32

Tuli vuosia taas täyteen tällä viikolla. Kauheeta, kun aikaa menee nopeasti. Ihan äsken täytin 31.  Voisi olla tän joskus Facebookissa kiertäneen retrospektiivin aika.

20 vuotta sitten
...olin kuudesluokkalainen ja tykkäsin koulunkäynnistä.
...olin harrastanut uintia reilun vuoden ja olin KemTUn kakkosryhmässä. Olin vanhin, koska muut olivat aloittaneet uinnin jo joskus 4-vuotiaana ja siksi minua parempia, vaikka pari vuotta nuorempia.
...katsoin Music Televisionia aika monta tuntia päivässä. Silloin sieltä tuli vielä musiikkivideoita ja tosi-tv:stä ei ollut tietoakaan.

15 vuotta sitten
...elin hauskoja lukiovuosia, mutta en sitä angstatessani huomannut.
...meillä oli kauhean mukava kaveriporukka.
...vanhojentanssiharkat olivat jo tainneet alkaa. Kasvatin hiuksia vimmaisesti, että saisin hyvän kampauksen vanhojen tansseihin.

10 vuotta sitten
...asuimme Tampesterissa ja opiskelin ymppäpolia intoa piukassa.
...olin mukana ainejärjestössä ja luomuruokapiirissä.
...kävin töissä kirjakaupassa, missä oli kyllä erikoisia ja traagisia vakkarityöntekijöitä.

5 vuotta sitten
...olin tullut äidiksi 10 kuukautta sitten.
...tarvoin ulkona kaksi kertaa päivässä Elsan kaksien päiväunien ajan.
...olimme palauttaneet pöpöttimemme kenneliin, koska niiden hoitaminen oli tosi vaikeaa Matin matkustelujen aikana, eikä toinen heistä oikein koskaan tottunut Elsaan.

Vuosi sitten
...en yhtään arvannut, että vuoden päästä olisimme Jenkkilässä.
...odotin innolla vuodenvaihteessa alkavaa Rakkauskurssia.
...treenaamiseen liittyvä migreeni turhautti, lihotti ja masensi.

Sit down if you are a Tuisku

Tuollaista Elsa lallatteli Tuiskuliinille, kun odotimme taksia eläinlääkärin vastaanoton edessä. Ihana lapsi. Kyllä se ainakin odottaa osaa, mulla meni ennemmin hermo siihen taksin odotteluun kuin tyärellä. Taksihan tosiaan odotutti itseään tunnin ajan, eikä muutenkaan oikein mennyt putkeen koko reissu. Pitää mennä uudestaan sunnuntaina tekemään ne veri- ja pissakokeet, kun mulla ei ollut rahaa tarpeeksi, eikä shekkivihkoa (sitä en omistakaan) eikä tarpeeksi luottoa kortilla. Kokeet nimittäin maksavat 330 dollaria. Mutta tutkittava on, että tiedetään, mikä Muumia vaivaa. Eläinlääkäri kuuli sydämestä sivuäänen, ja lisäksi epäili joko kilpirauhasen liikatoimintaa tai diabetestä kissamme taudiksi. Lääkittäviä sairauksia molemmat, eli ei ainakaan mitään kasvainta tai vastaavaa. Siinä mielessä helpottavaa, mutta tuo rahamäärä kyllä on aika hirvittävä maksettavaksi. Vaihtoehtoja tosin ei vain ole - kyllä kissaa jokin vaivaa, ja parempi on tutkia kuin antaa vain taudin pahentua. Ja kyllä se yöhuutaminen aika paljon hermoille käy, kun lähes joka yö siihen herätään. Ääni siis kuuluu joskus kellarista asti meidän huoneeseen ylimmässä kerroksessa.

Sain kuulla, että Suomessa syntyi kavereille tänään poika. Tuli 31 vuotta ja 364 päivää ikäeroa mulle ja tuolle pikku nyytille. Aina niin mieltä lämmittää nuo lasten syntymiset. Niin paljon tuovat onnea ja iloa ihimisen elämään, vaikka ei itse olisikaan vanhempi. Oi. Kun vielä pääsisi itsekin edes hoitamaan jotain pientä vielä joskus. (Toista omaa vauvaa ei tule, tästä on tiukat keskustelut käyty moneen kertaan.)

Lauantaina saimme Elsalle yökyläkaverit. Katsoimme elokuvan Ponyo rantakalliolla ja muun ajan lapset leikkivät keskenään. Oli mukavaa, toivottavasti tulevat toistekin. Elsa vaikutti taas niin helpottuneelta, kun sai suomenkielisten lasten kanssa leikkiä. Onhan me käyty englanninkielisten lasten kanssa kans käyty leikkimässä, mutta se ei ole Elsalle vielä kovin helppoa, kun ei voi ilmaista itseään niin sujuvasti kuin suomeksi.

