemuksen jättämiä jälkiä, mutta ei. Nimittäin. Yritin antaa The Walking Deadille toisen mahdollisuuden, ja katsoimme ekan jakson eilen. Ei hyvät ihmiset, ei meinannut mitään tulla. En minä voi niitä zombeja kattoa ja pelätä. Pulssi oli noin 200 koko jakson ajan, ja kaivauduin tyynyn alle niin usein kuin voin. Ja yöllä sitten näin painajaisia ihan koko ajan. Heräsin ehkä viisi kertaa enkä meinannut uskaltaa nukahtaa, kun pelkäsin niin paljon niissä unissa. Huoh. Vaikka kuinka ois hyvvää draamaa, niin en kykene kattomaan mitään verenhimoisia örkkejä. Kestokykyni on noin 5-vuotiaan luokkaa.

Perhelomaa sentään ollaan maaliskuun Spring Breakille suunniteltu, kuten aikuisten kuuluukin. Tai siis Matti on suunnitellut, minä olen myötäillyt. On se vaan tehokas mies, kun sairastaessaan jaksaa googlata kaikkia tärkeitä asioita. Etelä-Dakotaan olisi tarkoitus mennä niitä kiveen hakattuja pressoja kattomaan Mount Rushmorelle, ja samalla intiaanipäällikkö Crazy Horsea, joka on toiseen vuoreen hakattuna. Yötä oltaisiin kylpylähotellissa, ja pelkästään se ajatus on saanut Elsan menemään pähkinöiksi. Myös legendaarinen Deadwood on siellä Etelä-Dakotassa, joten pitäähän sielläkin pyörähtää. (Deadwood on yksi parhaista telkkarisarjoista ikinä, vaikka se loppuikin ennen aikojaan) Tehdään varaukset huomenna tai tiistaina, niin varmasti saahaan huone hotellista.

Osallistuin sittenkin Kaksplussan bloggaajakisaan. Kattotaan, miten muijan käy!

Sumussa

Nämä migreenipäivät on tällaisia. Muistaa vain kivun ja vaikean olemisen, kun jokaiseen liikkeeseen ja sanaan pitää panostaa valtavasti sieltä kivun ja neonväreissä säkenöivän näkökentän takaa. Uh. Mietin, olisiko mitään kipua helpompi kestää. Että mihin tän vaihtaisin, jos voisin. Ehkä joku jalkasärky ois vähemmän lamauttavaa, mutta ei sekään kivaa ole, jos ei kävelemään pääse. Kipu on yleisesti inhottavaa, paitsi synnytyskipu, joka on ekstaattista kipua ja asia erikseen.

Suomi-koulun osallistujamäärä on niin iso, että siellä pitää aloittaa uusi ryhmä. Opettajaksi alan ehkä minä. Hassua, että kysyivät, tuntuu, että ei lapset ainakaan minusta niin kovin tykkää. Mutta eipä ne muut opet sitä tiedä, muahhhaahaaaa! Saan kaitsettavakseni 6-10-vuotiaat lapset, jotka ei puhu yhtään suomea. Vielä. Hyviä opetusvinkkejä otetaan vastaan.

Uno on tätä nykyä numero yksi meidän huushollissa. K:n perhe sen meille opetti, oli päässeet säännöt unohtumaan. Minähän siis unohdan korttipelin kuin korttipelin noin kahdessa tunnissa. Unoa on kyllä tosi mukava lätkiä, ja Elsakin oppi sen tosi nopeasti. Ne numerot on varmaan helpompi hahmottaa kuin tavallisten pelikorttien maat ja numerot.

Kaksplussan kilpailublogi kuivui jotenki kasaan. Sain vain yhden tekstin kirjoitettua. Että en kai sitten osallistu, vaikka silloin siitä kauheesti innostuin ja ajattelin, että tätä kautta voisin päästä taas toimittajan hommiin takaisin. Voi, mikä pettymys olenkaan itselleni.

Huteja ja osumia

Joni Mitchellillä on kaksi kokoelmalevyä, joista toinen on nimeltään Hits ja toinen Misses (on niitä varmaan muitakin kokoelmia, mutta nuo tiedän ja en nyt jaksa googlata muita). Olen pari päivää harrastanut hyviä huteja ja pieniä mutta tärkeitä osumia.

Opettelin eilen korvakuulolta Will You Still Love Me Tomorrow'n pianolla. Melodian vain ja yhdellä kädellä tietenkin, enhän mää mittään sointuja ossaa. Sitten sitä ihan innoissani soittelin myös perheelle illalla. Eipä ne sitä tunnistaneet edes kolmannella yrittämällä. Heh. Hieman vissiin osui nuottikorva asteikon viereen. Myös kielikorva on jollain väärällä taajuudella, taas on ollut "hieman" mongerrusta kaikki  englanniksi puhuminen viime aikoina. Koitan olla ottamatta liian tosissani. Olen sentään tullut ymmärretyksi, vaikka monet kuulijat selvästi ärtyvät, kun ei mene ihan just kohilleen mun lauseet ("Learn some English!" on usein luettavissa ihmisten kasvoilta). Ajattelen englanniksi puhuessani englantia, mutta silti jotenki lauseet vääntyvät vääränlaisille mutkille. Saan opetella itseni iloista häpäisemistä joka päivä, mikä hieno tilaisuus! (Tuo ei ollut sarkasmia.)

