Viime viikolla tein työmatkan Suomeen. Piti tehdä
haastatteluja ja osallistua yhteen seminaariin, joten kuusi päivää siellä
vierähti. Oli todella vaikeaa lähteä ja jättää perhe toiselle mantereelle.
Kärsin tavanomaisesta lähtökitkasta potenssiin sata! Vetistelin moneen kertaan,
ja joka kerta kun Elsa otti lähtöni puheeksi, meinasin tyrskähtää itkuun. Olin
ihan varma, että kuolen matkalla tavalla tai toisella, ja oli todella vaikeaa siinä
kuolemanpelon kourissa vakuutella Elsalle, että kyllä tulen ihan pian takaisin.
Onneksi kuolemanpelko oli jälleen turhaa, ja ihan turvallisesti pääsin sekä
Helsinkiin että takaisin. Lensin Amsterdamin Schipholin kautta, ja olipas se
kyllä iso ja ruuhkainen lentokenttä. Mutta ihan hyvä kenttä siinä mielessä,
että siellä on suuri lepotuolialue, missä nukuin sekä meno- että tulomatkalla.
Lennoista ensimmäinen oli aika vaikea, oli turbulenssia aika
paljon ja jotenkin levoton tunnelma siellä matkustamossa. En saanut tuon edellä
mainitun pelon takia nukuttua, ja kaiken lisäksi maha oli tosi kipeä ja
turvoksissa, mikä teki istumisesta aika hankalaa. No, ohi sekin lento viimein
meni. Tulomatkalla turbulenssista ei ollut tietoakaan, nukuin aika hyvän pätkän
muutamaan otteeseen ja vieruskaverikin oli oikein mukava (oli mukava vieruskaveri
menomatkallakin, mutta itse olin vähän ehkä hankalassa, ei-sosiaalisessa
tilassa). Ikkunasta näkyi kaunis turkoosin-sinisen-oranssi taivas ja kaunis
kuunsirppi aika pitkään, joten sitä ihaillessa meni pitkäkin tovi. Luin
Kyllikki Villan lokikirjaa Myrskyssä, ja se ehkä sai minut tuijottelemaan
horisonttia ja miettimään syntyjä syviä, tai siis niin syviä kuin
aikaeroväsymyksen kourissa ahtaassa lentokoneessa nyt voi ajatella.
Tuntui aika hassulta olla Suomessa. Ei yhtään kodinomaiselta,
vaikka muutamaa ihanaa mun ihmistä ehdinkin tavata ja heidän seurastaan nauttia
(Kiitos T&K:lle majoittamisesta, samoin A-sikkolle (sauna!<3), ja
seurasta kiitos E:lle, A:lle, I&S:lle ja P-serkulle. Liian moni jäi näkemättä,
mutta tuossa ajassa en vain ehtinyt). Koti on siellä, missä sydän on ja mun
sydän on aina perheen luona, joka siis oli muualla ja minä väärällä
mantereella. Oli sen verran kireä aikataulu ja kamala aikaeroväsymys, että koko
reissu tuntuu vähän epätodelliselta ja hämärältä. Tarkistin haastattelunauhoilta,
että kyllä minä olen ne haastattelut tehnyt, ääneni kuuluu nauhalla ja äänen
kautta tulee jotain puolinaisia muistikuvia itse tilanteesta. Onneksi
seminaarissa otin muistiinpanot, muuten olisi ehkä jäänyt aika vähän
muistijälkeä aivoihin.
Täällä kotona oli pärjätty tietenkin oikein hyvin. Lähteminen
olisi kyllä mahdotonta, jos ei voisi luottaa, että arki sujuu ilman minuakin
aivan loistavasti. Täällä oli leikitty ja leikkitreffailtu ja puuhailtu vaikka
mitä normaaliarjen ohella. Lentokentällä oli vastassa ihana puheripulinen
lapsi, joka oli tehnyt äidilleen liikuttavan kortin. Oi-oi, alkaa nytkin vielä
itkettää. Rakas perhe.
Tänään mietin, kuinka hassua on,
että tämä talo, joka tuntuu niin omalta kodilta, kuuluukin joillekin toisille,
melkein vieraille ihmisille. Ja kuinka he varmaan kaipaavat tänne ja
ajattelevat, että on outoa, että heidän kodissaan on ihan väärät ihmiset
asumassa. Itse en kyllä juurikaan ajattele meidän Suomen-kotia, se tuntuu niin
kaukaiselta ja kuitenkin toisten kodilta väliaikaisesti.(Tähän olisi kiva
laittaa aihetta sivuava ystäväni Marwinin runo, mutta enpä ilman lupaa laita.)
EDITOINTI: Kerta Marwin lupasi, laitanpa runon tähän kuitenki. Mää itken joka kerta, kun luen tän. Oot sää Maire taitava! Mahtavaa saada vaikuttua kauniista sanoista ja hienosta rytmistä.