Talomme lämmitys on vähän kummallinen. Kellari on tälleen pakkasella ainoa paikka, missä on lämmintä. Makuuhuoneiden patterit alkavat lämmetä vasta sitten, kun huoneessa on tosi kylmä, eli joskus puoli viiden aikaan aamulla. Muun ajan ne ovat pois päältä, eli aika kylmä on mennä nukkumaan. Kummallista, että sellaista ylläpitolämpöä ei ole ollenkaan niissä pattereissa. Keskikerroksen lattialämmitys on päällä myös aamuyöllä, eli meillä aamuisin on lämmin lattia, muuten täällä pitää vähän värjötellä. Meitä on neuvottu pitämään lämmityksen säädöt tietyllä tavalla, ja ne on sillain kuin on neuvottu, mutta vissiin sitten niitä ei voi säätää tuohon ylläpitolämpöön. Valittavissa on vain on ja off. Saapa nähdä, kuinka palelee, kun on pakkasta enemmän kuin viisi astetta.

Jos olisin Tuisku, kiepauttaisin tassut mahan alle lämpimään ja seurailisin maailman menoa puoliavonaisin silmin.

Kiitospäivä

Ei siitä ihan sitcomia tullut, mutta kauhean mukavaa ja miellyttävää. Olimme siis K:n perheen äidin vanhempien luona, minne oli kokoontunut koko heidän perheensä  aikuisine lapsineen ja puolisoineen (tai siis kolme neljästä lapsesta perheen kera, sekä serkusten isoisoäiti, joka itseoikeutetusti istui pöydän päässä ja torkkui välillä). Ohjelmassa oli tietenkin syömistä, mutta ennen ruokaa lapset leikkivät pihalla melko hyytävässä tuulessa. Eipä niille kylmä tullut, kun keinuivat takapihan köysikeinussa vuorotellen. Minä toimin vauhdinantajana. Oli kivaa kuunnella, kun kaikki kuusi lasta hihkuivat riemusta kovissa vauhdeissa. Myöhemmin ruokapöydässä, kun kaadoin yhdelle 5-vuotiaista vettä, tämä huokaisi: "I love you." Hieman sydän meni mykkyrälle.

Niin, se ruoka. Tarjolla oli tietenkin kalkkunaa ja karamellisoituja karpaloita (ihan valtavia muuten suomalaisiin verrattuna, mutta ne onkin kasvatettuja ja mahdollisesti geenimanipuloituja), Matin tekemää uunilohta, bataatti-inkiväärivuokaa, perunamuusia, vihersalaattia ja manteli-herkkusieni-sipulisilppua. Olipa hyvää, ja oli mukava syödä juhla-ateriaa yhdessä. Oman perheen parissa tietenkin olisimme kokanneet jotain makoisaa, mutta ei se silti olisi ihan sama ollut. Ihan kuin olisi ollut osa perhettä, vaikka ihan vieraita kaikki olivatkin. Tunnelma oli hauska ja rento, ei mitään pönöttämistä ja jäykistelyä. Emme jäykistelleet, vaikka meillä olikin vähän liian hienot vaatteet päällä, kun ei oltu varmoja, kuinka hienosti on tapana pukeutua. Parempi niin päin kuin se, että olisimme olleet jossain tuulipuvuissa ja muut juhlapuvuissa.

Jälkkäriksi oli kurpitsapiirakkaa ja jätskiä sekä mun tekemiä mokkapaloja. Maistoin elämäni ensimmäistä kertaa kurpitsapiirakkaa, ja oli se kyllä hyvää. Olen siis valmis hautaamaan sotakirveen kurpitsan kanssa; tähänastiset kokemukseni kurpitsasta kun ovat rajoittuneet kouluruokalan puistattavaan etikkakurpitsaan. Jospa jouluksi tai pikkujouluksi pyöräyttäisin itsekin kurpitsapiiraan. Täällä saa purkitettua kurpitsasosetta piirasta varten, koska kurpitsan keittäminen on aika työlästä. Sitä pitää keittää ja keittää ja siivilöidä, ja silti se usein jää säikeiseksi. Mokkapalat eivät onnistuneet niin hyvin kuin olin toivonut, koska taikinasta tuli liian paksua ja kuorrutteesta liian lirua, mutta kyllä ne silti kaupaksi kävivät. Eihän niillä jenkkiparoilla ollut mitään vertauskohtaa, kun taisivat olla ensimmäiset mokkapalat, mitä maistoivat.