Pientä huteilua myös keittiön puolella. Tämäniltaista pizzaa ei riittänytkään Elsalle evääksi, ja sanoin siitä hänelle. "Mutta laitan sitten jotain herkkua ruokaa kuitenki evääksi.", lupasin. Elsa vastasi: "Luulet vaan! Sä ET ole kovin hyvä kokki!" Ihan putkeen ei aina pöperöt mene, myönnetään. Silti oikeastaan tuo palaute menee viikon osumien puolelle, koska Elsasta on tullut aika hauska tyyppi. Hän esimerkiksi arveli, että kun gerbiili kuolee "niin ehkä ne omistajat VIIMEIN antaa sen Nenelle." Tänään yritin selittää, mitä tarkoittaa järkyttynyt. "... ei esimerkiksi voi nukkua kunnolla moneen viikkoon, jos on tapahtunut jotain kamalaa." Elsa: "Niin, ja sitten ku valvoo monta yötä, niin tulee hauskat silmäpussit." Onni onnettomuudessa!

Niin, muita osumia. Löysin piano-opettajan Elsalle, ja ope ehkä opettaa myös mua. Ei enää tarvi heikolla sävelkorvalla tapailla biisejä, siis jos muutaman vuoden treenaa esmes nuottien lukemista. Lisäksi löysin netistä hyvän treenisivuston, jolla on tehokkaita videoita. Ja silmänruokaa, koska tottahan ne ohjaajat on urheilullisia. Kotitreenissä on se hyvä puoli, että ei näe omaa konkkelehtimistaan peilistä. Voi kuvitella olevansa ihan yhtä tehokkaan sulavaliikkeinen kuin ne ohjaajat.

Hauskinta on, että lähikaupassa oli ystävänpäivän kunniaksi tarjolla rakkausjuomaa. Pieni hörppy, ja olen nauranut koko illan sydämeni pohjasta ja tuntenut suurta onnea sekä rakkautta koko maailmaa kohtaan. Ei se ihan huuhaata ollutkaan. En siis olettanut mitään tapahtuvan, ihmettelin vain illan päälle, mikä mua vaivaa, kun kaikki tuntuu ihan mahtavalta. Pitäiskö koukuttua kukkatippoihin nyt, kun Facebook-koukku on irrottamassa otetaan?

Viikonloppurapsa

Vilahti kokolailla mukava viikonloppu nopeasti ohi. Lauantain konsertti oli mahtava, B lauloi kuin jazzenkeli ja miehet soitti virtuoosimaisesti ja selvästi musisoinnista nauttien. Hienon version soittivat esimerkiksi House of the Rising Sunista ja La vie en rosesta.  B osaa hyvin ranskaa ja kuulostaa hyvältä myös ranskaksi. Olin hakenut vauhtia pakahduttavaan musiikkielämykseen kuuntelemalla Kaj Chydeniuksen rakkauslauluja aikaisemmin päivällä. Voi sitä tunteen paloa ja patetiaa! Ja voi mun äänihuulet, jotka turhaan yrittivät pysyä levyn mukana. Melkein yhtä vaikea laulaa kuin Ultra Brata.

Sunnuntain laskiaisriehassa laskettiin pitkät pellavat ihan kaikille sukulaisille ja kylänmiehille. Hyvä oli laskea, vaikka satoikin vetistä räntää. Hernesoppaa oli tarjolla, ja laskiaispullia puolukkahillolla. Eksoottista. Joillekin kerroin, että Suomessa on alinomainen väittely laskiaispullan oikeaoppisesta täytteestä. Ja se hillo on mansikkahillo, tai ehkä vadelmahillo joskus. Mun mielestätietenki paras on pulla, jossa on sekä mansikkahilloa että marsipaania. Friikki.

Kävimme sunnuntai-iltana vielä illallisella kavereiden luona. Kuulimme ilouutisen, että kavereiden lapsenlapsi V on samanikäinen kuin Elsa ja aloittaa syksyllä ekaluokan. (Tähän asti olemme luulleet, että V on jo ekalla nyt) V:n vanhemmat aikoivat järjestää leikkitreffit kaikille V:n eskarikavereille. Voi sitten vähän tutustua etukäteen, ettei taas ole kaikki sitten syksyllä uutta. Mahtavaa, kun asiat alkaa järjestyä.

Oi, tärkein uutinen meinaa unhoittua! Masardi ja Elsa tekivät sunnuntaina talven ekan lumiukon! Siitä tuli hi-e-no! En saa nyt kuvaa tähän, mutta koitan huomenna uudestaan.

Facebook-tauko tuntuu hassulta. Jää yllättävän paljon aikaa päivään, ku ei koko ajan näplää Nassulaa auki. Ajattelen edelleen elämäni pieniäkin tapahtumia statuspäivityksinä, eli vieroitus jatkukoon!