EDITOINTI: Kerta Marwin lupasi, laitanpa runon tähän kuitenki. Mää itken joka kerta, kun luen tän. Oot sää Maire taitava! Mahtavaa saada vaikuttua kauniista sanoista ja hienosta rytmistä.
Matka on minuun kirjoitettu
kun astun amerikkalaisen talon takapihalle
ylitän kynnyksen kuin olisin astunut sinne aina
Helteiset iltapäivät saarnipuun varjossa
kuuntelen kuinka pingispallo napsahtelee mailaan
Lähtö, se on minussa kiinni
vielä ensimmäisenä viikonloppuna
kun pyöräilemme kaikki kolme yhdessä
ja osaamme tilata kahvilassa vain yhden muffinin
enempää ei jaksa syödä
Eikä täällä oikein risteyksissä tiedä
kenen vuoro on mennä ensin
Ravistelen välimatkaa yltäni
en enää ajattelee kahta kellonaikaa
että siellä on aamu
joku laittaa ruokaa minun keittiössäni
syö kaksisataa vuotta vanhan pöydän ääressä
katsoo kelopuutani ikkunasta
Minä katson Missisippiä
voi olla että jonkun sijasta
----
Minä kuuntelen kaskaita,
lintuja jotka kasvavat tässä maassa
Tänne asti on ollut pakko ehtiä
Seison katkoviivan paikalla kartassa ja odotan
aikoja parempia
Kuuntelen kaskaiden lyhyitä huutoja, puusta toiseen kulkee sama viesti
Minä annan linnuille nimen ja ne hiljenevät
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Täällä on tällä viikolla se melkein jouluakin suurempi juhla
Kiitospäivä. Siis pitkä, nelipäiväinen viikonloppu luvassa. Saimme kutsun
Kiitospäivän lounaalle tuttujemme vanhempien luo, ja varmaan sinne menemme.
Mielenkiintoista nähdä, millaista se on oikeasti – omat käsitykset
Kiitospäivästä kun rajoittuvat elokuviin ja telkkarisarjoihin (Fireflies in the
Garden, Sopranos, Six Feet Under). Kiitospäivä on torstaina, ja heti
perjantaina alkaa isot alennusmyynnit (eihän amerikkalaista juhlapyhää voi olla
ilman jonkinlaista kaupallista merkitystä). Mun pitää ehkä raahautua kaupoille,
koska tarvin esimerkiksi jumppakengät, farkut, paitoja, hiustenkuivaajan ja
sauvasekoittimen. Energia riittää luultavasti siihen, että ne jumppakengät saan
ostettua. Kyllä on shoppailukunto heikko, mutta siitä en jaksa olla niin
huolissani kuin fyysisen kunnon surkeudesta.
Tuisku-Muumi on menossa perjantaina lääkäriin. Yöhuutaminen,
yleinen levottomuus ja runsas vedenjuonti viittaavat ehkä diabetekseen. Tai
sitten sillä vain viiraa päässä. Meidän Dorkelsson. Jos kissimme todetaan
kroonikoksi, olemme päättäneet hankkia sille hyvän lääkityksen (diabetekseen
insuliinia ja sekopäisyyteen – no, diapamia vissiin!). Jokin fyysinen sairaus
tuntuisi melkein helpottavalta, kun sitä voi ehkä lääkitä, kun taas kissan
mielisairaus voi olla vaikeampi juttu. No, kerron, kun tiedän. EDIT: Lääkäri siirrettiin maanantaille. Vissiin on elukkalääkärikin viettämässä Kiitospäivää, kun "we don't have availability for that day." (Sain taas sössöttää puhelimessa - mullehan tuo kuullun ymmärtäminen puhelimessa on luullun arvaamista hyvin usein myös suomeksi).
Ah. Narkki sai rauhan, kiitos päivityksestä. Kyllä sen runon oisit saanu laittaa, ois se tohon sopinu. Nyt nään teidät melessäni viettämässä elokuvakiitospäivää semmosissa sitcom-meiningeissä.
VastaaPoistaRaportoin kiitospäivän sitcomit sitten heti tuoreeltaan! Siinähän on komedian ainekset kasassa, kun menee syömään itselle vieraiden ihmisten kanssa. Sammakkoja suusta ja kehollista osaamattomuutta luvassa.
VastaaPoistaKiitos runoluvasta, päivitin runosi paikalleen.
Määkin täällä kyynelehdin tuota Mairen runoa, ihana <3 Ja sitä kans kun palasit kotiin ja sait Elsalta kortin, voi nyyh! Voi kunpa oltais keretty näkemään.
VastaaPoistaKiitospäivän kuulumisia jään odottelemaan :)
Happy Thanksgiving!
-Sikko-
Ollaan me hyviä märsäämään, Sikkonen! Ei sitä vain kerennyt Vkosken suuntaan, kun olin 4,5 päivää perillä ja piti ne työhommat hoitaa. Minkäs teet.
VastaaPoista