Muuten sitten vain hengailtiin, ja lapset katsoi filimiä Happy Feet 2. Elsa ei katsonut, oli hänelle liian hurja seikkailu ja liikaa pelottavia kohtauksia. Onneksi talossa oli leikkihuone lapsille, ja sieltä löytyi kirjoja, joita sitten lueskeltiin. Vielä kerran pitää todeta, että kauhean mukavaa oli. Todella hienoa tavata ihmisiä, jotka niin mutkattomasti ottavat vastaan ihan vieraita tyyppejä kotiinsa ja ovat heti kuin ystäviä. Toki tiedän, että täällä ystävällisyys ei tarkoita ystävyyttä, mutta ystävällisyys on kyllä tällaisena juhlapyhänä tosi lämmittävää.

Päivän kruunasi vielä se, että iltapalaksi saimme riisipuuroa. K:t olivat tehneet karjalanpiirakoita, ja puuroa oli jäänyt yli. Me sitten saatiin ne jämät, kun olla riisipuurofaneja. Ah. Aina niin hauska Matti totesi päivän päätteeksi, että oli paras Kiitospäivä ikinä!

Suomeen ja takaisin kotiin

Viime viikolla tein työmatkan Suomeen. Piti tehdä haastatteluja ja osallistua yhteen seminaariin, joten kuusi päivää siellä vierähti. Oli todella vaikeaa lähteä ja jättää perhe toiselle mantereelle. Kärsin tavanomaisesta lähtökitkasta potenssiin sata! Vetistelin moneen kertaan, ja joka kerta kun Elsa otti lähtöni puheeksi, meinasin tyrskähtää itkuun. Olin ihan varma, että kuolen matkalla tavalla tai toisella, ja oli todella vaikeaa siinä kuolemanpelon kourissa vakuutella Elsalle, että kyllä tulen ihan pian takaisin. Onneksi kuolemanpelko oli jälleen turhaa, ja ihan turvallisesti pääsin sekä Helsinkiin että takaisin. Lensin Amsterdamin Schipholin kautta, ja olipas se kyllä iso ja ruuhkainen lentokenttä. Mutta ihan hyvä kenttä siinä mielessä, että siellä on suuri lepotuolialue, missä nukuin sekä meno- että tulomatkalla.

Lennoista ensimmäinen oli aika vaikea, oli turbulenssia aika paljon ja jotenkin levoton tunnelma siellä matkustamossa. En saanut tuon edellä mainitun pelon takia nukuttua, ja kaiken lisäksi maha oli tosi kipeä ja turvoksissa, mikä teki istumisesta aika hankalaa. No, ohi sekin lento viimein meni. Tulomatkalla turbulenssista ei ollut tietoakaan, nukuin aika hyvän pätkän muutamaan otteeseen ja vieruskaverikin oli oikein mukava (oli mukava vieruskaveri menomatkallakin, mutta itse olin vähän ehkä hankalassa, ei-sosiaalisessa tilassa). Ikkunasta näkyi kaunis turkoosin-sinisen-oranssi taivas ja kaunis kuunsirppi aika pitkään, joten sitä ihaillessa meni pitkäkin tovi. Luin Kyllikki Villan lokikirjaa Myrskyssä, ja se ehkä sai minut tuijottelemaan horisonttia ja miettimään syntyjä syviä, tai siis niin syviä kuin aikaeroväsymyksen kourissa ahtaassa lentokoneessa nyt voi ajatella.

Tuntui aika hassulta olla Suomessa. Ei yhtään kodinomaiselta, vaikka muutamaa ihanaa mun ihmistä ehdinkin tavata ja heidän seurastaan nauttia (Kiitos T&K:lle majoittamisesta, samoin A-sikkolle (sauna!<3), ja seurasta kiitos E:lle, A:lle, I&S:lle ja P-serkulle. Liian moni jäi näkemättä, mutta tuossa ajassa en vain ehtinyt). Koti on siellä, missä sydän on ja mun sydän on aina perheen luona, joka siis oli muualla ja minä väärällä mantereella. Oli sen verran kireä aikataulu ja kamala aikaeroväsymys, että koko reissu tuntuu vähän epätodelliselta ja hämärältä. Tarkistin haastattelunauhoilta, että kyllä minä olen ne haastattelut tehnyt, ääneni kuuluu nauhalla ja äänen kautta tulee jotain puolinaisia muistikuvia itse tilanteesta. Onneksi seminaarissa otin muistiinpanot, muuten olisi ehkä jäänyt aika vähän muistijälkeä aivoihin.