Pitäis ja pitäis

Olen kauhean hyvä suunnittelemaan ja kauhean huono tekemään. Jään pyörimään rutinoituneeseen arkeeni niin tiukasti, että en saa tehtyä yksinkertaisiakaan asioita, jos ne vaativat pienen muutoksen tavalliselta radalta. En ole saanut sali- ja juoksukenkiä hommattua, kun niitä varten pitäisi mennä keskustaan tai Mall of Americaan. Kortit ja kirjeet jäävät postittamatta, kun en muista käydä postissa ostamassa postimerkkejä. Lukemattomat ovat ne tekemättä jääneet askartelu- ja käsityöprojektin, kun en ole saanut materiaaleja hommattua. Huoh. Innostus on aina suurta, kun keksin jonkin idean, mutta jos en heti toteuta sitä, innostus loppuu hyvin nopeasti.

Lista tekemättömistä hommista on loputon, turha edes aloittaa sen kirjaamista. Tämän saamattomuuden takia tutkijanurankin on todella heikoissa kantimissa. Kun ei ole kunnon deadlineja, en todellakan saa mitään aikaiseksi. Toimittajan työ sopi mulle hyvin, kun oli aina se deadline päivän tai viikon lopussa. Mutta enpä enää pääse niihin hommiin, kun työkokemus on auttamattomasti vanhentunut ja oikeasti hyviäkin kirjoittajia on vailla töitä. Pitäs hankkia uusi ammatti. Ois pitäny vain jatkaa niitä ruotsin opintoja ja ruveta opettajaksi (tai siis ei musta opea ois tullu, oon huomannut että pinna on lyhyt ja kyky opettaa heikko). Mille tässä sitten alkais.

Pitäs alkaa nukkumaan, ja sen ainakin saan useimmiten tehtyä. Meniskö se CV:een, että on hyvä nukahtaan tilanteessa kuin tilanteessa?

Tauolla

Poistin profiilini Facebookista. Olen aivan liian riippuvainen Naamakirjasta. Niin riippuvainen, että se ihan oikeasti vähentää esimerkiksi työtehoani varmaan puolella. Olen nyt ainakin kaksi kuukautta kokonaan pois. Katsotaan sitten, onnistuuko sellainen ei-riippuvainen suhde vai pitääkö lähteä iäksi. Koetan olla aktiivisempi täällä blogissa, ja Skypehän meillä on auki melkein koko ajan. Että kyllä muhun yhteyden saa.

Blogia ei toki taaskaan ole ollut tarkoitus pitää näin kauan tauolla. Eivät ole vain olosuhteet olleet. Mahatauti kaatoi minut sänkyyn perjantai-iltana, ja olin ihan kanttuvei koko lauantain. Sunnuntaina kykenin jo seisomaan ja liikkumaan, mutta olen ollut todella väsynyt taudin jäljiltä iltaisin koko viikon. Ei ole kyennyt päivittämään.

Kokeilenpa siis vähän kuroa päivitysaukkoa kiinni. Viime lauantai oli Tyärelle ja Matille aktiivinen päivä. Oli Suomi-koulu, päiväkotikaverin synttärit ja sitten vielä leikkitreffit suomalaisten perheiden kanssa. Kotiin tuli iloinen lapsi, joka oli nauttinut seurasta kovasti. Tulee vähän liikaa oltua vain omalla porukalla. Korjasimme seuranpuutetta myös maanantaina, kun kutsuimme tulevat vuokraisäntämme illalliselle. Kauhean mukavaa oli taas, kun oli lapsia talo täynnä (yhteensä neljä) ja kovasti hulinaa. Ensi viikonlopusta tulee taas vilkas, kun perjantaina tulee ystävämme E syömään, lauantaina menemme pannukakkuillalliselle ja jazz-konserttiin koko perhe ja sunnuntaina vietetään Suomi-koulun laskiaista, jonne teemme kasvishernekeiton. On muuten elämäni ensimmäinen sellainen, koska en ole suuri hernarin ystävä. (Mua lapsena perhepäivähoidossa pakotettiin syömään sitä niin paljon, että oksensin, ja siksi se ei oikein maistu.)

Tyär on alkanut puhua tosi paljon englantia. Kyllä saa äiti-ihiminen liikuttua ihan jatkuvasti, kun kuulee lapsensa oma-aloitteisesti ja reippaasti juttelevan uudella kielellään. Kävimme viime viikolla kielitestissä koulua varten, ja Elsa aloittaa ekaluokan täällä syksyllä. Päiväkodin opetkin olivat sitä mieltä, että koulukypsyys on saavutettu. Olen itse asiasta vähän mietteliäs. Riistänkö lapseltani huolettoman lapsuuden liian aikaisin? Toisaalta varmaan miettisin asiaa, vaikka koulu alkaisi vasta seuraavana vuonna ja ensi vuosi olisi vielä eskaria. Isot ratkaisut on aina vaikeita.

Huomasin, että tässä on enää nelisen kuukautta siihen, että palaamme Suomeen kesäksi. Ajan kuluminen on jotain ihan hullua. Ja siellä Suomessa se varmaan oikein lentääkin!