Täällä kotona oli pärjätty tietenkin oikein hyvin. Lähteminen olisi kyllä mahdotonta, jos ei voisi luottaa, että arki sujuu ilman minuakin aivan loistavasti. Täällä oli leikitty ja leikkitreffailtu ja puuhailtu vaikka mitä normaaliarjen ohella. Lentokentällä oli vastassa ihana puheripulinen lapsi, joka oli tehnyt äidilleen liikuttavan kortin. Oi-oi, alkaa nytkin vielä itkettää. Rakas perhe.

Tänään mietin, kuinka hassua on, että tämä talo, joka tuntuu niin omalta kodilta, kuuluukin joillekin toisille, melkein vieraille ihmisille. Ja kuinka he varmaan kaipaavat tänne ja ajattelevat, että on outoa, että heidän kodissaan on ihan väärät ihmiset asumassa. Itse en kyllä juurikaan ajattele meidän Suomen-kotia, se tuntuu niin kaukaiselta ja kuitenkin toisten kodilta väliaikaisesti.(Tähän olisi kiva laittaa aihetta sivuava ystäväni Marwinin runo, mutta enpä ilman lupaa laita.)

EDITOINTI: Kerta Marwin lupasi, laitanpa runon tähän kuitenki. Mää itken joka kerta, kun luen tän. Oot sää Maire taitava! Mahtavaa saada vaikuttua kauniista sanoista ja hienosta rytmistä.

Matka on minuun kirjoitettu

kun astun amerikkalaisen talon takapihalle

ylitän kynnyksen kuin olisin astunut sinne aina

Helteiset iltapäivät saarnipuun varjossa

kuuntelen kuinka pingispallo napsahtelee mailaan

Lähtö, se on minussa kiinni

vielä ensimmäisenä viikonloppuna

kun pyöräilemme kaikki kolme yhdessä

ja osaamme tilata kahvilassa vain yhden muffinin

enempää ei jaksa syödä

Eikä täällä oikein risteyksissä tiedä

kenen vuoro on mennä ensin

Ravistelen välimatkaa yltäni

en enää ajattelee kahta kellonaikaa

että siellä on aamu

joku laittaa ruokaa minun keittiössäni

syö kaksisataa vuotta vanhan pöydän ääressä

katsoo kelopuutani ikkunasta

Minä katson Missisippiä

voi olla että jonkun sijasta

----

Minä kuuntelen kaskaita,

lintuja jotka kasvavat tässä maassa

Tänne asti on ollut pakko ehtiä

Seison katkoviivan paikalla kartassa ja odotan

aikoja parempia

Kuuntelen kaskaiden lyhyitä huutoja, puusta toiseen kulkee sama viesti

Minä annan linnuille nimen ja ne hiljenevät 

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Täällä on tällä viikolla se melkein jouluakin suurempi juhla Kiitospäivä. Siis pitkä, nelipäiväinen viikonloppu luvassa. Saimme kutsun Kiitospäivän lounaalle tuttujemme vanhempien luo, ja varmaan sinne menemme. Mielenkiintoista nähdä, millaista se on oikeasti – omat käsitykset Kiitospäivästä kun rajoittuvat elokuviin ja telkkarisarjoihin (Fireflies in the Garden, Sopranos, Six Feet Under). Kiitospäivä on torstaina, ja heti perjantaina alkaa isot alennusmyynnit (eihän amerikkalaista juhlapyhää voi olla ilman jonkinlaista kaupallista merkitystä). Mun pitää ehkä raahautua kaupoille, koska tarvin esimerkiksi jumppakengät, farkut, paitoja, hiustenkuivaajan ja sauvasekoittimen. Energia riittää luultavasti siihen, että ne jumppakengät saan ostettua. Kyllä on shoppailukunto heikko, mutta siitä en jaksa olla niin huolissani kuin fyysisen kunnon surkeudesta.

Tuisku-Muumi on menossa perjantaina lääkäriin. Yöhuutaminen, yleinen levottomuus ja runsas vedenjuonti viittaavat ehkä diabetekseen. Tai sitten sillä vain viiraa päässä. Meidän Dorkelsson. Jos kissimme todetaan kroonikoksi, olemme päättäneet hankkia sille hyvän lääkityksen (diabetekseen insuliinia ja sekopäisyyteen – no, diapamia vissiin!). Jokin fyysinen sairaus tuntuisi melkein helpottavalta, kun sitä voi ehkä lääkitä, kun taas kissan mielisairaus voi olla vaikeampi juttu. No, kerron, kun tiedän. EDIT: Lääkäri siirrettiin maanantaille. Vissiin on elukkalääkärikin viettämässä Kiitospäivää, kun "we don't have availability for that day." (Sain taas sössöttää puhelimessa - mullehan tuo kuullun ymmärtäminen puhelimessa on luullun arvaamista hyvin usein myös suomeksi).

Yes I can! / Noidanhattutorni

  Ihan pakko on tuulettaa ihan omassa postissaan, että määpä opin sen lukon temput! Ostin harjoituskappaleen, ja nyt osaan avata sen. Kiitoksia vain kärsivälliselle aviomiehelle, joka ystävällisesti opasti lukon saloihin. Olen tästä voimaantuneena käynyt uimassa kaksi kertaa tällä viikolla, ja välillä ihan huvikseni räplään lukon auki täällä kotona. Kyllä sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja.

Kamerasta löytyi vanhempiakin kuvia kuin nuo Halloween- ja kurpitsakuvia. Muutama viikko sitten viimein menimme kameran kanssa Witch Hat Towerille. On se hiano!

Siellä se häämöttää!

Torniin pääsee vain kerran vuodessa. 

Torni Pratt Schoolin pihalta kuvattuna.

Tietolaatta.

Leppiksiä oli tornin seinällä runsaasti.

Leppikset lennähtelivät meidänkin vaatteille.

Lähikoulu etualalla, kauempana Minneapolisin keskusta.

Paikalle pölähti hääseurue kuvaamaan, yritin ottaa siitä kuvan, mutta ei oikein onnistunut.

Tällainen tuli vastaan kotimatkalla. Aika namu.

Halloween

Elämämme ensimmäinen Halloween oli kyllä hauska. Emme kotona järjestäneet mitään suurempaa juhlaa lokakuun viimeisenä päivänä. Laitoimme illalla kurpitsalyhdyt palamaan etuportaille ja odottelimme keppostelijoita. Päivällä Elsan päiväkodissa oli ihana Halloween-paraati, kun isommat lapset kulkivat parin korttelin ympäri hienoissa puvuissaan. Illan omalla trick or treat -kierroksellamme Noitagerbiili keräsi valtavasti karkkia. Tosi  moni talo oli todella hienosti koristeltu joko kauhuvermein tai kauniisti valoin ja kurpitsoin. Jos portaalla oli kurpitsoja, keppostelijat olivat tervetulleita. Melkein joka talon portaillahan niitä oli, ja pienet kiertäjät otettiin iloisesti vastaan. Osuimme myös ihan mielettömän hienoon kauhujen pihaan, jossa oli kaikkea ällöä roikkumassa puista (verisiä päitä, ruumiinosia jne), ja ainakin viisi zombia, vampyyria ja hirviötä pelästyttämässä pihaan tulevia ihmisiä. Erityisesti arvostin lehtikasaan piiloutunutta zombia, joka hyppäsi päälle heti, kun portista astui sisään. Pihalla oli myös silta, jonka kulkijoiden jalkoihin zombiet yrittivät tarttua. Kyllä oli panostettu! Karkkia ja kuumaa omenamehua oli tietysti myös tarjolla, jos kaikkien ällöttävyyksien jälkeen saattoi mitään syödä. Elsa sanoi, että on ihan ookoo, jos näkee painajaisia, mutta jätimme sillan silti väliin. 

Pieni kuvapläjäys tähän väliin.

Noitagerbiili lähdössä paraatiin. Ei halunnut näyttää naamaansa,  ei yllätä yhtään!

Ylpeä paraatin ensimmäinen noita.

Meidän portaat juuri ennen hämärän laskeutumista.

Onko se kissa? Onko se haamu? Onko se haamukissa?

Yrmy noita lähdössä keppostelemaan.

Huonot pimeäkuvaustaidot saa joskus jännää aikaan.

Tää oli kaunein Halloween-kuisti, mutta en saanut sen yksityiskohtia kuvaan.

Reippaat keppostelijat Witch Gerbile ja Orange Monster.

Noidan äidilläkin oli tosi hauskaa huolestuneesta ilmeestä huolimatta. Pimeydessä loistaa pienen noitamme tähtihattu.

Noitagerbiilin saalis ja noidan loistotikkutemppu.

Nyt vähän kelausta taaksepäin. Kurpitsoiden kovertaminen oli hauskaa puuhaa, ja lapset innostuivat pukemaan kurpitsoita talvivaatteisiin.

Talviasussa.

Kurpitsojen paraati

Onko samaa näköä?

Liikaa karkkia, ja näin voi käydä!